Levyarvio: Van der Graaf Generator – World Record (1976)

World Record on vuonna 1967 perustetun Van der Graaf Generatorin seitsemäs studiolevy.

Peter Hammill oli liekeissä 70-luvun puolivälissä. Tai oikeastaan voisi sanoa että Hammill oli liekeissä koko 70-luvun ajan, mutta nimenomaan tuon maagisen vuosikymmenen puolivälissä hänen työtahtinsa oli huikeimmillaan. Van Der Graaf Generatorin hajottua kesällä 1972 hän oli tehnyt vuoteen 1975 mennessä peräti neljä sooloalbumia. Tämän lisäksi helmikuussa 1975 Van Der Graaf Generator teki paluun ja tuo siirto tuotti tasan vuodessa peräti kolme uutta studioalbumia. Ja noiden levyjen kappaleista Hammill sävelsi suurin piirtein 95%. Ja kaikki tämä ilman laadun kärsimättä! Itseasiassa merkittävä osa musiikista jota Hammill/VdGG teki vuosien 1972-76 välillä kuuluu hänen ja yhtyeen kirkkaimpaan kärkeen.

World Record on viimeinen, Godbluffin (lokakuu 1975) ja Still Lifen (huhtikuu 1976) muodostaman löyhän trilogian osanen. Siinä missä Godbluff ja Still Life saavat yleensä osakseen ylitsevuotavaa suitsutusta on lokakuussa 1976 ilmestyneen World Recordin vastaanotto ollut huomattavasti ristiriitaisempi. Ja osittain jopa yllättävän negatiivinen. Itse pidänkin World Recordia suorastaan rikollisen aliarvostettuna levynä.

Hieman tuotetumman ja soundi-maailmaltaan kompleksisemman Still Lifen jälkeen World Record on jossain määrin paluu Godbluffin tyyliin. World Recordin soundimaailma on äärimmäisen ”kuiva”ja riisuttu. Pelkistetty. Yhtye on riisunut musiikin kaikesta koreilusta ja jättänyt ikään kuin vain ytimen jäljelle. World Record siltä kuin neljä miestä soittaisi studiossa kaiken livenä suoraan nauhalle Ja niin äänitysprosessi pitkälti ilmeisesti menikin. Lopputuloksessa kiehtoo se kuinka yhtyeen sointi on tavallaan niin paljas ja kevyt, mutta musiikki silti todella intensiivistä ja painokasta. Pitkälti tietenkin Hammillin heittäytyvän vokalisoinnin ansiosta. Tuntuu että hän hetkittäin menee jälleen pidemmälle kuin koskaan. Mikä on paljon sanottu Still Lifen jälkeen! Uusi elementti yhtyeen paletissa on Peter Hammillin simppeli mutta tehokas sähkökitarointi joka saa hetkittäin yllättävänkin suuren roolin. Eikä Meyrglys III:seksi nimetyllä kitaralla ole suuri rooli vain musiikillisesti vaan tuo sinänsä tavallinen Guild-kitara on keskeisessä roolissa myös…

”When She Comes”

Levy alkaa iskevästi lukuisissa eri epäsäännöllisissä tahtilajeissa kulkevalla ”When She Comesilla”. Guy Evansin napakasti iskevä rumpalonti saa tahti – tempo ja ylipäätänsä tunnelman vaihdokset kuulostamaan luontevilta. Hammillin ärjyvät vokaalit kertovat tarinan lähes demonimaiselta vaikuttavasta femme fatalesta. Noin seitsemän minuutin kohdalla monelle raidalla äänitetyt ja hieman käsitellyt Hammillin vokaalit on todella huimaa kuultavaa rosoisuudessaan. ”When She Comes” on todella päräyttävä startti levylle.

When the lady with her skin so white
Like something out of Edgar Allan Poe
Holds your hand so very tight
And you hope that she’ll never let go.

”A Place To Survive” 

”A Place To Survive” on levyn suoraviivaisin rokkibiisi. Ja ai että miten se rokkaakaan! ja vieäpä kokonaiset 10 minuuttia. Viettelevästi groovaava kappale rullaa VdGG:lle poikkeuksellisen tasaisesti. Guy Evans pääsee kanavoimaan biisissä sisäistä John Bonhamiaan. Menoa ryydittää David Jacksonin rosoiset saksofoni-riffit ja Hammillin todella korskit vokaalit. Hammillin rääkyy ja sylkee käskyjä jotka ohjastavat kuulijaa ryhdistäytymään katastrofin hetkellä ja ottamaan tilanteen haltuunsa. Tilanne saattaa näyttää toivottomalta, mutta tästäkin selvitään. Mutta se vaatii työtä.

While the holocaust rages around you,
Be the eye of the storm;
Though the extent of disaster astounds you,
Forearmed is forewarned.
You may have passed time in happier ways,
But there are other mountains to climb:
You’ve never lived as you’re living today –
Now is the time!
Stand straight, though your back breaks from trying,
Walk on – even now you must strive.
Don’t wait – while you’re waiting, you’re dying;
Be strong, it’s your place to survive.

”A Place To Surviven” lopussa Evans päästää itsensä kunnolla rummuissa irti ja se on huimaa kuultavaa. Evans soittaa kautta World Recordin tyylikkään pidättäytyvästi ja pelkistetysti kappaleita nöyrästi palvelellen, mutta draaman sitä vaatiessa hänellä on enemmmän kuin riittävästi kapasiteettia päästää helvetti kunnolla irti. Ja se on aina huimaa kuultavaa.

”Masks”

Raivoisan ”A Place To Surviven” jälkeen myrsky vaikuttaa tyyntyvän hieman kappaleen ”Masks” myötä. ”Masks” nimittäin alkaa kauniin melodian myötä balladimaisena, mutta muuttuu pian rujommaksi ja raskaammaksi. Ja melkein naurettavan monimutkaiseksi. ”Masksin” lyriikat kertovat tarinan miehestä joka piiloutuu teeskentelyn ja valheiden taakse.  Viimeinen säe kun ”naamiot” lopulta riisutaan on sydäntä särkevä Hammillin emotionaalisen tulkinnan ansiosta (hieno yksityskohta on kun Hammill änkyttää sanoitusten kohdan ”‘m-m-m-masochistic m-m-m-mumble”).

After all the pantomimes are ended
He peels all the make-up off his face
To reveal, beneath, the tears running all down his cheeks:
Alone, he opens to the world…but it’s much too late.
He’s been left, in the end, without a faaaaaaaaaaaaaaaaaace.

”Masks” tarjoilee huikeaa melodraamaa joka tasapainoilee jossain painokkaan syvällisyyden, hulluuden ja naurettavuuden leikkauspisteessä. Siitä minä nautin.

”Meurglys III (The Songwriter’s Guild)” 

Albumin kiistellyin kappale on 21 minuuttinen ”Meurglys III (The Songwriter’s Guild)” jossa paheksuntaa on aiheuttanut Peter Hammillin muka karmiva sähkökitarointi ja lopun omituinen minimalistinen ”reggae-jamittelu”. Itse pidän molemmista ja sävellyksen kokonaisvaltaisen nerokkuuden lisäksi erityisesti nautin kappaleen sanoituksista jotka ovat viiltävän koskettava tutkielma muusikosta jonka mielenterveys järkkyy hänen omistautuessaan kitaralleen ja eristäytyessään muusta maailmasta (Meurglys III oli Hammillin erisnimi yhdelle hänen Guild merkkiselle kitaralleen. The Songwriter’s GUILD… get it?).

Hammillille tyypillinen eksistentialismi ei ole tällä kertaa kosmista luokkaavaan ne liikkuvat koskettavan maanläheisellä tasolla.:

Meurglys III, he’s my friend,
the only one that I can trust
to let it be without pretence
 – there’s no-one else.
It’s killing me, but in the end
there’s no-one else I know is true:
there’s none in all the masks of men.
There’s nothing else
but my guitar…
 I suppose he’ll have to do.

Musiikillisesti ”Meurglys III” on täynnä laaksoja ja kukkuloita kuten VdGG:n parhaissa kappaleissa yleensäkin. Hiljaiset ja todella äänekkäät, yksinkertaiset ja monimutkaiset osiot törmäytetään toisiinsa taitavasti. Kunnon nostatukset on myös asia jonka VdGG taitaa eikä ”Meurglys III” ole poikkeus. Kun kymmenen minuutin kohdilla oleva intensiivinen osio vaikuttaa hiipuvan kuuntelijana luulee ettei yhtyeellä ole varmasti enää mihin mennä. Ja sitten bändi tuuttaakin ilmoille niin pyöryttävän pari minuuttisen monimutkaisen, nopeatempoisen ja kaoottisen instrumentaaliosuuden että ei voi kuin haukkoa henkeä. Koko bändi soittaa taitojensa huipulla hurjalla vimmalla. 

Instrumentaalisen kaaoksen rauhoituttua Hammillin vokaalit palaavat vielä kerran. Nyt hiljaisina ja hauraina. Tainan muusikko (Hammill?) tuntuu hyväksyneen kohtalonsa:

Though I know all this is just escape,
I run because I don’t know where the prison lies.
In songs like this I can bear the weight;
I’m running still,
I shall until,
One day, I hope that I’ll arrive.

Uhon aika on ohi ja nyt pitää toivoa vain parasta (Be strong, it’s your place to survive?). Musiikki siirtyy junnaamaan simppeliin reggae-grooveen jota Jackson koristelee saksofonilla, mutta pääroolin ottaa Hammillin äärimmäisen rujo, mutta kiinnostava sähkökitarointi. Junnaava osio kestää viitisen minuuttia ja ymmärrän että se voi koetella monien kuulijoiden hermoja, mutta minusta siinä on jotain maagista. Ja sydäntä särkevää (taas! World Record saattaa olla VdGG:n emotionaalisesti tyrmäävin levy). Osio kuvaa täydellisesti toivonsa ja tarkoituksensa lähes täysin hukanneen ihmisen tyhjää elämää joka vain jatkuu ja jatkuu ja jatkuu…

”Wondering”

Levyn päättävä, lähes kirkkomainen hymni, ”Wondering” on ainoa World Recordin kappaleista jota en voi sanoa täysin rakastavani ja silti sekin on itseasiassa helvetin hyvä. Hartaan ja mahtipontisen välillä kamppailevassa kappaleessa on jotain todella kiehtovaa. Upean ja melko konstikkaan melodian sisältävä kappale on myös ainoa jota ei ole merkitty pelkästään Hammillin nimeen sillä myös yhtyeen kosketinsoittaja (joka soittaa bassopedaaleilla kaikki levyn basso-osuudet) Hugh Banton on ollut mukana säveltämässä sitä. Kaunis kappale, mutta ehkä sen majesteettiseksi tarkoitettu (ja siltä osin myös kuulostava) finaali on hieman venytetty.

”’Wondering’ holds the world record for the number of chords written for any song by anyone! It’s got its moments. I know lot of people love it, but I find it bit strange… and I wrote it. -Hugh Banton

World Record päättää Van der Graaf Generatorin uskomattoman hedelmälliseksi osoittautuneen toisen tulemisen joka alkoi vuonna 1975  ja tuotti vain vuodessa kolme mestarillista albumia. Yhtyeen kaupallinen menestys ei kuitenkaan vastannut lähellekään levyjen tasoa ja yhtye poltti rahaa tien päällä enemmän kuin ansaitsi. Bändi eli kiertueilla etenkin Hammillin tahdosta rock-tähtien elämää vaikkei myyntiluvut tätä olisi oikeastaan oikeuttaneet. Intensiivisen ilmapiirin ja taloudelliset ongelmat ajoivat yhtyeen, kuten vuonna 1972, taas umpikujaan.

vdgg1976
Peter Hammill, Guy Evans, David Jackson ja Hugh Banton.

Taloudellinen epävarmuus ajoi juuri naimisiin menneen Hugh Bantonin eroamaan yhtyeestä. Uuteen kokoonpanoon pestattiin aiemmin bändissä soittanut basisti Nick Potter, mutta muutamien treenien jälkeen myös David Jackson luovutti. Van der Graaf Generatorin klassista kokoonpanoa ei enää ollut eikä nelikko palannut yhteen ennen kuin vuosikymmeniä myöhemmin vuonna 2005. Vuosi 1977 esitteli radikaalisti uudistuneen bändin jonka nimikin oli lyhentynyt muotoon Van der Graaf.

World Record on hieno päätös VdGG:n klassisen kokoonpanon toiselle kaudelle. Aliarvostettu levy jota ainakin joinain päivinä pidän jopa yhtyeen parhaana levynä.

Parhaat biisit ”When She Comes”, ”A Place To Survive”, ”Meurglys III (The Songwriter’s Guild)” 

Arvosana: *****

Kirjoittaja: JANNE YLIRUUSI

 


Kappaleet:

A-puoli

”When She Comes” 8:02
”A Place to Survive” 10:05
”Masks” 7:01

B-puoli

”Meurglys III, The Songwriter’s Guild” 20:50
”Wondering” 6:33

Bändi:

Peter Hammill: vokaalit, kitara, piano David Jackson: saksofonit, huilu Hugh Banton: Hammond urut, bassopedaalit, Mellotron Guy Evans: rummut, perkussiot

Tuottaja: Van der Graaf Generator

Levy-yhtiö: Charisma


Muut levyarviot löydät täältä.

fb_cta

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

WordPress.com.

Ylös ↑

%d bloggaajaa tykkää tästä: