Levyarvio: Quiet Sun – Mainstream (1975)

Mainstream on Quiet Sunin ensimmäinen ja ainoa studioalbumi.

Quiet Sun perustettiin vuonna 1970 kitaristi Phil Manzanera, basisti Bill MacCormick, kosketinsoittaja Dave Jarrett ja rumpali Charles Hayward. Bändi soitti Soft Machinesta vaikutteita saanutta kitaravetoista instrumentaalista Canterbury-progea, mutta ei saavuttanut satunnaista keikkailua suurempaa menestystä. Yhtyeen demonauhat saivat hylkytuomion useammaltakin levy-yhtiöltä joita bändi lähestyi.

Kun keikkaakaan ei oikein pukannut joutui yhtye harkitsemaan hanskojen naulaan ripustamista. Lopullinen naula yhtyeen arkkuun oli Manzaneran liittyminen vuonna 1972 Roxy Musiciin joka saavutti nopeasti varsin suurta suosiota. Quiet Sun laitettiin telakalle ja MacCormic liittyi Robert Wyattin johtamaan Matching Moleen, Hayward  soitti mm. Mal Dean’s Amazing Bandissa, Dolphin Logicissa ja Jarrett jätti ammattimuusikon hommat ja  ryhtyi matematiikanopettajaksi.

Muutamaa vuotta myöhemmin loppuvuodes ta1974 Roxy Musicin ansioluettelossa oli jo neljä menestyslevyä ja bändi oli yksi Englannin suosituimmista. Niin suosittu että Manzaneralle avautui mahdollisuus tehdä sooloalbumi. Ja kas kummaa myös Manzaneran ja kumppaneiden Quiet Sun -demot kuulostivat yhtäkkiä levymoguleista huomattavasti paljon kiinnostavammilta kuin vain muutamaa vuotta aiemmin.

Kovin kummoista budjettia Manzanera ei kuitenkaan Quiet Sunin levylle saanut puserrettua ja nuoruuden vimmalla hän päätti äänittää samalla kertaa kaksi albumia: varsinaisen sooloalbuminsa sekä Quiet Sunin kauan odotetun debyytin. Yhdistämällä sessiot säästyisi pitkä penni rahaa.

Manzanera sai Island studion käyttöönsä 26 päiväksi. Päivisin  äänitettiin varsinaisissa pääsessioissa sooloalbumia Diamond Headia (joka on mukava levy sekin) ja yövuorossa Quiet Sunin debyyttiä joka sai olosuhteet ja musiikin tyylin huomoiden ehkä hieman ironiselta kalskahtavan nimen Mainstream.

Mainstreamia tekemään Manzanera sai koottua koko alkuperäisen yhtyeen mikä onkin soveliasta sillä levy ammentaa biisimateriaalista joka sävellettiin jo kun bändi oli ensimmäistä kertaa kasassa. Sävellysvastuu Mainstreamin musiikista jakautuu varsin demokrataattisesti sillä jokainen bändin jäsen sai levylle kaksi omaa kappalettaan.

Alkuperäisen nelikon lisäksi mukaan värvättiin myös Manzaneran vanha Roxy Music kollega Brian Eno joka tuli mukaan soittamaan syntetisaattoria ja muuten vain ”enoilemaan” mikä käytännössä tarkoittaa satunnaista ideanikkarointia ja toisaalta jämähtäneiden prosessien disruptointia. Tiimin täydensi äänittäjä Rhett Davis joka toimi myös Diamond Headin sessioiden äänimiehenä eli myös hänellä venyi työpäivät pitkäksi Manzaneran seurana.

quiet_sun_band

Mainstream on pääosin instrumentaalinen sekoitus progressiivista rockia ja jazz-rockia Canterburylaisella vivahteella. Vain levyn viimeisessä kappaleessa, mainiossa kymmenen minuuttisessa ”Rongwrongissa”, kuullaan vokaaleita. Ne laulaa särmikkäästi biisin säveltäjä rumpali Hayward kuulostaen yllättävän paljon Brian Enolta. Eno päättyikin myöhemmin laulamaan kappaletta supergroup 801:sen riveissä.

Soft Machinen parin ensimmäisen levyn vaikutus tuntuu vahvana kautta levyn, mutta Quiet Sunilla on silti selkeästi oma tyylinsä eikä vähiten Manzaneran omaperäisen ja vahvasti erilaisiin efekteihin nojaavan kitaroinnin ansiosta. Toki myös kosketinsoittaja Jarrett erottuu Fender Rhodes -sähköpianonsa kanssa selkeästi Soft Machinen Mike Ratledgen urkurevittelyistä.

Manzaneran kitarointi on hienoimmillaan aloitusraita ”Sol Calientessa” jossa hänen pureva sähkökitarointinsa on todella upeaa kuultavaa. Kappaleen kruunaa hienovaraiset latino-vaikutteet, joista tulikin Manzaneralla (tulevaisuudessa jopa jonkimoinen tavaramerkki Manzaneran äiti on syntyny Kolumbiassa) . Myös Jarrettin maukkaan rosoiset urkusoundit toimivat biisissä täydellisesti.

Keskimäärin Mainstream ei ole niin monimutkaista kuin moni muu Canterbury skenen kuuluva levy, mutta kyllä Quiet Suninkin musiikki välillä yltyy varsin kompleksiseksi. Tästä esimerkkinä yksi levyn kohokohdista eli MacCormickin vinkeästi Canterbury-perinteitä noudattaen nimetty sävellys ”Mummy was an Asteroid, Daddy was a Small Non-Stick Kitchen Utensil” joka nykii vauhdikkaasti eteenpäin 13/8 tahtilajissa. Kimurantti kappale sisältää Jarrettilta jännän garagemaisella soundilla piipittävän Farfisa-urkusoolon sekä jälleen todella rouheaa kitarointia Manzaneralta. Rumpali Hayward pääsee osoittamaan taitonsa myös erityisesti juuri tässä kappeleessa. Haywardin eloisa rumpalointi on kuulostaa minusta sekoitukselta Chris Cutleria (mm. Henry Cow, Art Bears) ja Bill Brufordia (mm. Yes, King Crimson).

Mainstream on tasaisen vahva kokonaisuus ja levyä luonnehtii ilahduttava rosoisuus, energia ja tietynlainen livemäinen spontaanius. Quiet Sunin muusikoiden kemiat tuntuvat kohtaavan täydellisesti ja koko levy kuulostaa huippumuusikoiden terapiasessiolta sanan parhaassa mahdollisessa merkityksessä. Instrumentaalisen iloittelun pohjalla on kuitenkin aina hyvät idearikkaat sävellykset. Mainstreamin on myös oudolla tavalla mielestäni jotenkin todella hyväntuulinen levy siitäkin huolimatta että se sisältää myös useita melankolisia ja aggressiivisia jaksoja.

Rhett Davisin äänitys on erinomaista tasoa. Symbaalit ja perkussiot kilahttelevat kirkkaina ja erottelevina ja MacCormickin basso soi niille tyydyttävän tuhtina kontrastina. Yllättävää kyllä Mainstream kuulostaa oikeastaa paremmalta kuin sessioiden päätähti Diamond Head.

Mainstreamista ei todellakaan tullut valtavirtaa levymyynnillä mitaten mutta se sai kriitikoilta erittäin positiivisen vastaanoton eikä levyn arvo ole vuosikymmenien mittaan ainakaan vähentynyt.

Quiet Sunin taru päättyi virallisesti Mainstream-levyyn, mutta yhtye ja sen musiikki sai ikään kuin jatkoaikaa Manzaneran ja MacCormickin kokoaman supergroup 801:n myötä vuotta myöhemmin. Alkuperäinen 801 soitti vain kolme keikkaa ja repertuaariin kuului muutama kappale Mainstreamilta. Nämä keikat poikivat vuonna 1976 erinomaisen livealbumin 801 Liven. Tuo live on ehdottoman suositeltavaa jatkokuunneltavaa Mainstreamille.

Parhaat biisit: ”Sol Caliente”, ”Mummy Was an Asteroid, Daddy Was a Small Non-stick Kitchen Utensil”, ”Rongwrong”

Arvosana: ****½

Kirjoittaja: JANNE YLIRUUSI

Lisää kirjoituksia vuoden 1975 musiikista täältä >

Kappaleet:

  1. ”Sol Caliente” (Phil Manzanera) – 8:02
  2. ”Trumpets with Motherhood” (Charles Hayward) – 1:30
  3. ”Bargain Classics” (Dave Jarrett) – 5:37
  4. ”R.F.D.” (Jarrett) – 3:09
  5. ”Mummy was an Asteroid, Daddy was a Small Non-Stick Kitchen Utensil” (Bill MacCormick) – 6:09
  6. ”Trot” (Manzanera) – 5:00
  7. ”Rongwrong” (Hayward) – 9:39

Quiet Sun:

Phil Manzanera: Kitarat Fender Rhodes sähköpiano Dave Jarrett: Fender Rhodes ja  Steinway flyygeli, Farfisa-  ja  Hammond urut, VCS3 Bill MacCormick: bassokitara, taustavokaalit Charles Hayward: rummut, vokaalit, perkussiot, koskettimet

Muut muusikot:

Brian Eno: syntetisaattori, efektit & ”Oblique Strategies” Ian MacCormick: taustavokaalit

Tuotanto: Quiet Sun

Levy-yhtiö: Island

 


 

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

WordPress.com.

Ylös ↑

%d bloggaajaa tykkää tästä: