Vastavirtaan-sarjassa Saku Sipi arvioi proge-levyjä joilla on alan harrastajien piirissä kyseenalainen ellei jopa halveksuttu maine.
Saku on eri mieltä!
Jethro Tull oli palaamassa keikkamatkalta takaisin kotoenglantiin vuonna ’75. Edellisillan keikka oli mennyt jokseenkin mönkään ja nokkamies Ian Anderson pohdiskeli lentokoneessa että hän taitaa olla liian vanha rokkaamaan. Pian tämän jälkeen kone joutui ukkosmyrskyn keskelle, joka pisti Andersonin miettimään, että on hän kuitenkin liian nuori kuolemaan. Siinäpä idea seuraavalle albumille!
Andersonilla oli aluksi kunnianhimoisempi visio projektin suhteen: Hän kaavaili musikaalielokuvaa, jonka keskiössä olisi ikääntynyt rokkari Ray Lomas (nimi lainattu oikealta henkilöltä) joka ei enää oikein tahdo pysyä perässä uusissa muotivillityksissä ja tuntee syrjäytyvänsä. Projektia varten Anderson sävelsi koko joukon saundiltaan melko epäjethromaisia suoraviivaisempia rockralleja. Musikaaliprojektin osoittauduttua odotettua työläämmäksi ja riskialttiimmaksi, kuin alunperin oli uumoiltu, päätti Anderson luopua hankkeesta, mutta päätti kuitenkin äänittää projektia varten sävelletyt kappaleet, joista muodostui seuraava Jethro Tull albumi musikaaliprojektin kanssa samaa nimeä kantava Too Old to Rock ’n’ Roll: Too Young to Die!
Levy alkaa lyhyellä katkelmalla nimikappaleesta, kunnes yhtäkkiä Martin Barre lähtee soittamaan herkullista rokkiriffiä, jolloin levyn varsinainen aloituskappale “Quiz Kid” starttaa. Jo aloituskappaleesta huomaa, että Anderson hakee tällä levyllä hieman suoraviivaisempaa ilmaisua. Kappale on kuitenkin sopivan kompleksinen rokkenrolli ja varsinkin rumpali Barriemore “Barrie” Barlow takoo rumpujaan oikein mehukkaan kuuloisesti!
Toinen kappale “Crazed Institution” alkaa Barren, uuden basistin John Glascockin ja Andersonin voimin, kunnes Barlowin rummut lähtevät hiljalleen mukaan toisen säkeistön kohdalla. Tämän jälkeen kappale muuttuu kerrassaan loistavaksi rokkaavaksi perusvarmaksi Tull-kipaleeksi. Barren kitaraliidi on kappaleessa oikein muhkean kuuloinen ja myös Glascockin pintaanmiksattu basso toimivat kappaleen kruununa.
Seuraava kappale on kelttiläistunnelmainen akustinen kappale “Salamander”. Kappaleessa Andersonin taidot akustisen kitaran soittajana pääsevät kaikkeen loistoonsa, sillä “Salamander” on akustiseksi kappaleeksi huomattavan mutkikas, eli on siis erittäin aivoja stimuloivaa kuunneltavaa!
Keltilläistunnelmista hypätään suoraan rouhean hard rockin pariin. “Taxi Grab” on raskaalla tempolla eteenpäin runnova hieman bluesvaikutteinen ralli. Bluesvaikutteet tulevat lähinnä Andersonin soittamasta huuliharpusta, jota kuullaankin ensimmäistä kertaa Tull-albumilla sitten debyyttilevy This Wasin. Myös tässä kappaleessa uuden tulokkaan Glascockin basso jytisee oikein hienosti ja erityisesti tämä Ianin huuliharppu tekee tästä kappaleesta yhden albumin helmistä!
Viidennen biisin kohdalla palataan taas seesteisempiin tunnelmiin “From a Dead Beat to an Old Greaser” kappaleen mukana. Kappale on erittäin herkkä ja tunnelmallinen balladi, jonka kohokohtana toimiii yhtyeen pitkäaikaisen taustajäsenen David Palmerin soittama hieno saksofonisoolo. Tämä kappale on ollut itselleni ns. “grower”, eli se on kuulostanut joka kerralla entistä paremmalta.
Sitten sattuu pieni notkahdus kappaleen “Bad Eyed and Loveless” muodossa. Kipale on edeltäjänsä tavoin myös rauhallinen akustinen balladi, mutta se ei valitettavasti onnistu tavoittamaan juuri mitään edellisen kappaleen tunnelmallisesta kauneudesta. Ei tämäkään kappale kuitenkaan onneksi täysi farssi ole, mutta albumin muiden varsin loistokkaiden kappaleiden rinnalla se kuulostaa jokseenkin vähäpätöiseltä. Ja pituutta kappaleella on vain inhimilliset kaksi minuuttia ja kaksitoista sekuntia, joten se soljuu mukavan huomaamattomasti ohi.
Suosta onneksi noustaan ryminällä seuraavalla kappaleella “Big Dipper”:lla! Kipale on jälleen menevämpää tavaraa ja Andersonin tavaramerkki, eli huilu näyttelee pitkästä aikaa isompaa osaa tässä kappaleessa. Tämä on myös todella vahvaa perusTullkauraa, joka osoittaa jälleen että Ian Anderson ei petä!
Tästä katson sitten alkavan albumin varsinaisen loppurynnistyksen: Seuraavana vuorossa on albumin todellinen ikimuistettava klassikkobiisi, eli nimikappale ”Too Old to Rock ’n’ Roll: Too Young to Die!” Ja eihän kappale syyttä ole klassikon asemaansa ansainnut, sillä se on loistava humoristinen kuvaus keski-ikäistymisestä ja sen tuomista rajoitteista.
Toiseksi viimeinen kappale “Pied Piper” letkeästi ja hyväntuulisesti akustinen kitara, rummut, basso kombolla, kunnes alkaa kertosäkeeseen mentäessä muuntautumaan mutkikkaammaksi. Tästä kappaleesta on ajan myötä muodostunut suosikkikappaleeni albumilta. Pidän erityisesti alun kepeästä menosta ja kertosäkeen kohdalla progressiivisoitumisesta, ne ovat mielestäni loistavasti toteutettu!
Albumin päättää kappale nimeltä “The Chequered Flag (Dead or Alive)”, joka onkin varsinainen hymni! Siinä missä kehuskelin “From a Dead Beat to an Old Greaser”:n kohdalla kappaleen tunnelmallisuutta, niin tämä kappale sitä vasta kerta kaikkiaan onkin. Kappale alkaa huomattavan vähäeleisesti, kunnes alkaa kasvattamaan itseään klimaattiseen kertosäkeeseen. Kappale on kerrassaan karmaisevan huikea päätös jo muutoin lähes virheettömälle albumille!
Lisää Jethro Tull -levyjen arvosteluja täällä
Too Old to Rock ’n’ Roll: Too Young to Die!:ta pidetään monen progeharrastelijan kirjoissa lähinnä välityönä kahden loistokkaan albumin (Minstrel in the Gallery, Songs From the Wood) välissä. Itse katson Too Old to Rock ‘n’ Roll:n päihittävän molemmat mennen tullen ja menen jopa niin pitkälle, että sanon, että albumi on Jethro Tullin ‘70-luvun tuotoksista aliarvostetuin.
Parhaat biisit: Quiz Kid, Salamander, Too Old to Rock ’n’ Roll: Too Young to Die!, Pied Piper, The Chequered Flag (Dead or Alive)
Arvosana: *****
Kirjoittaja: SAKU SIPI
Lisää kirjoituksia Jethro Tullista täältä >
Pienemmät Purot 
Vastaa