Levyarvio: No-Man – Returning Jesus (2001)

Returning Jesus on No-Manin neljäs studiolevy.

Nykyisin Steven Wilson tunnetaan joko yhtyeestään Porcupine Tree, menestyksekkäästä soolourastaan tai siitä, että hän on remiksannut suurin piirtein joka toisen 70-luvun progeklassikon. Alun perin Wilsonin tien maineeseen piti kuitenkin olla nimenomaan No-Man.

No-Man sai alkunsa vuonna 1986 Wilsonin projektina nimellä No Man Is an Island (Except the Isle of Man). Pian mukaan liittyi vakituisesti Tim Bowness ja hieman myöhemmin viulisti Ben Coleman sekä kitaristi Stuart Blagden. Vuonna 1990 bändin nimi lyheni nykyiseen, vähemmän humoristiseen muotoonsa. No-Manin esikois-EP Lovesighs – An Entertainment ilmestyi vuonna 1992, ja sitä seurasi paria vuotta myöhemmin Flowermouth, johon mennessä bändi oli kutistunut Wilsonin ja Bownessin duoksi, jota vahvistettiin tarpeen mukaan vierailevilla muusikoilla.

Parivaljakon musiikki oli valtavirtaan suunnattua popmusiikkia, jota oli maustettu varsin eklektiseen tyyliin niin progella, taiderockilla kuin trip hopillakin. No-Maniin kohdistui suuria odotuksia, ja esimerkiksi Melody Makerissa yhtyettä ylistettiin “luultavasti tärkeimmäksi englantilaiseksi yhtyeeksi sitten The Smithsin”. Kovasta yrityksestä huolimatta kaupallinen menestys jäi kuitenkin vaatimattomaksi. Lopulta Wilsonin harrastebändi Porcupine Tree alkoi yllättäen herättää enemmän kiinnostusta kuin kaupalliseksi hankkeeksi suunniteltu No-Man. Kolmannen levyn Wild Opera jälkeen No-Manin toiminta tuntui hiipuvan.

No-Manin tarina ei kuitenkaan ollut ohi. Vuonna 1998 yhtye julkaisi singlen “Carolina Skeletons”, ja vuotta myöhemmin kauppojen hyllyille ilmestyi vanhoista julkaisemattomista kappaleista koostunut EP (Speak). Lopulta maaliskuussa 2001 ilmestyi kokopitkä albumi Returning Jesus, jota oli työstetty vähitellen seitsemän vuoden ajan. Pitkään kypsytelty levy vie yhtyeen musiikkia radikaalilla tavalla uuteen suuntaan.

Steven Wilson ja Tim Bowness
Lue myös: Levyarvio: Mike Johnson – The Gardens Of Loss (2026)

Jo ensimmäinen kappale “Only Rain” tekee dramaattisella tavalla selväksi eron uuden ja vanhan No-Manin välillä. Tämä on yksinkertaistus, mutta suurinta osaa yhtyeen kolmen ensimmäisen levyn musiikista voisi kutsua tanssimusiikiksi. Hienostuneeksi sellaiseksi, mutta kuitenkin. Kukaan tuskin kuitenkaan innostuisi tanssimaan “Only Rainin” tahtiin. Siinä missä aiempien levyjen musiikki oli hyvin rytmivetoista ja kulki usein trip hop -henkisesti groovaavien luuppien varassa, “Only Rain” rakentuu ensimmäisten minuuttien aikana hienovaraisesti monessa kerroksessa kihisevien sämplättyjen jousien varaan ilman ilmeisiä rytmielementtejä. Bownessin pintaan miksattu ääni hallitsee hetken rinnallaan Ian Carrin kuulaasti soiva trumpetti. Vasta hieman yli kolmen minuutin kohdalla mukaan tulee hillitysti kilisevä ride-symbaali ja vähän tämän jälkeen Colin Edwinin paksusti soiva kontrabasso. Sitten kappale hiipuu hiljalleen jousien ja syntetisoidun trumpetin vuoropuheluun. “Only Rainissa” aiempien levyjen räiskyvä energia ja koneelliset groovet vaihtuvat pelkistettyyn, hitaaseen tunnelmointiin. Vaikutteet tulevat Massive Attackin tai Portisheadin sijasta ennemmin David Sylvianilta tai myöhäiskauden Talk Talkilta. Trip hop on vaihtunut taiderockin ja post-rockin fuusioon.

Returning Jesusin kappaleet ovat pääosin hitaita tai enintään keskitempoisia tunnelmointeja, joissa rytmit jäävät syrjään pitkien vellovien sointujen hallitessa. On tälläkin levyllä kuitenkin rytmikkäät hetkensä. Toteutustapa on vain orgaanisempi. Esimerkiksi yli kahdeksanminuuttista “Close Your Eyesia” rytmittävät lempeästi kopsuvat loopatut käsirummut, aksentoivat symbaalit ja pehmeästi soiva bassokitara.

Kaikki ei tietenkään ole muuttunut. Kohtalokkaat balladit ovat kuuluneet aina No-Manin repertuaariin, ja niitä kuullaan yhä. Ainakin omaan makuuni nämä Returning Jesusin orgaanisemmat ja pelkistetyn tyylikkäästi soivat balladit, kuten Ian Dixonin säksättävän trumpetin koristelema “No Defence”, toimivat paremmin kuin ensimmäisten levyjen yritelmät, joissa oli usein jotain liikaa. Kolme vuotta aiemmin singlenä julkaistu “Carolina Skeletons” on myös erinomainen esimerkki No-Manin uudesta itsehillinnästä. Siinä Bownessin täyteläistä ääntä säestävät lähinnä taustalla suriseva abstrakti tekstuuri, hiljalleen näppäilty sähkökitara ja siellä täällä soiva piano. Lopussa mukaan tuodaan hieman rumpujakin. Bownessin kauniin laulumelodian annetaan hallita. Välillä vähemmän todella on enemmän.

No-Manin varhaisaikojen tanssimusiikissa ja trip hop -vaikutteisuudessa oli aina jotain hieman ulkokultaista, eikä kaikki kokeilut “modernien” soundien parissa ole kestäneet aikaa täysin ongelmitta. Returning Jesus uudistaa onnistuneesti yhtyeen soinnin esitellen pelkistetymmän ja ajattomamman soundin. Toisaalta on kuitenkin totta, että väärässä mielentilassa levy voi kuulostaa liiankin homogeeniselta, liian hitaalta ja liian pelkistetyltä. Ymmärrän hyvin, jos yhtyeen vanhojen levyjen ystävät jäävät kaipaamaan niiden räiskyvää eklektisyyttä ja ajoittain yllättäviä käänteitä. Omaan makuuni Returning Jesus kuitenkin osuu tehokkaasti ja itselleni se näyttäytyy enemmänkin tasalaatuisena kuin tasapaksuna. Returning Jesus ON yhden tunnelman levy, mutta välillä se riittää.

Lue myös:

Hyvän vastaanoton saanutta Returning Jesusia seurasi pari vuotta myöhemmin Together We’re Stranger, joka jatkoi suurin piirtein samoilla linjoilla. Hieman myöhemmin, vuonna 2008, ilmestynyt Schoolyard Ghosts tuntui sulkevan trilogian. No-Man jäi pitkälle tauolle, kun alati suosiotaan kasvattanut Porcupine Tree ja toisaalta Aviv Geffenin kanssa perustettu Blackfield veivät Wilsonin aikaa. 2010-luvulla sekä Wilsonin että Bownessin soolourat puolestaan ottivat tuulta alleen siinä määrin, että No-Man uhkasi jäädä lähes unohdetuksi alaviitteeksi heidän urillaan. Lopulta vuonna 2019 ilmestynyt Love You to Bits palautti yhtyeen groovevetoisempaan suuntaan, joka viittasi parivaljakon yhteistyön alkuvuosiin. Paluu jäi kuitenkin lyhytaikaiseksi Wilsonin ja Bownessin keskittyessä jälleen soolouriinsa. Epäilemättä jossain vaiheessa saamme kuitenkin vielä lisää No-Mania. Ehkä jälleen jollain uudella kiinnostavalla kulmalla.

Parhaat biisit: ”Only Rain”, ”Close Your Eyes”. ”Carolina Skeletons”, ”Outside The Machine”, “Lighthouse”, “All That You Are”

Kirjoittaja: JANNE YLIRUUSI

Rating: 4 out of 5.
Lue myös: Levyarvio: Steven Wilson – The Overview (2025)

Kappaleet

  1. ”Only Rain” 7:24
  2. ”No Defence” 5:20
  3. ”Close Your Eyes” 8:25
  4. ”Carolina Skeletons” 5:08
  5. ”Outside the Machine” 5:46
  6. ”Returning Jesus” 5:19
  7. ”Slow It All Down” Wilson 3:42
  8. ”Lighthouse” 8:12
  9. ”All That You Are” 4:44

No-Man:

Tim Bowness: laulu, sanoitukset Steven Wilson: instrumentit

Muut muusikot:

Steve Jansen: rummut, lyömäsoittimet Colin Edwin: basso ja kontrabasso David Kosten: syntetisaattoridrone / ride-symbaali / yhteistuotanto (1) Theo Travis: saksofoni (7), huilu (8) Ian Carr: trumpetti (1) Ian Dixon: trumpetti (2), flyygelitorvi (3) Ben Christophers: akustinen kitara (1)

Tuottaja: Tim Bowness, Steven Wilson
Levy-yhtiö: 3rd. Stone Ltd.

Jätä kommentti

Website Built with WordPress.com.

Ylös ↑