Viikon Teos 60: Hans Zimmer – Interstellar (2014)

Temppeliherrojen ritarikunta toimi parisataa vuotta 1200- ja 1300-luvuilla. Se nousi ristiretkien myötä maailmanvallaksi, joka tavoitteli oman valtion asemaa aikana, jolloin kansallisvaltioita ei vielä oltu keksitty. Se oli yllättävän moderni rahoitusalan organisaatio viitisensataa vuotta ennen yritysten keksimistä. Jerusalemin temppelissä asustaneet nöyrät veljet perustettiin pyhiinvaeltajien turvaksi, mutta kultakautena terminaattori-ritarit muodostivat organisaatiosta vain kymmenenneksen: suurin osa jäsenistä oli hallintohenkilöstöä joka manageerasi merkittävää kansanvälistä rahaliikennettä ja omaisuusmassaa.

Ranskan kuningas niisti paavin tuella Temppeliherrat parin sataa vuotta perustamisen jälkeen, mutta organisaation jäänteitä on vieläkin nähtävissä yli seitsemänsataa vuotta myöhemmin. Eräs tunnettu jäänne on Lontoon Templen kaupunginosa, joka sijaitsee osuvasti Lontoon rahamaailman keskuksessa Cityssä. Templen kirkon urku näyttelee pääosaa Hans Zimmerin Christopher Nolanin Interstellar-elokuvaan luomassa sävelteoksessa. Templen kirkon urkuri Roger Sayer on levyn keskipisteessä, ja toimii musiikin päähenkilönä.

En ole koskaan oikein ymmärtänyt elokuvamusiikkia. Toisaalta pyrin jatkuvasti ymmärtämään uusia musiikin osa-alueita ja kun Viikon Teokseen toivottiin elokuvamusiikin teoksia, otin asiakseni löytää teoksen, joka tekisi minuun vaikutuksen. Hans Zimmer on elokuvamusiikin valtavirran modernin suunnan ehkä tunnetuin säveltäjä. Jos John Williams, loistava suuren, myöhäisromanttisen orkesterisoundin mestari, joka kirjoitti teoksensa paperille Steinwayn äärellä oli klassisen elokuvamusiikin ehkä suurin nimi. Zimmerin sukupolven säveltäjät uudistivat elokuvamusiikin luomalla liiton orkesterisoundin ja elektronisen musiikin maailman välillä. Olen seurannut Zimmerin MasterClass-luentosarjaa ja tämän työtapa on kiehtova. Hän äänittää kaikki soitinsamplensa itse, luo syntetisaattorisoundinsa. Kun Williams heiluttaa tahtipuikkoa ja insinöörit äänittää, Zimmer on itse insinööri joka on suoraan sointikuvassa kiinni. Zimmerin mestaruus ei piile kontrapunktissa tai orkesterin käsittelyssä, vaan soinnin synteettisten ja orgaanisten elementtien yhdistämisessä. Hän ei lähesty musiikkia soittimet edellä, mutta toisaalta tuntee ja hallitsee orkesterin ja soittimet; hänen työtapansa ei suoraan myöskään vertaudu puhtaan elektronisen musiikin pioneerien työhön.

Juuri tästä näkökulmasta Interstellar on minulle kuulemistani Zimmerin töistä kiehtovin. Musiikki on Templen urkujen, elektronisten elementtien ja perinteisen orkesterin risteyspiste. Se on ikäänkuin konsertto, jossa urku on solisti; toisaalta tavoitteena ei ole luoda pelkkää vuoropuhelua näiden kolmen elementin välille, vaan orgaaninen synteesi, josta yhtä elementtiä ei välttämättä erota toisesta. Interstellar-levyn avausraita ”Dreaming of the Crash” on hyvä esimerkki. Tuulisoundi ei ole mikään nauhoite, vaan Zimmerin itse syntetisoima äänikudos. En osaa sanoa, mikä osa urkusoundista on synteettistä ja mikä Sayerin soittamaa. Levyn edetessä on todella vaikea sanoa, mitkä osat soittavat orkesterimuusikot, ja Zimmer on syntetisoinut. Hän myös soittaa reaaliajassa pianoa ja syntetisaattoria, ja kontrolloi synteettisiä soundeja reaaliajassa soittaen yhdellä kädellä sormiota ja kontrolloiden toisella kädellä ohjelmoimiaan parametrejä.

Rumpali Bill Bruford käyttää omaelämänkerrassaan U.K.-yhtyettä esimerkkinä rajanvedosta kahden eri tyyppisen muusikon, taiteilijoiden ja käsityöläisten välillä; Allan Holdsworth ja Bruford olivat muusaansa seuraavia taiteilijoita, kun taas John Wetton ja Eddie Jobson olivat yleisön mielenliikkeitä ja levymyyntiä ajattelevia, pragmaattisia käsityöläisiä. Tässä on ehkä ollut minun ongelmani elokuvamusiikin kanssa: Zimmer on Interstellarin ja Thin Red Linen kaltaisten vakavan minimalististen teosten lisäksi kirjoittanut scoret sellaisiin elokuviin kuin Madagascar (”ma tahtoo veivaa veivaa”) ja Karibian Merirosvot. Hänen taiteilijaäänensä palvelee kulloistakin tyylisuuntaa ja kunkin ohjaajan visiota. Musiikki palvelee elokuvan laajempaa kokonaisuutta ja sen omaa logiikkaa on vaikea ymmärtää. Muistan lapsuusajan pettymykset kun Star Warsin scorea kuunnellessa ei voinut katsoa itse elokuvaa.

Interstellar onkin ehkä ensimmäinen elokuvamusiikin teos, josta olen aidosti pitänyt itsenäisenä kokonaisuutena. Tärkeä oivallus, joka mahdollisti musiikin avautumisen oli, että lakkasin etsimästä teoksen ydintä melodioista tai omalakisesta rakenteesta ja tämän sijaan keskityin tämän sijaan sointiin. Varsinkin kun olen tutustunut Zimmerin työtapaan ja sen taustaan aloin arvostaa Interstellarin ainutkertaista soundimaailmaa. Templen urkujen tutkiminen ja yhteistyö Roger Sayerin kanssa nostaa teoksen vertailukohteeksi vaikkapa Olivier Messiaenin, ja miksei myös J.S. Bachin kaltaisille, urkujen sointimaailmaa tutkineiden säveltäjien teoksille.

Christopher Nolanin toimeksianto Zimmerille oli sivun verran isän lapsensa kanssa käymää dialogia, josta ei käynyt ilmi, että elokuva oli massiivinen scifi-tuotanto, eikä myöskään, että elokuva kertoi isän ja tyttären suhteesta. Kuitenkin Zimmer tavoitti musiikkiluonnoksillaan juuri sen tunnelman, jota Nolan oli tavoitellut. Kokonaisuudessaan teos on hidasliikkeinen ja tunnelmallinen; mietiskelevä ja jylhä. Se ei tarjoa minimalismin usein esittelemiä rytmisiä kudoksia ja sen harmoniat ovat pelkistettyjä. Kaiken kantaa vakavan uljas soundi.

Kirjoittaja: SAKU MANTERE

Muut Viikon teos -sarjan osat löydät täältä.


fb_cta

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

WordPress.com.

Ylös ↑

%d bloggaajaa tykkää tästä: