”Suuret muusikot ovat kuin suuria nyrkkeilijöitä, jotka hallitsevat itsepuolustuksen. Heitä elähdyttää korkeampi teoriantaju, kuten afrikkalaisia muusikoita. Me emme ole Afrikassa tai soita pelkkiä rituaalilauluja. Meidän soittomme pohjautuu teoriaan. Jos panee vähennettyjä sointuja alle, ne saavat aikaan rituaalilaulumaisen soundin ja homma tulee paljon täyteläisemmäksi ja ymmärrettävämmäksi, kun alla kulkee näitä erilaisia soundeja. Ja nykyään se menee paremmin perille, koska ihmiset ovat kuulleet niin hienoa musiikkia viimeiset parikymmentä vuotta. Coltranea, minua, Herbie Hancockia, James Brownia, Slyta, Jimi Hendixiä, Princeä, Stravinskia, Bernsteinia.” – Miles Davis omaelämänkerrassaan (s. 387)
Miles Davis ei syyllisty turhaan vaatimattomuuteen verratessaan itseään Stravinskiin. Toisaalta ei suinkaan ole kohtuutonta verrata näiden kahden muusikon merkitystä toisiinsa. Molemmat vaikuttivat syvällisellä tavalla 2000-luvun musiikin kehitykseen. Molemmat myös imivät vaikutteita laajasti ympäriltään ja muodostivat kokonaisia tyylisuuntia, joita muut seurasivat. Miles Davisin uraa voidaan ajatella eräänlaisena ilmapuntarina, joka ennusti jazz-musiikin tyylillisen liikkeen. Hän julisti Gil Evansin, Gerry Mulliganin ja muiden kumppaneidensa kanssa cool-tyylisuunnan, ja edelleen toi niin ikään Gil Evansin kanssa jazzia ja taidemusiikkia lähemmäksi toisiaan. Hän julisti yhteistyössä Bill Evansin kanssa avatuksi modaalisen jazzin aikakauden, ja John McLaughlinin ja muiden kanssa fuusiojazzin. Myöhempinä vuosinaan hän tutki jazzin ja hip hopin yhteyksiä.
Ainoa merkittävä modernin jazzin muoto, johon Miles suhtautui varauksella oli Ornette Colemanin ja Cecil Taylorin edustama free jazz. Miles oli Juilliardin musiikkiyliopistossa koulutusta saanut muusikko, akateemisesti koulutetun hammaslääkärin poika, joka tunsi suurta raivoa rasistista ympäristöään kohtaan. Hän näki Ornetten edustaman innovaation voiman, mutta näki myös joidenkin free-muusikoiden laiskuuden ja haluttomuuden lähestyä jazzia samalla ammatillisellä tinkimättömyydellä, mitä klassisilta muusikoilta odotettiin.
Minulle Nefertiti -levy ilmaisee hienosti Milesin ambivalenssia vapaata jazzia kohtaan. Yhtye ja solistit käsittelevät tempoa ja harmoniaa vapaasti, mutta vaikutelma on kaoottisen tai individualistisen sijaan abstrakti, tutkiva. Tämä on myös yksi monista liittymäpinnoista Stravinskiin, jonka otetta voi luonnehtia abstraktiksi tai käsitteelliseksi: hänen teoksensa tutkivat kohdettaan tietynlaisesta analyyttisestä etäisyydestä käsin. Toinen yhtymäkohta Nefertitin ja vaikkapa Kevätuhrin välillä on harmoniassa: Nefertitin musiikki on tonaalista, mutta se ei seuraa länsimaisen musiikin dominanttisoinnun purkautumiseen perustuvaa jännitteen luomisen ja purkamisen vuorovaikutuksen lakia. Melodiat ikään kuin kelluvat avoimien ja moniselitteisten sointujen päällä.
Milesin 60-luvun kvintetti nosti esiin joukon modernin jazzin suurnimiä. Lapsinero Tony Williams oli Elvin Jonesin rinnalla oman sukupolvensa rumpaleiden esikuva, joka toi free-musiikin herkän reaktiivisuuden jazzin valtavirtaan. Hänen soittonsa on ketterää ja energistä, ja se edusti aikanaan aivan uudenlaista vapautta. Ron Carter on seuraajansa Dave Hollandin rinnalla ohittamaton mallikappale modernin jazzin bassonsoitosta. Klassisen sellistin koulutuksen saanut Carter oli yhtyeen soittajista hidasliikkeisin, mutta hänen roolikseen jäi soiton ankkuroiminen muiden soittajien sinkoillessa eri suuntiin.
Davis jätti sävellystyön kahdelle modernin jazzin merkittävimmistä säveltäjistä, saksofonisti Wayne Shorterille ja pianisti Herbie Hancockille (Tony Williams tosin sävelsi ”Hand Jive” –kappaleen). Nämä kaksi muusikkoa tekivät yhtyetyön rinnalla 60-luvulla useita modernin jazzin kulmakiviksi muodostuneita levyjä Blue Note –merkille. Molemmat muusikot liikkuvat sooloissaan tonaalisen musiikin rajoilla, ja innostavat samalla esimiestään. Davis haki koko uransa ajan rinnalleen nuorempia muusikoita uudistamaan ja haastamaan omaa soittoaan. Kumppanit olivat monesti Davisin tyylillisiä vastakohtia; Coltranen runsas ja virtuoottinen soittotapa Davisin riisutun ja herkän ilmaisun vastapainona on jazz-musiikin herkullisimpia kontrasteja. Hancock, Shorter ja Williams ovat virtuooseja, mutta eivät ilmaisussaan yhtä vuolaita kuin Coltrane. Pikemminkin he toivat mukaan nuoruuden seikkailunhalua ja energiaa.
Nefertitin sijaan näytteeksi olisi kelvannut oikeastaan mikä tahansa Milesin 60-luvun kvintetin studiolevyistä (E.S.P., Sorcerer tai Miles Smiles). Nefertiti oli kuitenkin viimeinen Milesin akustisista levytyksistä, ja minun mielestäni se pitää sisällään parhaat sävellykset. Sen musiikki on ajatonta, abstraktia ja herkkää, ja yhtyesoitto on hiottu huippuunsa, lähelle telepaattista viestintää soittajien kesken.
Kirjoittaja: SAKU MANTERE
Muut Viikon teos -sarjan osat löydät täältä.
Pienemmät Purot 