Vuosi vuodelta : Parhaat levyt 1976 – Sijat 1-10

Allekirjoittaneen valinnat vuoden 1976 parhaiksi levyiksi sijoituksilla 1-10.

  1. Van der Graaf Generator: Still Life (UK) *****
  2. Gong: Shamal (UK) *****
  3. Van der Graaf Generator: World Record (UK) *****
  4. Jon Anderson: Olias of Sunhillow (UK) *****
  5. Genesis: A Trick of the Tail (UK) ****½
  6. Picchio dal Pozzo: s/t (IT) ****½
  7. Michael Mantler: The Hapless Child and Other Inscrutable Stories (US) ****½
  8. The Alan Parsons Project: Tales of Mystery and Imagination (UK) ****½
  9. 801: 801 Live (UK) ****½
  10. Camel: Moonmadness (UK) ****½

Katso vuoden 1976 parhaat levyt sijoilla 11-20  täältä


1. Van der Graaf Generator: Still Life

still_lifeGodbluff on vuonna 1967 perustetun Van der Graaf Generatorin kuudes studioalbumi.

Van der Graaf Generator uudistui radikaalisti vuonna 1975 muutaman vuoden tauon jälkeen syntyneellä Godbluff -levyllä. Godbluff aloitti runsaan vuoden jakson jolloin yhtyeen luovuuden liekki paloi ehkä kirkkaampana kuin koskaan aiemmin. Kaiken primus motor oli tietenkin vokalisti Peter Hammill joka sävelsi huikeaa materiaalia vielä huikeammalla tahdilla. Godbluffin sessioisa syntyi kuusi upeaa kappaletta joista kaksi säästettiin lopulta seuraavalle levylle joka nimettiin Still Lifeksi. 

Yli jääneet kappaleet harras ja majesteettinen ”Pilgrims” ja erergisen raivokas ”La Rossa” eivät suinkaan olleet mitään b-luokan materiaalia vaan ne jätettiin seuraavalle levylle vain siitä syystä että Godbluffille lopulta valikoituneet neljä kappaletta muodostivat niin saumattoman kokonaisuuden ettei sitä ollut syytä rikkoa lisäkappaleilla.

Vain puoli vuotta Godbluffin jälkeen julkaistu Still Life on VdGG:n 70-luvun puolivälin trilogian (Godbluff, Still Life, World Record) levyistä kaikista kosmisin ja suureellisin. Godbluffin kappaleet käsittelevät lähinnä sotaa ja aggressioita ja World Recordin inhimillisiä heikkouksia ja epävarmuuksia, mutta Still Life sukeltaa suoraan kosmokseen. Nimibiisi pohdiskelee mitä kuolemattomuus tarkoittaisi ihmisrodun psyykeelle (ei mitään hyvää) ja levyn eeppisin raita ”Childlike Faith In Childhood’s End” povaa nimensä mukaisesti ihmiskunnan nousua nykyisestä lapsuusvaiheeesta vuosituhansien päästä koittavaan valaistumiseen mikä veisi ihmiset universumin todellisiksi hallitsijoiksi. Mittakaava on siis suuri eikä kukaan meistä ole näkemässä lopputulosta kuten Hammill laulaa kappaleen sydäntä särkevässä ja samaan aikaan ylevässä lopetuksessa:

And though dark is the highway,
and the peak’s distance breaks my heart,
for I never shall see it, still I play my part,
believing that what waits for us
is the cosmos compared to the dust of the past…
In the death of mere humans life shall start

Hammill karjuu lyriikat raivoisalla ja suorastaan järisyttävällä intensiteetillä. Ymmärrän jos levyn suuret teemat ja yhtyeen äärimmäisen vakava tapa tarkastella niitä yhdistettynä Hammillin dramaattiseen tulkintaa voi monesta olla perin naurettavaa. Itsekin pystyn hymyilemään yhdistelmän pinnalliselle huvittavuudelle, mutta perkele sentään on se myös todella vaikuttavaa!

On kiinnostavaa kuinka Hammill tarkastelee ”Childlike Faith In Childhood’s Endissa” pitkälti samaa teemaa jota hän oli käsitellyt aiemmin esimerkiksi ”Lemmingsissä” (Pawn Hearts, 1971) ja seuraavan vuoden World Recordin ”A Place To Survivessa”. Kaikissa noissa kappaleissa on lopulta kyse siitä kuinka ihmisen on tehtävä parhaansa siitä huolimatta vaikka kertoimet ja todennäköisyydet häntä vastaan olisivat kuinka musertavat hyvänsä.

Hammill on itse kuvaillut ”Childlike Faith In Childhood’s Endia” maratoniksi sen suhteen miltä kappale tuntui laulaa. Hammill on äänessä lähes koko ajan kautta 12 minuuttisen kappaleen. Usein karjuen vimmaisella tavalla. Ja hengästyttävää kuultavaa kappele on kuuntelijallekin. ”Childlike Faith In Childhood’s End” etenee hurjalla voimalla vain muutaman seesteisen hetken tarjotessa hengähdystauon. Yhtye mukailee notkeasti Hammillin vokaaleja ja ”Childlike” on hyvä esimerkki siitä kuin bändi usein rakensi eepoksensa suoraan Hammillin polveilevien sanoituksien varaan. Hammill ei kirjoittaessaan välttämättä juuri miettinyt kuinka monimutkaiset värssyt lopulta rytmittyisivät sanoitukset vaan tahtilajien lopullinen määrittely jäi rumpali Guy Evansin harteille.

Dramaattinen ”Childlike Faith In Childhood’s End” on levyn kirkkain hetki, mutta levy on kaiken kaikkiaankin tasaisen loistelias eikä sisälllä oikeastaan yhtään heikkoa hetkeä.

Nimikappale ”Still Life” alkaa kirkkomaisilla uruilla ja Hammillin vokaalit kuulostavat anovilta, kuin rukoukselta, niiden kuvaillessa kuolemattomuuden saavuttaneiden ihmisten ontoksi osoittautuvaa elämää. Kolmen minuutin kohdalla rummut saapuvat mukaan nostattaen rytmistä energiaa Hammillin vokaalien muuttuessa vihaisemmiksi ja aggressiivisemmiksi. David Jacksonin saksofonit soivat kidutetusti Bantonin taivaallisesti soivien urkujen säestämänä. Hammillin vokaalien tyyli vaihtuu kuin veitsellä leikaten säröisestä karjunnasta puhtaaseen kuoropoikamaiseeen ääneen. ”Still Life” on jälleen yksi loputtomista esimerkeistä VdGG:n katalogista siitä miten taitavasti bändi hallitsee kappaleiden sisäistä dynamiikkaa ja osaa rakentaa niihin luontevasti toisiaan tasapainottavia rauhallisia ja toisaalta todella väkivaltaisia jaksoja.

”’Still Life’ is  a very dark song. It’s a song about immortality – dark immortality… What the song actually say is, ’it’s terrible not to be able to die. It’s much better to have a life and then finish the story.’”
– Peter Hammill kappaleesta ”Still Life”

”La Rossa” edustaa levyn maanläheisintä ja helpoiten lähestyttävää puolta. Se on raivoisasti rokkaava kappale joka etenee hetkittäin melkein hevirokin mieleen tuovalla laukkaavalla rytmillä, mutta pitää kuulijan mielenkiinnon yllä muutamalla hyvin ajoitetulla tempo-muutoksella. ”La Rossassa” lyriikoissa tuskaillaan tilannetta jossa platoninen ystävyys on mahdollisesti muuttumassa seksuaaliseksi. Meneekö kaikki pilalle vai saavutetaanko sittenkin jotain todellista ja upeaa? Hammill ja yhtye kasvattavat tämän sinänsä arkisen aiheen niin äärimmäisiin mittoihin että peruskeittiödraaman (eh, vai makuuhuone sittenkin) aineksista rakennetaan sellainen psykodraama että vaikuttaa vahvasti siltä ettei kappaleen protagonisti selviä tilanteesta vain yksinkertaisesti Tinderiin liittymällä. Kappaleen finaalissa Jacksonin saksofonisoolo onnistuu olemaan samaan aikaan melodinen ja kaoottisen aggressiivinen. Huikea muusikko, huikea kappale.

Still Life on enimmäkseen suorastaan brutaali levy, mutta on silläkin kepeämmät hetkensä. Kevyimmillään levy on kauniissa ”My Room (Waiting for Wonderland)” -kappaleessa joka sisältää David Jacksonin uran ehkäpä ekspressiivisintä saksofonin soittoa. Hänen soittonsa on kappaleessa sekä melodista ja lyyristä, mutta silti purevaa. Hammill malttaa hilitä itseään kappaleessa eikä vie vokaaleita tällä kertaa missään vaiheessa ärjynnnän puolelle. Banton soittaa melko poikkeuksellisesti kappaleessa pianoa ja hoitaakin sen tyylikkäästi. Soinnilllisesti melko pelkistetyssä kappaleessa myös Bantonin bassokitaralla on merkittävä rooli mikä oli myös poikkeuksellista sillä yleensä Banton hoiti yhtyeen matalat taajuudet bassopedaaleilla. ”My Room” on äärimmäisen tyylikäs kappale ja tärkeä hengähdystauko muuten niin intensiivisellä levyllä.

Still Life on mielestäni Van der Graaf Generatorin huikean kirkkain helmi. Sen musiikki on dramaattista, rankkaa, synkkää, koskettavaa ja dynaamista. Koko bändi mielettömässä iskussa ja Hammillin sanoitukset ovat luultavasti kiinnostavinta rock-lyriikkaa mitä olen koskaan kohdannut ja Hammill tulkitsee ne ylittämättömällä intensiteetillä. Still Life on paitsi Van der Graaf Generatorin paras levy niin myös yksi progressiivisen rockin huikeimmista mestariteoksista.

Parhaat biisit: ”Still Life, ”La Rossa”, ”My Room (Waiting for Wonderland)”, ”Childlike Faith In Childhood’s End”

*****

2. Gong: Shamal

shamalShamal on vuonna 1967 perustetun Gongin kuudes studioalbumi.

Gongin edellinen levy You (1974) oli huikea onnistuminen, mutta itse bändi oli levyn ilmestymisen jälkeen sekasorron tilassa. Yhtyeen jäsenien välillä oli niin filosofisia kuin musiikillisiakin ristiriitoja jotka johtivat lopulta pienen nyrkkitappelun kautta kosketinsoittaja Tim Blaken erottamiseen. Hieman myöhemmin itseään etsivä beat-mystikko Daevid Allen, joka oli paitsi tietenkin perustanut koko yhtyeen niin ollut myös sen päävisionaari, jätti myös Gongin. Hieman tämän jälkeen vokalisti Gilly Smith korvattiin Steve Hillagen tyttöystävällä Miguette Giraudylla joka oli jo käväissyt yhtyeessä pienessä roolissa You-levyllä. Shamal oli yhtyeelle aivan uusi alku…

Lue koko arvostelu täältä >

*****

3. Van der Graaf Generator: World Record

world_recordWorld Record on vuonna 1967 perustetun Van der Graaf Generatorin seitsemäs studiolevy.

Peter Hammill oli liekeissä 70-luvun puolivälissä. Tai oikeastaan voisi sanoa että Hammill oli liekeissä koko 70-luvun ajan, mutta nimenomaan tuon maagisen vuosikymmenen puolivälissä hänen työtahtinsa oli huikeimmillaan. Van Der Graaf Generatorin hajottua kesällä 1972 hän oli tehnyt vuoteen 1975 mennessä peräti neljä sooloalbumia. Tämän lisäksi helmikuussa 1975 Van Der Graaf Generator teki paluun ja tuo siirto tuotti tasan vuodessa peräti kolme uutta studioalbumia. Ja noiden levyjen kappaleista Hammill sävelsi suurin piirtein 95%. Ja kaikki tämä ilman laadun kärsimättä! Itseasiassa merkittävä osa musiikista jota Hammill/VdGG teki vuosien 1972-76 välillä kuuluu hänen ja yhtyeen kirkkaimpaan kärkeen…

Lue koko arvostelu täältä >

****

4. Jon Anderson: Olias Of Sunhillow

olias_of_sunhillowOlias Of Sunhillow on Yes-vokalisti Jon Andersonin ensimmäinen sooloalbumi. 

Vuonna 1968 perustettu Yes oli saavuttanut paljon vuoteen 1976 mennessä. Yes oli ollut merkittävässä roolissa progressiivisen rockin viemisessä uudelle taiteelliselle tasolle ja tehnyt seitsemän studioalbumia joista viimeisimmät olivat myyneet miljoonia niiden kummallisuudesta ja monimutkaisuudesta huolimatta. 70-luvun puoliväliin mennessä yhtyeestä oli tullut myös yksi rock-maailman suosituimmista konserttivetonauloista. Ei ole ihme että bändi kaipasi kahdeksan vuoden lähes tauottoman levyttämisen ja keikkailun jälkeen pientä taukoa toisistaan. Lomailemaan Yes-miehet eivät lopulta silti päässseet sillä levy-yhtiö Atlantic tarjosi Yesille ainutlaatuista mahdollisuutta: jokainen bändin jäsen saisi tehdä oman soololevyn.

Yesin jäsenet ryhtyivät siis työstämään levyjään kukin omalla tahollaan ja tyylillään. Jon Anderson otti projektin äärimmäisen vakavasti. Tämä olisi hänelle mahdollisuus todistaa että hän on oikea visionäärinen musiikintekijä eikä vain vokalisti joka ratsasti Yesin virtuoosimaisten instrumentalistien luomalla aallonharjalla…

Lue koko arvostelu täältä >

*****

fb_cta

5. Genesis: A Trick of the Tail

trickl_of_the_tailA Trick Of The Tail on Genesiksen seitsemäs studioalbumi ja ensimmäinen ilman Peter Gabrielia.

Vokalisti Peter Gabrielin jätettyä Genesiksen kesällä 1975 englantilainen musiikkilehdistö povasi yhtyeelle tuhoa. Journalistit eivät uskoneet että yhtye pärjäisi ilman karismaattista keulahahmoaan. Jäljelle jäänyt nelikko Tony Banks (koskettimet) Mike Rutherford (basso), Phil Collins (rummut) ja Steve Hackett (kitara) oli hieman huolissaan hekin, mutta sisäpiiriläisinä he ymmärsivät jotain mitä musiikkilehdistö tai edes monet heidän faneistaan eivät olleet sisäistäneet: Genesis ei koskaan ollut vain taustayhtye visionääriselle Gabrielille…

Lue koko arvostelu täältä >

****½

6. Picchio dal Pozzo: s/t

picchio_dal_pozzoPicchio dal Pozzo on Genovassa Italiassa vuonna 1976 perustetun samannimisen yhtyeen esikoislevy.

Canterbury on pieni kaupunki Kaakkois-Englannissa joka synnytti oman progressiivisen rockin alalajinsa eli niin kutsutun Canterbury-skenen. Canterbury-skenelle tyypillistä oli yhdistellä jazzia aluillaaan olevaan progressiiviseen rockiin mikä tekee siitä tavallaan Englantilaista jazz-rockia, mutta oman sivumakunsa tyyliin toi myös usein vahvat vaikutteet psykedeelisestä rockista ja popista joita ei yleensä jazz-rockissa kuulla. Viimeisen silauksen Canterbury-tyyliin tekee sen vaalima omalaatuinen hyvin brittiläinen absurdihuumori joka oli usein sekoitus montypythonia ja ihan puhdasta dadaa. Ja koska kyse oli Canterbury-skenestä oli tyypillistä tietenkin myös se että bändeillä tai muusikoilla oli jotain maantieteellisiä yhteyksiä tuohon kaupunkiin. Mm. genren pioneeriyhtyeillä Soft Machinella ja Caravanilla oli selkeät juuret nimenomaan Canterburyn kaupungisssa. Tästä huolimatta Canterbury-tyyli levisi myös suht nopeasti manner-Eurooppaan. Hollantilainen Supersister oli yksi Britannian ulkopuolisen Canterburyn pioneereja ja hieman myöhemmin perässä seurasi mm. ranskalainen Moving Gelatine Plates ja belgialainen Cos. Yksi kaikista hienoimmista ei-englantilaisista Canterbury-levyistä on kuitenkin italialaisen Picchio dal Pozzon debyytti.

Picchio dal Pozzo ei esikuviaan salaile vaan tämä esikoislevy on omistettu Roberto Viattille eli siis tietenkin mm. Soft Machinesta tutulle Canterbury-legenda Robert Wyattille. Mitään suoraa kopiointia Picchio dal Pozzon musiikki ei silti ole vaan yhtyeen sointi on hyvinkin omalaatuinen ja monipuolinen. Ensimmäinen kappale ”Merta” on hyvä esimerkki yhtyeen soundin erikoisuudesta. ”Merta” rakentuu kellopelin kilinän, saksofonien pörinän ja atonaalisten ihmisäänien huhuilun varaan luoden hypnoottisen ikään kuin itsensä ympäri kiertyvän dronemaisen äänimaiseman. Tästä vinkeästä alusta yhtye jatkaa sitten moniin eri suuntiin käyden hetkittäin lähellä jopa ”oikeaa” jazzia, mutta jämähtämättä kovin selvästi pitkäksi aikaa mihinkään tiettyyn tyylilajiin. Canterbury-skenelle usein tyypillisiä pop-vaikutteita levyllä ei kyllä ole juurikaan kuultavissa.

Nelihenkisen Picchio dal Pozzon seitsemällä vierailevalla muusikolla vahvistettu musiikki on pääosin instrumentaalista, mutta ihmisääntä käytetään runsaasti, ja hyvin luovasti, yhtenä instrumenttina muiden joukossa. Muutamassa kohdassa kuullaan lyhyesti myös vokaaleja. Aldo De Scalzin koskettimilla ja hyvin omaperäisesti soivilla syntetisaattoreilla on merkittävä rooli levyllä, mutta yleissointi levyllä on varsin akustinen saksofonien, huilun ja erilaisten kilkattavien perkussiosoittimien saadessa runsaasti tilaa. Tasapaino helposti lähestyttävän ja melodisen musiikin ja avantgardistisemman kokeilun ja kikkailun välillä on ihastuttavan täydellinen.

Instrumentaalisesti yhtyeen musiikki yltyy hetkittäin Canterburylle tyypillisesti varsin monimutkaiseksi. Levyn pisimmässä kappaleessa kymmenen minuutisessa ja  todella upeassa ”Seppiassa” mennään vielä tyypillistä pidemmälle ja tuossa kappaleessa onkin kuultavissa selviä Henry Cow -vaikutteita. Debyyttinsä jälkeen nelisen vuotta myöhemmin levyllä Abbiamo tutti i suoi problemilla Picchio dal Pozzo muuntautui vielä monta asetetta monimutkaisempaan suuntaan ja Henry Cow -vaikutteet vain lisääntyessä.

Picchio dal Pozzo on piristävä vaihtoehto tyypillisille mahtipontista ja romanttista sinfonista progea soittaville italoproge-bändeille ja erittäin suositeltava levy esimerkiksi Hatfield And The Nothin faneille. Picchio dal Pozzon debyytti on ehdottomasti yksi parhaista ei-englantilaisista Canterbury-levyistä ellei jopa paras. Tämän saavutuksen ohella Picchio dal Pozzo on myös yksi parhaista italialaisista proge-levyistä jolle vetää vertoja lähinnä Arean parhaat albumit.

Parhaat biisit: ”Merta”, ”Seppia”, ”Napier”

****½


Vuoden 1975 parhaat levyt löydät täältä


7. Michael Mantler: The Hapless Child And Other Inscrutable Stories

the_hapless_childThe Hapless Child And Other Inscrutable Stories Michael Mantlerin kolmas sooloalbumi.

Itävallassa syntynyt klassisesti koulutettu trumpetisti lähti jo 60-luvulla tekemään uraa New Yorkiin. Mantlerin musiikki liikkuu kiinnostavasti jossain avantgarde-jazzin ja modernin taidemusiikin risteyksessä. The Hapless Child and Other Inscrutable Storiesiella Mantler tulee lähemmäs progressiivisen rockin maailmaa kuin koskaan aiemmin.

The Hapless Childin läpisävelletyltä kuulostava tummasävyinen ja monimutkainen musiikki on tyylillisesti lähempänä progressiivisen rockin kulmikasta alagenreä avant-progea kuin sitä melodisempaa ja helpompaa ”sinfonista” perussuuntausta. The Hapless Childin musiikki on helpompi yhdistää Henry Cow’n tai Univers Zeron tyyliin kuin vaikkapa Cameliin. The Hapless Childin musiikki on varsin maanista ja tavallaan hermostuttava mikä voi olla joillekin liikaa. Levyn tunnelmassa on myös jotain hyvin viksatanutta. Tunnelma ei ole kuitenkaan pikimusta sillä selvästi tekijöille on hieman pilkettä silmäkulmassa….

Lue koko arvostelu täältä >

****½

8. The Alan Parsons Project: Tales of Mystery and Imagination

tales_of_mysteryTales Of Mystery And Imagination on The Alan Parsons Projectin ensimmäinen albumi.

The Alan Parsons Project. Moisesta nimestä voisi kuvitella että bändin tai eh… projektin taustalla hallitsee rautaisella otteella yksinäinen auteur nimeltä Alan Parsons (s.1948). Todellisuudessa projektissa on kyse kuitenkin kahdesta tasaveroisesta kumppanista. Tuottajana ja äänittänä alansa parhaisiin kuuluva Alan Parsons kyllä osallistuu kappaleiden tekemiseen, mutta päävastuu säveltämisestä ja etenkin niiden sanoittamisesta oli itseasiassa Eric Woolfson (1946-2009) nimisellä herralla…

Lue koko arvostelu täältä >

****½


Katso vuoden 1976 parhaat levyt sijoilla 20-27  täältä


9. 801: 801 Live

801_live801 on kitaristi Phil Manzarenan kasaama supergroup joka otti nimensä Brian Enon sanoituksista Manzarenan ja Enon yhdessä säveltämästä kappaleesta “The True Wheel” (“We are the 801. We are the central shaft”)

Manzarenan yhtye Roxy Music vietti sapattivapaata vuonna 1976 laulaja Bryan Ferryn keskittyessä soolouraansa. Manzanerakin käynnisti oman soololevynsä teon. Listen Now -nimen saaneen levyn teko kuitenkin takkusi pahasti ja Manzanera päätti pistää projektin jäihin ja heittää sen sijaan läjän terapiekeikkoja. Manzanera kokosi siis ympärilleen timanttisen yhtyeen joka koostui pääosin Listen Nowta tehneestä porukasta. Tavoitteena lähinnä pitää hauskaa ja soittaa läjä keikkoja ympäri Eurooppaa…

Lue koko arvostelu täältä >

****½

10. Camel: Moonmadness

moonmadnessMoonmadness on vuonna 1971 perustetun Camelin neljäs studioalbumi.

Camel, tuo sympaattinen brittiprogen b-sarjalainen, onnistui melkein hyppämään Yesin ja ELP:n kaltaisten supertähtien kelkkaan vuoden 1975 The Snow Goose levyllään joka menestyi yli odotusten. The Snow Goose oli täysin instrumentaalinen ja pienellä sinfoniaorkesterilla kuorrutettu albumi, mutta neljännellä levyllään Camel palaa takaisin tavanomaisemman progerockin pariin vokaaleiden kera.

Leppoisan ja seesteisen The Snow Goosen jälkeen Moonmadness on selvästi rokkaavimpi ja energisempi levy muistuttaen hieman yhtyeen toista albumia Miragea. Moonmadness on ikään kuin päivitetty ja hieman siloiteltu versio rouheasti soineesta Miragesta. Moonmadness on myös yhtyeen viimeinen levy jolla soittaa koko alkuperäinen kamelikvartetti eli Andrew Latimer (kitara, huilu, vokaalit), Peter Bardens (koskettimet, vokaalit), Doug Ferguson (basso, vokaalit) ja Andy Ward (rummur).

Pääasiassa Latimerin ja Bardensin yhdessä säveltämä (yksi kappaleista on kreditoitu koko bändille) levy rakentui tällä kertaa hieman epämääräisen konseptin varaan. SIinä missä The Snow Goose kertoi musiikin keinoin Paul Callicon kirjan tarinan niin tällä kertaa Latimer ja Bardens päättivät pohjata levyn kappaleet neljän yhtyeen jäsenen luonteenpiirteiden varaan.  No jäseniä yhtyeessä on neljä ja Moonmadnessilla kappaleita seitsemän eli kolme kappaleista jäi kokonaan teeman ulkopuolelle. Luultavasti kovin moni levyä kuunteleva ei ylipäätänsä levyn puolittaisesta teemasta ole tietoinen. Pääsia tälläisessä hieman hähmäisessä konseptissa on kuitenkin onkin se että inspiroiko se bändiä tekemään hyvää musiikkia vaiko ei. Moonmadnessin kohdalla vaikutukset selvästi olivat positiivisesti sillä se on ehdottomasti yksi Camelin parhaista levyistä.

Moonmadness alkaa varsin erikoisella pari minuuttisella instrumentaalilla nimeltä ”Aristillus” (nimi tulee yhdestä kuun kraatereista). Pääosin viiltävästi soivan Mini-Moogin ja omituisesti surisevan sähköpianon (Wurlitzer?) varaan rakennettu kappale on kiehtova miniatyyri ja Camelin musiikiksi hyvin epätyypillistä. Harmi vaan että sitä ei kehitelty pidemmälle. Nykyisellään se jää viehättävän kuriositeetin tasolle.

“Aristillusin” pörinästä siirrytään huomattavasti tyypillisempiin Camel-tunnelmiin melankolisem melodisesti ja hieman laahavasti, soivan ”Song Within A Songin” myötä. Latimer soittaa kauniin huiluosion introssa jonka jälkeen päästään hieman basisti Doug Fergusonin laiskasti laulamiin vokaaleihin jotka saavat kuuntelijan pohtimaan että ehkä Camelin olisi sittenkin pitänyt pysyä instrumentaalibändinä… No vokaalit ovat kappaleessa vain pienessä roolissa eivätkä ne pilaa muuten oivallista kappaletta. Loppupuoliskolla kuullaan lähes diskomaista poljentoa jonka päälle Bardens sooloilee maukkaasti syntetisaattorilla. ”Song Within A Songin” veltot vokaalit ovat yksi hyvä esimerkki siitä miksei Camel koskaan ponnistanut sinänsä helposti lähestyttävällä musiikillaan progressiivisen rockin A-sarjaan kaupallisessa mielessä. Sen lisäksi että bändi ei ollut musiikillisesti aivan niin persoonallinen kuin kilpailijansa on yksi asia, mutta vielä merkittävämpi tekijä oli luultavasti se että Camelilla ei ikinä ollut karismaattista keulahahmoa tai edes vokalistia jota olisi voinut vakavalla naamalla kutsua päteväksi.

Levyn kolmas raita ”Chord Change” on yksi levyn kohokohdista. Bardensia kuvaava kappale alkaa kimurantisti mutkittelevalla osiolla joka tyyntyy melodiseksi fiilistelyksi Laterimerin kuulaan kitaroinnin noustessa pääosaan. Loppupuolella tunnelma tiivistyy taas ja tempo kasvaa meiningin muuttuessa hieman Santanan latino-jazz-rockin kaltaiseksi. Valitettavasti muuten komea kappale päättyy hiemen tönkölllä tavalla feidaukseen. 

”Chord Changen” jälkeen tunnelma rauhoittuu kauniin ja simppelin ”Spirit Of Waterin” myötä joka on rakennettu pitkälti Bardensin pianon ja Latimerin nokkahuilun varaan. Edes efekteillä marinoitu Bardensin laulu ei onnistu pilaamaan tätä herkkä pari minuuttista välipalaa.

Moonmadnessin suoraviivaisinta rock-osastoa edustaa basisti Doug Fergusonia kuvaileva ”Another Night” jonka maukas sahaava riffittely niin koskettimilla kuin kitaroilla tuo mieleen Miragen rockmaisimmat hetket. Etenkin hieman ennen kolmea minuuttia alkava instrumentaaliosio kummallisine kumisevien syntsasoundeineen on viihdyttävä. Kappale sisältää levyn rouheinta kitarointi Latimerilta ja koska se on varsin jamihenkinen ei ihme että se on merkitty koko yhtyeen nimiin. Valitettavasti tällekään biisille ei ole keksitty kunnollista loppua vaan Camel turvautuu jälkeen tylsään fade outiin.

Huilulla ja pianolla käynnistyvä, Latimerin persoonaa kuvaava, ”Air Born” sisältää joitakin levyn kauneimmista sähkökitarahetkistä. ”Air Bornin” kohdalla lauluvuoro on osunut Latimerille itselleen mutta se nyt on ihan sama kuka yhtyeen jäsenistä laulaa sillä kaikki kolme Camel-vokalistia kuulostavat yhtä mitäänsanomattomilta. Lupaavan alun jälkeen kappale ei lopulta oikein lähde lentoon ja on selvästi levyn vähäisintä antia.


Lue myös: Sarja: Camel – Moonmadness (1976)

Levyn päättävä ärhäkkä ja vauhdikas instrumentaali ”Lunar Sea” kuvailee Andy Wardin luonnetta joka oli ilmeisesti varsin räiskyvä (ja ajoi hänet myöhemmin vaikeuksiiin päihteiden väärinkäytön muodossa). Yhdekäsnminuuttinen ”Lunar Sea” on Camel-musiikkia monimutkaisimmillaan ja sisältää varsin tulisia soittosuorituksia monta kiinnostavaa käännettä. Kantavana voimana kappaleessa toimii Fergusonin 5/4 tahtilajissa kulkeva bassolinja. Tälläistä menoa Camelilta olisi toivonut kuulevan enemmänkin. Latimer on kertonut kappaleen saaneen inspiraatiota Soft Machinelta jonka kanssa Camel kiersi tuohon aikaan ja kappalee on ikään kuin yhtyeen näkemys jazzista. No jazzia kappale ei ole todellisuudessa nähnytkään, mutta yksi Camelin parhaista kappaleista se silti on ja kerrassaan hieno päätös levylle.

“It (”Lunar Sea”) had some complexities in it, absolutely. We’d just been on a tour supporting Soft Machine for a week and that had made quite a big impression on Andy (Ward) and I. We used to sit at the side of the stage because they had John Marshall on drums, who Andy really liked, and Allan Holdsworth on guitar. Obviously I was just thinking, ‘Oh my God, what is he doing?’  I wrote that end riff, which is really quite Soft Machine.”
– Andrew Latimer

Moonmadness ei menestynyt alunperin yhtä hyvin kuin The Snow Goose, mutta käväisi kuitenkin brittien albumilistalla korkeimmillaan sijalla 15 ja vuosien mittaan siitä on lopulta kehkeytynyt yhtyeen parhaiten myynyt albumi. 

Moonmadness on erinomainen levy omassa kevyen ja melodisen progressiivisen rockin sarjassaan ja myös yksi Camelin uran ehdottomia huippuhetkiä. Moonmadnessin jälkeen Camelin musiikin taiteellinen taso alkoi pikku hiljaa laskea ja lopulta suorastaan romahtaen 70/80-lukujen taitteessa. Onneksi bändin (joka on ollut 80-luvulta alkaen käytännössä Andy Latimer -show) uran viimeisimmät levyt ovat olleet parempia ja etenkin vuoden 1999 Rajaz jopa erinomainen.

Parhaat biisit: ”Song Within A Song”, ”A Chord Change”,  ”Another Night”, ”Lunar Sea”, 

****½

Kirjoittaja: JANNE YLIRUUSI

Muut Vuosi vuodelta -sarjan osat löydät täältä.


fb_cta

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

WordPress.com.

Ylös ↑

%d bloggaajaa tykkää tästä: