Song For America on amerikkalaisen Kansasin toinen studioalbumi.
Kansasin juju alusta alkaen on ollut yhdistellä britti-vaikutteiseen progressiiviseen rockiin runsaskätisesti amerikkalaista boogie rock -otetta ja jopa pienoisia kantrivaikutteita. Tämä on ollut sekä yhtyeen heikkous että vahvuus. Välillä tämä sekoitus on johtanut epätasaisiin levyihin näiden eri ainesten törmäillessä toisiin epämukavasti, mutta parhaimmillaan lopputulos on varsin voimakas ja omaperäinen.
Song For Americalla tämä Kansasin mikstuura on tehokkaimmillaan. Yhtyeen pääsäveltäjien Steve Walshin (koskettimet/vokaalit) maanläheisemmät rokkipalat tukevat Kerry Livgrenin (kitarat/koskettimet) korkealentoisempia proge-venyttelyjä ja päin vastoin.
Levy lähtee riekakkaasti liikkeelle Walshin ja Livgrenin yhdessä säveltämällä rouhean likaisella ja nopea tempoisella southern rock-raidalla ”Down The Road” joka on katu-uskottava sanoituksiaan myöten (on parittajia ja spiidi-nistejä!). ”Down The Road” on erinomainen yhdistelmä progemaisen taitavaa musikointia ja rockmaista vimmaa. Kappaleen laulaa poikkeuksellisesti yhtyeen viulisti Robby Steinhardt ja hän hoitaa homman yllättävän vakuuttavasti.
”Down The Roadin jälkeen siirrytään selkeämmin progressiivisen rockin pariin Livgrenin säveltämän kymmenen minuuttisen ”Song For American” myötä. Kappaleen musiikissa on ihastuttavaa maailmoja syleilevää ylevyyttä ja raikasta kirkassilmäistä optimismia, mutta sanoitukset maalaisevat myös synkempiä visioita sillä kappaleen tarina ymmärtääkseni kertoo suurin piirtein siitä kuinka alkuperäisamerikkalaiset joutuvat seuraamaan vierestä kun valkoiset miehet raiskaavat itsekkyyttään neitseellisen Amerikan luonnon.
”Song For America” on rockbändille poikkeuksellisen tiukasti sävelletty kappale sillä Livgren sävelsi tarkkaan kaikkien muusikoiden osat ja se kyllä kuuluukin sävellyksen luontevassa kulussa jossa ei ole yhtään turhaa hetkeä ja siirtymät osioista toiseen ovat erittäin sujuvia. ”Song For America” onkin minusta Kansasin koko uran paras kappale.
Song For America -levy ei ole progressiivisen rockin asteikolla missään vaiheessa supermonimutkaista musiikkia, mutta kyllä nimikappaleessakin käänteitä ja erilaisia koukeroita riittää yllin kylin ja mikä tärkeintä yhtye luovii läpi moninaisista käänteistä kunnioitettavan sulavasti niin soitannollisesti kuin sovituksellisesti. Tämä pätee pääosin kaikkiin levyn kappaleisiin, mutta erityisesti juuri nimikappaleeseen.
A-puolen päättävä 8 minuuttinen ”Lamplight Symphony” on hieno mini-eepos ja sen myötä levyn ensimmäinen puolisko onkin lähes täydellinen.
B-puoli on hieman epätasaisempi. Ensimmäisen puoliskon saavuttama hieno tasapaino rockin ja progen välillä rapisee heti ”Lonely Streetin” myötä. Bändin yhdessä, miinus Livgren, säveltämä ”Lonely Street” on nimittäin varsin tylsä blue-jumputtelu. Ei kappale mikään täysi fiasko kuitenkaan ole sillä Walsh laulaa sekin vetävästi ja bändi soittaa biisin simppelit kuviot tiukasti, mutta kokonaisuutena levy olisi ollut ehdottomasti vahvempi ja koherentimpi ilman sitä.
”Lonely Streetin” jälkeen kuultava ”The Devil Game” petraa hieman tasoa ja kuulostaa vähän kuin suoraviivaisemmalta ja amerikkalaistetulta Gentle Giantilta. Levyn ensimmäiselle kolmelle kappaleelle se ei kuitenkaan pärjää.
Onneksi Kansasilla on vielä yksi ässä hihassa ja levy päättyy positiivisissa merkeissä mahtailevasti nimetyn ”Incomudro – Hymn to the Atmanin” muodossa. 12 minuuttinen uljas ja kohtalokkaasti soiva kappale ilahduttavasti suurin piirtein lunastaa nimensä. Sävellyksenä ”Incomudro” ei ole yhtä vakuuttava kuin ”Song For America” ollen enemmän pitkien soolojen kannattelema, mutta onneksi sen tarjoamat viulu/kosketin- ja kitarasoolot ovat kaikki kuitenkin varsin maukasta kuultavaa. Keskivaiheilla kuultava phasing-efektin kanssa kikkaileva rumpusoolo tosin menee tämän rajan yli. Se on kaikkea muuta kuin kiinnostava ja osoittaa bändiltä varsin huonoa makua. Phil Ehart on hyvä rumpali, mutta rumpusooloja hänen ei tämän perusteella kannata soittaa.
Jos unohdetaan Ehartin typerä rumpusoolo niin ”Incomudro” demonstroi varsin komeasti sitä kuinka hyvän balanssin Kansas onnistui luomaan koskettimien ja kitaran solistisille rooleille. Ja kaiken lisäksi Kansasilla oli kaksi kitaristia (Rich Williams ja Kerry Livgren) ja kaksi kosketinsoittajaa (Livgren taas ja Walsh) vaikkeivat he aina päällekkäin joka kappaleessa soittaneetkaan. Tämän lisäksi yhtye onnistui vielä ujuttamaan mukaan viulisti Robby Steinhardtin! Vastoin kaikkia odotuksia homma toimii ilman että biisit menisivät sovituksellisesti tukkoon tai että keskenään kilpailevat soittajat sortuisivat häiritsevään kilpasoitteluun.
Yksi progressiivisiin rockiin kohdistuvista virheellisistä kliseistä on väittämä että progebändit eivät osaisi rokata. Tämä on luonnollisesti roskaa, ja Kansasin Song For America on yksi esimerkki siitä kuinka on mahdollista tehdä kompleksista ja yksityiskohtaista aivoja stimuloivaa musiikkia joka silti samaan aikaan myös rokkaa ronskilla otteella ja potkii kuulijaa takamukselle.
Song For America on paitsi Kansasin uran hienoin levy myös yksi kaikkien aikojen parhaista 70-luvulla ilmestyneistä pohjoisamerikkalaisista proge-levyistä. Kansasin ura sai Song For Americasta reippaasti nostetta uralleen, mutta todellisia rocktähtiä näistä farmareista tuli vasta seuraavana vuonna Leftoverture -levyn räjäyttäessä pankin ja myyden hittibiisi ”Carry On Wayward Sonin” avittamana miljoonia kappaleita.
Parhaat biisit: “Down The Road”, ”Song For America” ja ”Lamplight Symphony”
Arvosana: ****
Kirjoittaja: JANNE YLIRUUSI
Lisää kirjoituksia amerikkalaista levyistä löydät täältä >
Kappaleet:
A-puoli
1. ”Down the Road” Steve Walsh, Kerry Livgren 3:43
2. ”Song for America” Livgren 10:03
3. ”Lamplight Symphony” Livgren 8:17
B-puoli
4. ”Lonely Street” Walsh, Dave Hope, Rich Williams, Phil Ehart 5:43
5. ”The Devil Game” Walsh, Hope 5:04
6. ”Incomudro – Hymn to the Atman” Livgren 12:11
Muusikot:
Steve Walsh: urut, ARP ja Moog syntetisaattorit, vokaalit, piano Kerry Livgren: sähkökitara ja rytmikitara, Moog ja ARP syntetisaattorit, ARP syntetisoidut jouset, piano
Robby Steinhardt: viulu, laulu Rich Williams: sähkökitara ja akustinen kitara Dave Hope: bassokitara Phil Ehart: rummut, kellopeli, Moog rummut, gong
Tuotanto: Jeff Glixman, Wally Gold
Levy-yhtiö: Kirshner/Epic
Pienemmät Purot 
”Kansasin Song For America on yksi esimerkki siitä kuinka on mahdollista tehdä kompleksista ja yksityiskohtaista aivoja stimuloivaa musiikkia joka silti samaan aikaan myös rokkaa ronsilla otteella ja potkii kuulijaa takamukselle.”
””Song For America” onkin minusta Kansasin koko uran paras kappale.”
Kiteytät hyvin olennaisen. Itse sanoisin, että juuri ”Song for America” (kappale, ei albumi) on yksi parhaista yhdysvaltalaisten yhtyeiden yrityksistä tehdä brittityylistä sinfonista progea, joka samalla kuulostaa omaehtoisesti amerikkalaiselta hyvässä mielessä.
TykkääLiked by 1 henkilö
Juu toki tuo kuvaus pätee eniten juuri nimibiisiin, mutta mielestäni kuvaa kaikista Kansasin levyistä parhaiten myös koko albumia.
Ps. Yksi typo alkuperäisestä tekstistä korjattu lainauksesi johdosta joten kiitos siitä! 🙂
TykkääLiked by 1 henkilö
Itse en pidä levystä kokonaisuutena, mutta olet mielestäni täysin oikeassa siinä, että parhaimmilaan Kansas oli juuri tuollainen aivoja stimuloiva rokkijyrä. Se vetosi kuulijaan kokonaisvaltaisesti päästä jalkoihin.
TykkääTykkää
”Song For America” -biitti on kuin Tarkuksessa, ja kuulostaa, että pari nuottiakin – mutta tässä esityksessä varmaankin ryminämeno kuvaa, miten tulee vielä liuskaotsa pressa – mite se mesos kuin norsu posliinikaupassa. profetia.
TykkääTykkää