Levyarvio: Yes – Going For The One (1977)

Going For The One on Yesin kahdeksas studioalbumi.

Kosketinsoittaja Rick Wakeman jätti Yesin Tales From Topographic Oceansin (1973) jälkeen vuonna pettyneenä yhteen musiikilliseen linjaan. Pöhköjen konseptialbumiensa pariin karannut Wakeman korvattiin sveitsiläisellä virtuoosilla Patrick Morazilla joka toi yhtyeen sointiin uutta särmää ja jazz-rock -vaikutteita. 

Morazin kanssa syntynyt Relayer (1974) on yksi Yesin hienoimmista levyistä ja sitä seurasi paitsi kaikkien jäsenten soololevyjen varsin onnistunut sarja niin myös yhtyeen tähän asti menestynein Pohjois-Amerikan kiertue vuonna 1976. Tuona aikana Moraz osoitti että soittotaidoista hänellä ei ollut puutetta. Kaikki ei kuitenkaan ollut kunnossa. 

Yhtyeen henkilökemiat alkoivat rakoilemaan viimeistään siinä vaiheessa kun Going For The Onen säveltäminen aloitettiin Sveitsissä johon Yes oli paennut Britannian sosialistihallituksen eeppisiksi nostamia veroja (varakkaiden tuloveroprosentti saattoi olla jop 90%!). Ja kun viittaan yhtyeen henkilökemiihin tarkoitan nimenomaan Morazin ja muun yhtyeen välisiä suhteita. Mitä Moraz tarkalleen ottaen teki väärin ei ole koskaan oikein suoraan avattu. Osa bändin jäsenistä on kertonut että Moraz ei ulkomaalaisena vain sopeutunut brittien joukkoon, tai ettei hän osallistunut bänditoimintaan täydellä sielullaan, mutta Jon Anderson on vihjannut suoremmin että äkillinen tähteys oli noussut Morazin päähän ikävin sivuvaikutuksin. Miten keltaisen nesteen kertymä käytännössä ilmeni Morazin käytöksessä on kuitenkin jäänyt arvoitukseksi. Lopputulos vanhan kaartin epäluottamuksesta oli kuitenkin selvä. Kesken jo muutaman kuukauden käynnissä olleiden sävellyssessioiden Moraz lähetettiin marraskuussa 1976 ilman YT-neuvotteluita kilometritehtaalle. Moraz siis ehti osallistumaan Going For The Onelle päätyneiden kappaleiden säveltämiseen, mutta miten paljon hän niihin vaikutti on kiistan alaisempaa. Ainakaan hänelle ei krediittejä herunut (Morazin omasta mielestä hänen nimensä olisi kuulunut ”Awakenin” säveltäjien listauksen).

Morazin lähdettyä häntä koipien välissä ja omien sanojensa mukaan täysin rahattomana Yes jatkoi sävellyssessioitaan Montreuxissa hetken aikaa ilman kosketinsoittajaa. Ei aikaakaan kun Rick Wakeman värvättiin auttamaan äänityksissä. Alunperin Wakeman pestattiin mukaan vain sessiomuusikon virassa, mutta hyvin nopeasti kävi kuitenkin ilmi että kemiat Wakemanin ja muun bändin kesken toimivat paremmin kuin koskaan aiemmin. Wakeman myös todella piti Yesin uudesta teräväpiirteisemmästä, selkeämmästä ja kompaktimmasta musiikista. 

Wakeman suostuteltiin liittymään takaisin bändiin ja mikä hupaisinta Englannissa musiikkilehti Melody Maker uutisoi asian samana päivän kun Wakeman suostui pyyntöön. Ilmeisesti basisti Chris Squire oli vuotanut tiedon etukäteen tutulle toimittajalle Chris Welchille. On myös epäilty että koko Moraz-ulos-ja-Wakeman-operaation taustalla olisi svengalimainen manageri Brian Lane joka manageroi sekä Yesiä että Wakemania. Lane mahdollisesti koki että hänen oman tilipussinssa kannalta oli parasta saattaa Wakeman ja Yes källeen yhteen etenkin kun Wakeman sooloura oli kääntynyt viime aikoina laskusuuntaan.

Kuten yllä vihjasin Wakeman piti Yesin uudesta musiikillinen linjasta. Mikä tämä uusi linja sitten oli? Yksinkertaistaen voisi sanoa että Yes otti levyllä muutaman askeleen taakse päin ja palasi jonnekin The Yes Albumin aikaan jolloin yhtyeen musiikki oli yksinkertaisempaa ja vielä selvästi sukua pop/rockin -rakenteille. Going For The Onella Yes palaa tekemään taas ”biisejä” ”teoksien” sijasta.

Musiikki ei ole niin ”tiivistä” kuin aiemmin. Going For The Onen sävellykset eivät välttämättä ole sen vähemmän monimutkaisia kuin aiemminkaan mutta sen sovitukset, Yesin tapauksessa voidaan käyttää myös termiä orkestraatiot, ovat pelkistetympiä ja läpikuultavampia.

Yes ei kuitenkaan sinänsä tingi Going For The Onella äärimmäisestä musikaalisuudestaan ja yksittäisten jäsenten virtuositeetista. Eli arvoista jotka yhtyeen musiikkiin on opittu liittämään. Päin vastoin. Yes tuntuu tähtäävän Going For The One -levyllä kauneuteen, melodisuuteen ja selkeyteen. Aiempaakin selvemmin bändin jäsenten virtuositeetti valjastetaan palvelemaan nimenomaan biisejä. Ja tällä kertaa kompaktimpia biisejä kuin yhtye oli tehnyt pitkään aikaan. Kappaleiden kestot vaihtelevat 4-8 minuuttiin tosin tähän tekee poikkeuksen levyn päättävä yli 15 minuuttinen ”Awaken”.

Mikä sitten ajoi Yesin muuttamaan suuntaa? Usein on ollut tapana syyttää/kiittää punk-rockin nousua asiasta, mutta enpä usko että asialla oli juurikaan vaikutusta siihen millainen levy Going For The Onesta lopulta tuli. Yesin jäsenet ovat useaan otteeseen todenneet että he olivat liian kiireisiä (ylimielisiä?) kiinnittääkseen edes huomiota punk-rokkareihin ja mikä oleellisempaa levy sävellettiin, ja pitkälti myös äänitettiin, ennen kuin punkin oleellisimmat levyt edes putkahtivat markkinoille.

On kuitenkin totta että Going For The Onen aikoihin levy-yhtiön suunnalta alkoi tulla ensimmäistä kertaa Yesille painetta tehdä hittibiisejä ja kenties myös ylipäätänsä yksinkertaistaa musiikkiaan. Punkin sijasta uskon että tämä johtuu kuitenkin enemmän musiikkibisneksen asteittaisesta siirtymisestä todellisen bisneksen ja teollisuuden suuntaan. Siinä missä levy-yhtiöitä oli johtanut aiemmin musiikkifanit hieman harrastelijamaiselta pohjalta alkoi yhtiöiden johtoon 70-luvun lopulla nousemaan entistä enemmän ihmisiä jotka näkivät toiminnan todellisena liiketoimintana ja alkoivat vaatimaan sijoituksilleen varmempaa tuottoa. 

Miten sitten tehdä levyistä varmempia menestyksiä? Mitään taianomaista reseptiä ei tietenkään ole, mutta bisnesmiehet kuitenkin pyrkivät suuntaamaan musiikin mahdollisimman paljon nimenomaan keskimääräiselle kuluttajalle ja räätälöidä kappaleet radioon sopiviksi niin kertosäkeiltään, soundeiltaan kuin biisien kestoiltaan. 

Ei ole sattumaa että ns. AOR-musiikki alkoi nousemaan aivan samoihin aikoihin. Journeyn, Styxin ja Bostonin kaltaiset yhtyeet ottivat joitakin vaikutteita progressiivisesta rockista, mutta suoraviivaistivat sitä, hioivat särmät ja poistivat musiikista ”liiallisen” hienovaraisuuden joka ei olisi toistunut kunnolla kehnoista autojen kaiuttimista tai meluisilla stadioneilla ja jääkiekkoareenoilla. Boston ja Foreigner määrittelivät suunnan johon levymogulit halusivat Yesinkin ohjata, ei Sex Pistols tai Clash.

Toisaalta muutokseen ajoi myös bändin sisäiset kuviot. Bändi oli nimittäin massiivisilla eepoksillaan ajanut itsensä jossain määrin nurkkaan. Mihin Tales From Topographic Oceansista voi ylipäätänsä vielä suunnata ja silti pysyä rock-tähtenä? Ja kyllähän Yesin jäsenet halusivat olla tähtiä ja nauttia kaikista eduista joita se muusikoille tuo. 

Kyse oli myös Andersonin tietoisesta ohjainten löysäämisestä. Anderson oli dominoinut bändin suuntaa Close To The Edgeltä (1972) alkaen ja vienyt bändin musiikkia yhä suureellisempaan suuntaan. Hän oli jopa uhannut erota yhtyeestä Topographic Oceansin aikoihin jos yhtyettä ei vietäisi hänen visionsa suuntaan. Tämä oli tietenkin aiheuttanut jännitteitä etenkin Chris Squiren suuntaan joka Andersonin lailla oli Yesin perustajajäsen ja piti itseään bändin toisena johtohahmona. Going For The Onella Anderson päätti rentoutua, antaa virran viedä ja antaa samalla myös enemmän vastuuta bändin muille jäsenille (suurin osa musiikista on tosin yhä Andersonin ja Howen käsialaa). Asenne kantoi hedelmää Going For The Onella hyvän yhteishengen muodossa, mutta osoittautui samalla myös yhteen klassisen kauden (tai ”main sequencen” kuten kirjailija Bill Martin sitä kutsuu) päätökseksi.

”Going For The One”

Going For The One alkaa räväkästi nimibiisillä lyöden heti kortit pöytään: nyt rokataan eikä kartoiteta topograafisia valtameriä monokkeli nokalla keikkuen. Nimibiisin merkille pantavimmat piirteet on sen yleinen päällekäyvän intensiivinen tunnelma ja toisaalta Steve Howen villisti vonkuva steel-kitara. Howe soittaakin koko kappaleen pelkästään steel-kitaralla mikä oli ennen kuulumatonta Yesin levyllä. Ja erittäin harvinaista ylipäätänsä rock-musiikissa. Hetkittäin biisissä on melkein hillybilly-meininki!

Anderson on kertonut että ”Going For The Onen” lyriikat kertovat urheilusta. Kenties niin, mutta mielenkiintoisinta sanoituksissa on että ne sisältävät ehkäpä ensimmäistä kertaa yhtyeen historiassa aavistuksen huumoria. Ja vieläpä itseironisen viittauksen Andersonin omaan korkealentoisuuteen:

Now the verses I’ve sang
Don’t add much weight to the story in my head
So I’m thinking I should go and write a punch line.
But they’re so hard to find
In my cosmic mind

Tuo kohta onnistuu samaan aina hymyn ainakin omille huulilleni.

Valehtelisin jos väittäisin että ”Going For The One” kuuluu suosikkibiiseihini Yesiltä, mutta mielenkiintoinen ja omaperäinen tulkinta rockenrollista se bändiltä kuitenkinkin on ja räväkkä irtiotto Yesin  aiempien levyjen tyylistä.

”Turn Of The Century”

Nimibiisin rockin jälkeen tunnelmat muuttuvat seuraavassa kappaleessa varsin radikaalisti. Kahdeksan minuuttinen, ”Turn Of The Century” on nimittäin herkkä ja hienovarainen, suorastaan hienostunut taidelaulu. Andersonin, Howen ja rumpali Alan Whiten yhdessä säveltämä ”Turn Of The Century” on yksi Yesin tarinallisimmista kappaleista. Sanoitukset kertovat onnistuneesti ja äärimmmäisen emotionaalisesti kreikkalaisen Pygmalion-myytin inspiroiman tarinan kuvanveistäjästä joka yrittää tavoittaa kuolleen vaimonsa piirteet kivestä veistämällä. Lopullisena tarkoituksenaan herättää hänet taas henkiin. Yes onnistuu kertomaan tämän tarinan hyvin koskettavalla tavalla.

Musiikilisesti ”Turn Of The Centuryn” alkupuoliskolla pääosassa ovat Andersonin vokaalit ja Howen koukeroisesti helisevä akustinen kitara. Näitä maustetaan kevyesti orkestraalisesti soivilla perkussioilla ja eteerisillä kosketinsoitin nostatuksilla. Loppupuolella Wakemanin majesteettisesti ja hänelle tyypilliseen tapaan koristeellisesti soiva flyygeli ottaa keskeisen rooliin. Kappaleen keskivaihella kuullaan upea flyygelin ja Howen sähkökitaran duetto. Squire antaa kautta kappaleen taustatukea lähes näkymättömissä taustalla hiiviskellen, mutta ollen silti tärkeässä roolissa. ”Turn Of The Century” on upea kappale ja erityisesti sen keskivaiheen instrumentaaliosuus on suorastaan maaginen ja henkeäsalpaavan kaunis. ”Turn Of The Century” ei todellakaan ole rock-musiikkia sanan missään merkityksessä ja sitä onkin helppo pitää jonkinlaisena modernina liedinä. ”Turn Of The Century” on mestarillinen ja hieman unohdettu tai ainakin aliarvostettu sävellys ja Going For The Onen parasta antia päätösraita ”Awakenin” ohella. Kappale on myös petollisen haastava sillä sekä White että Squire ovat kertoneet sen olevan yksi Yesin hankalimmista kappaleista soittaa livenä sen hyvin joustavan ja hienovaraisen rytmiikan takia.

(2003 vuonna ilmestynyt CD-versio sisältää bonus-kappaleena kiinnostaan ”treenikämppäversion” ”Turn Of The Centurysta” joka on sovitukseltaan täysin erilainen ja huomattavasti rokkaavampi.)

”Turn Of The Century” is one of the more difficult pieces for us to play on stage. You really got to be on top to play that on stage. A lot of the parts don’t have any time signatures, so you have to listen really intently to what the other guys are playing.”

– Alan White

”Parallels”

Chris Squiren säveltämä ”Parallels” palauttaa levyn rock-musiikin pariin varsin vaikuttavasti. Kun kyseessä on Yesin rock on mukana tietenkin jekku tai pari jolla erotutaan keskinkertaisuuksista. ”Parallelsin” ilmeisin twisti on Wakeman tenhoavasti soittamat St. Martin -kirkon suuret pilliurut jotka puhkuvat voimallisesti pitkin kappaletta. Samat urut esiintyvät keskeisessä roolissa Wakemanin ehkäpä hienoimmassa omassa sävellyksessä ”Judas Iscariotissa” jonka hän äänitti pian Going For The Onen jälkeen soololevylleen Criminal Record (1976).

Elämänmyönteinen ja optimismia uhkuva ”Parallels” on tyylilisesti selvää sukua Squiren soololevyn Fish Out Of Waterin (1975) rokkaaville ja suht suoraviivaisille proge-raidoille eikä ihme sillä hän sävelsi kappaleen alunperin juuri tuota levyä varten. Vinyylin kestorajoitteiden vuoksi kappale ei tuolloin mukaan mahtunut mutta onneksi sille löytyi uusi koti Going For The Onella. Toki merkittävästi uudelleen sovitettuna sillä esimerkiksi sähkökitaraa kappaleeseen ei oltu alunperin kaavailtu lainkaan. 

Vaikka Howelle pieni rooli kappaleeseen lopulta rakennettiin niin Wakemanin urkujen ohella ”Parallels” on luontevasti levyn kappaleista se jossa Squiren bassokitara pääsee selkeimmin esille. Se potkii kappaletta eteenpäin ottaen usein roolin joka useimmiten rock-bändissä kuuluisi sähkökitaralle. ”Parallels” kärsii hieman kuitenkin siitä että Squiren basso ei soi ihan niin muhkeasti kuin toivoisi. Tämä on turhan diskanttisesta soundista kärsivän levyn ongelma yleisemminkin. 

Squiren basson ja Wakemanin urkujen vuoropuhelun ohella vastaavanlaista dialogia käydään myös vokaalipuolella jotka Anderson ja Squire hoitavat ”Parallelsissa” melko tasavertaisesti. Välillä molemmat laulavat unisonossa ja välillä jomman kumman ääntä painotetaan. Vokaalit ovat pääosin vaikuttavaa työtä, mutta joissain kohdissa Andersonin ja Squiren laulu luiskahtaa melkeinpä huutamisen puolelle. Samaa ongelmaa itseasiassa esiintyi hieman jo nimiraidassa. Tuntuu että laulun äänittämiseen ei ole kiinnitetty Going Fot The Onella niin suurta huomiota kuin joillain aiemmilla (tai myöhemmillä) Yesin levyillä.

”Parallels” on kappale jonka potentiaalia Going For The Onelle äänitetty versio ei mielestäni aivan täysin lunasta. Osa syystä menee tuotannon piikkiin. Fish Out Of Waterin muhkeampi soundimaailma olisi tehnyt kappaleelle ehkä enemmän oikeutta. Mikä harmi että tuottaja/äänittäjä Eddie Offord ei enää ollut mukana äänittämässä Going For The Onea. Offordilla ymmärtääkseni lähti homma lapasesta erilaisten laittomien nautintoaineiden kanssa ja Yes päätti yhteistyön hänen kanssaan Relayer -levyn jälkeen. Yesin ja Emerson Lake & Palmerin kanssa paljon työskennelleen Offordin ura ei koskaan enää palannut huippuaikojen tasolle.

”Wonderous Stories”

Andersonin yksinään säveltämä ”Wonderous Stories” on levyn keveintä antia. Se on puoliakustinen herkkä pop-balladi, jossa on hieman klassisen musiikin vaikutteita jostain renessanssin ajoilta. Kappale olisi sopinut itseasiassa loistavasti progebändi Renaissancen repertuaariin ja Steve Howe onkin tehnyt 90-luvulla biisistä version Renaissance-vokalisti Annie Haslamin kanssa. Howen 12-kielisen portugalilaisen kitaran johdattelemasta kauniista ja unenomaisesta ”Wonderous Storiesista” tuli Yesin isoin hitti sitten ”Roundaboutin” ja se nousi keskellä punkin meteliä Brittien sinkkulistoilla peräti sijalle 7. ”Wonderous Stories” on miellyttävä kappale, mutta erityisen merkittävänä Yes-musiikkina en sitä osaa pitää.

”Awaken”

Kevyen pop-raidan jälkeen siirrytään levyn eeppisimpään raitaan, lähes 16 minuuttia kestävään ”Awakeniin”. Going For The Onen päättävä ”Awaken” päättää samalla myös yhden aikakauden Yesin historiassa. Se on viimeinen 70-luvun todellinen Andersonin ja Howen yhteistyönä syntynyt Yes-klassikko.

Yes oli lähes kymmenen vuotta vienyt musiikkiaan yhä pidemmälle ja pidemmälle rikkoen populaarimusiikin rajoja ja jatkuvasti hakien jotain aivan uutta. Levyn aiemmat kappaleet olivat muotokieleltään (”Turn Of The Centurya”) lukuunottamatta jossain määrin paluuta yksinkertaisempaan ja ylipäätänsä populaarimusiikin tuttuja kaavoja kunnioittavaan ilmaisuun. Going For The One astui muutaman askeleen taaksepäin vieden Yesin tyylillisesti jonnekin The Yes Albumin tunnelmiin. “Awaken” on toista maata. ”Awaken”, kuten ”Close To The Edge”, ”Gates Of Delirium” ja vaikkapa ”Ancient” ennen sitä kurkottaa kohti aurinkoa viis veisaten popmusiikin rajoista ja rakenteista. 

”Awaken” alkaa Wakemanin virtuoosimaisella flyygeli-introlla jossa hän liruttelee tuttuun tyyliinsä erittäin koristeellisesti. Pian Andersonin intohimoisesti laulamat vokaalit tulevat mukaan ja musiikki taustalla muuttuen eteerisemmäksi. Koko bändi iskee sisään pariin minuutin kohdalla helisevien perkussioiden kera jotka tuovat musiikkiin tribaalista tunnelmaa. Erilaiset kilkattavat ja helisevät lyömäsoittimet ovat merkittävässä roolissa pitkin kappaletta ja tuovat ”Awakeniin” aivan uudenlaista tunnelmaa. 

Anderson suorastaan julistaa mystisiä sanoituksiaan kuin uskonnollisessa hurmoksessa ja bändi pujottelee muutamassa minuutissa virtuoosimaisesti läpi noin kymmenen tahtilajivaihdoksen rytmisen labyrintin. Näiden joukossa on, minua matemaattisesti lahjakkaampien mukaan, niinkin eksoottinen rytmitys kuin 9/32. Steve Howe ottaa välillä pääroolin kipakan tulisilla kitarajuoksutuksillaan.

Noin seitsemän minuutin kohdalla alkaa merkillinen minimalistinen osuus. Alan Whiten soittama kilkattava viritetty lyömäsoitin (bell tree ehkä?) soittaa lapsenomaista ja itsepinteisesti toistuvaa kuviota jota Andersonin harppu täydentää vastamelodialla. Sitten Wakemanin kirkkourut alkavat pyörimään kaiken ympärillä hienovaraisesti huilumaisella äänellä soiden. Pikkuhiljaa kierroksia nostetaan ja urkusoundiin tulee yhä enemmän tehoja ja särmää. Hypnoottinen ja transsimainen tunnelma kuitenkin säilyy muutaman minuutin ajan kunnes Howen kuulas sähkökitarasoundi lopulta kymmenen minuutin kohdalla johdattaa kappaleen uuteen majesteettiseen teemaan kuoron huokaillen taustalla. Wakemania ei aina tunneta hyvästä maustaan, mutta ”Awakenissa” hän tekee upeaa työtä etenkin flyygelillä tai kirkkouruilla soittaessaan. Kaikki hänen Polymoog-soundinsa ei ehkä osu yhtä hyvin maaliin, mutta eivät nekään kappaletta vahingoita.

Kuoro-osiosta noustaan vielä yhteen kunnon nostatukseen kunnes kappale hiljenee päättyen Andersonin vokaaleihin joita säestetään eteerisesti kilahtelevilla kelloilla, syntetisaattorilla ja  

patarumpujen vyöryvällä pärinällä. Tiedän että jotkut pitävät ”Awakenin” vähäeleistä lopetusta antiklimaattisena. Minusta se on yksinkertaisesti vain todella kaunis ja koskettava päätös kappaleelle.

”Awaken” on progressiivista rockia parhaimmillaan siinä mielessä että se tarjoilee yllin kylin aivonystyröitä kutkuttelevaa teknistä taituruutta ja onnistuu siitä huolimatta sisältämään todella vahvan tunnelatauksen. Kappale onnistuu koskettamaan siitäkin huolimatta että en voi väittää ymmärtäväni Andersonin sanoituksia jotka ottavat jälleen muutaman suoraviivaisemman teksin jälkeen hyvin abstraktin tyylin käsitellessään ilmeisesti hänelle hyvin tuttua teemaa valaistumisesta ja korkeammalle henkiselle tasolle kurkottamisesta.

”Awaken” on kirkkaasti soiva (se ei sisällä juurikaan dissonanssia kuten Yesin edellisvuosien eepokset) kosminen hymni joka sekoittelee viehättävästi neoklassisismia ja muinaisia tribaalitunnelmia. Se on yksi Yesin upeimmista sävellyksistä ja samalla yhtyeen viimeinen todellinen mestariteos 70-luvulla.

Yes saavutti musiikillisen vuoren huipun Tales From Topographic Oceansilla ja Relayerilla. Going For The Onella oli aika lähteä laskeutumaan alas päin kohti tavallisten kuolevaisten muusikoiden tasoa. Going For The One on osittain askel taakse päin bändin suoraviivaisemman rockin aikaan, mutta toisaalta yhtye luotasi levyllä kiinnostavasti myös uusia alueita herkän ja sofistikoutuneen taidelaulun ”Turn Of The Centuryn” sekä aiempaa harmonisesti kirkkaamman ja neoklassisismia ja tribaalista hypnoottisuutta yhdistelevällä kompleksisella ”Awakenillla”. Valitettavasti yhtye ei seurannut mitenkään johdonmukaisesti tulevaisuudessa kumpaakaan näistä suuntauksista. Going For The One on epätasaisempi kuin Yesin kolme edellistä levyä, mutta kirkkaimpien huippujensa ansiosta se ansaitsee paikkansa Yes-levyjen a-ryhmässä.

Going For The One sai ilmestyessään kriitikoilta pääosin myönteisen vastaanoton. Albumi oli myös taloudellinen menestys sen noustessa Brittien albumilistalla edeltäjänsä Tales From Topographicin lailla suoraan ykköseksi ja USA:ssakin peräti seitsemänneksi. Myös levyä seurannut puolivuotta kestänyt kiertue oli yksi yhtyeen menestyneimmistä toistaiseksi ja sisälsi mm. kuusi loppuun myytyä keikkaa Wembley Arenalla. AOR:n ja punkin nousi ei toistaiseksi onnistunut hidastamaan progressiivisen rockin lippua liehuttavan Yesin voittokulkua. Vaikeat ajat kuitenkin odottivat jo aivan kulman takana…

Parhaat biisit: ”Awaken” ja ”Turn Of The Century”

Kirjoittaja: JANNE YLIRUUSI

---

Kappaleet

A-puoli

1. ”Going for the One” Jon Anderson 5:30
2. ”Turn of the Century” Anderson, Steve Howe, Alan White 7:58
3. ”Parallels” Chris Squire 5:52

B-puoli

1. ”Wonderous Stories” Anderson 3:45
2. ”Awaken” Anderson, Howe 15:38

Muusikot:

Jon Anderson: laulu, harppu Steve Howe: steel-kitara, akustiset kitarat, sähkökitarat, vachalia, pedal steel -kitara, taustalaulu Chris Squire: bassokitara, nauhaton bassokitara, 8-kielinen basso, taustalaulu Rick Wakeman: piano, koskettimet, St. Martinin kirkkourut, Polymoog syntetisaattori, kuorosovitus (”Awaken”) Alan White: rummut, lyömäsoittimet, viritetyt lyömäsoittimet

Ars Laeta: kuoro (”Awaken”) Richard Williams Singers: kuoro (”Awaken”)

Tuottaja: Yes

Levy-yhtiö: Atlantic