Levyarvio: Mannheim Steamroller – Fresh Aire I (1975)

Fresh Aire I on amerikkalaisen vuonna 1974 perustetun Mannheim Steamrollerin ensimmäinen albumi.

Mannheim Steamrollerin sen perustajan Chip Davisin (s.1947) tarina lienee yksi populaarimusiikin historian omituisimmista. Chip Davis (s.1947) aloitti pianon soiton nelivuotiaana ja suoritti tutkinnon Michiganin yliopiston musiikkilinjalla erikoistuen fagottiin ja lyömäsoittimiin. 

Musiikkiuransa alussa klassisesti koulutettu Davis kuitenkin joutui henkensä pitimikseen tekemään musiikkia mainoksiin.  Lopulta Davisin säveltämistä Metz-leipomon jingleistä tuli yllättäen niin suosittuja että hän teki niiden pohjalta sinkun jossa laulaa leipomon mainoksissa esiintynyt kuvitteellinen rekkakuski C. W. McCall. McCallin (eli todellisuudessa kantrilaulaja William Dale Fries Jr) laulamasta kappaleesta ”Convoy” tuli vuonna 1976 jättimäinen hitti Amerikassa.

Ennen rekka-hittiään Davisilla oli kuitenkin kunnianhimoisempi visio instrumentaalimusiikista joka yhdistelisi modernia pop/rock-musiikkia ja toisaalta klassisen musiikin tekniikoita jotka hän oli vaivalla yliopistossa päähänsä ja sormiinsa päntännyt. Kuulostaa toistaiseksi progressiivisen rockin perusaineksilta, mutta Davisia kiinnosti kuitenkin huomattavasti vanhempi taidemusiikki kuin yleensä vaikkapa brittiläisiä progerokkareita eikä Davisilla toisaalta ollut juuri lainkaan luontaista tuntumaa rock-musiikkiin joten hänen näkemyksensä näiden eri suuntauksien yhdistelmästä muodostui lopulta kutkuttavan omaperäiseksi.

Davisia kiinnosti erityisesti 1700-luvun klassinen musiikki ja yhtyeen nimi, Mannheim Steamroller, juontaakin juurensa saksalaiseen Mannheimin musiikkikoulukunnan termiin ”Mannheim roller” (saksaksi Mannheimer Walze). Tämä termi viittaa erityisesti crescendoon jossa on nouseva melodialinja yhdistyy ostinatoa soittavaan bassolinjaan. Ei niin yllättäen tämä metodi toistuu myös useissa Mannheim Steamrollerin kappaleissa.

Visiotaan nykypäivään tuodusta ”Mannheimin musiikista” toteuttamaan Davis värväsi toisen klassisesti koulutetun muusikon Jackson Berkeyn joka otti hoitaakseen paitsi pianon ja cembalon niin myös syntetisaattorin jolla onkin iso rooli bändin musiikissa. Basistiksi valittiin Eric Hansen (joka myöhemmin lisäsi palettiinsa luutun ja kitaran) ja Davisille itselleen jäi rumpalin ja nokkahuilistin rooli. Soundia vahvistamassa ensimmäisellä levyllä on myös trumpetisti ja pasuunansoittaja sekä hetkittäin kokonainen jousisektio.

Davis ei saanut isoja levy-yhtiöitä kiinnostumaan konseptistaan joten hän joutui perustamaan oman levy-yhtiönsä American Gramophonen (nimi viittaa humoristisesti tietenkin kuuluisaan saksalaiseen levymerkkiin Deutsche Gramophone) Fresh Airea julkaisemaan. Tälläinen tee-se-itse -ratkaisu oli 70-luvulla vielä harvinaisuus, mutta se kannatti sillä nykyään Davis on miljonääri. Mutta tähän palaamme myöhemmin tarinassamme. Siirtykäämme itse levyyn ja musiikkiin.

Fresh Aire I (alunperin vain Fresh Aire) on konseptialbumi jonka kaksitoista kappaletta on keskittyvät kukin kuvailemaan yhtä vuoden kuukausista. Tai näin levyn vihkosen kappaleet esittelevä vihkonen antaa ymmärtää. Kun levystä tuli menestys ja Davis päätti tehdä kokonaisen sarjan Fresh Aire -levyjä niin yllättäen tämä ensimmäinen levy muuttuikin sitten yhtyeen puheissa kuvaamaan pelkästään kevättä ja sarjan kolme seuraavaa osaa kertoivat sitten kolmesta muusta vuoden ajasta. Tästä voidaan päätellä että albumin konseptuaalinen integriteetti on itseasiassa varsin ohut!

Kokonaan instrumentaalinen levy vuorottelee kahden tyylillisen ääripään välillä. Suurin piirtein puolet kappaleista on vauhdikkaita lähes ELP:maisia proge-instrumentaaleja joissa raikaa komeasti analogiset syntetisaattorisoolot rumpujen lyödessä tanakasti tahtia taustalla. Tai ei oikeastaan lainkaan taustalla sillä Davisin rummut soivat yleensä hyvin pinnassa. Usein täysin tasavertaisena päämelodiaa soittavan instrumentin kanssa. Parhaimmillaan näissä levyn energisimmissä kappaleissa on upea eteenpäin menevä fiilis ja ne höyryävät vastustamattomasti eteenpäin tehden kunniaa yhtyeen nimelle. Täysin vakuuttavasti ne eivät kuitenkaan koskaan rokkaa, mutta ehkäpä se ei ole tarkoituskaan.

Toinen puolisko kappaleista on kevyitä ja kauniita pseudo-klassisia sävellyksiä pianoineen, jousineen ja cembaloineen. Näissä kappaleissa Davis hylkää rumpusettinsä nurkkaan ja keskittyy nokkahuiluihin (on mysteeri että miksi hän ei soita levyllä lainkaan fagottia josta suoritti sentään tutkinnon…). Välillä nämä kaksi suuntausta jopa törmäytetään onnistuneesti keskenään, mutta aivan liian harvoin sillä yleensä levyn lyhyissä (1-5 minuuttia) kappaleissa ei valitettavasti ole aikaa moiseen kehittelyyn. 

Yhtyeen vauhdikkaammat ja sähköisemmät kappaleet ovat selvästi niitä kiinnostavampia raitoja sillä nuo lyyrisemmät ja kevyemmät kappaleet ovat hetkittäin vaarassa, kaikessa kauneudessaan, muuttua liian imeliksi pastisseiksi keskiaikaisesta tai barokin aikaisesta klassisesta musiikista. Neljä unista piano-välikettä (”Interlude I-IV”) imevät myös harmillisesti energiaa kokonaisuudelta vaikka eivät sinänsä ikävää kuultavaa olekaan. 

Mannheim Steamrollerin musiikissa kohtaa oikeastaan kolme eri suuntausta jotka ovat klassinen musiikki (ja nimenomaan varsin vanha sellainen), progressiivinen rock ja vielä nupullaan ollut new age. Itseasiassa Mannheim Steamroller luultavasti ansaitsee hieman kyseenalaisen kunnianimen jonkinmoisena new age -pioneerina vaikka yhtyeen musiikki huomattavasti vauhdikkaampaa ja sofistikoituneempaa onkin kuin tuon genren tuotokset yleensä. Varsinaiseksi proge-bändiksi Mannheim Steamrolleria ei oikein voi myöskään määritellä. Yhtyeen musiikki on progeksi liian viihteellistä, epärockmaista eikä ehkä myöskään tarpeeksi koukeroista. Mannheim Steamroller onkin tavallaan aika yksin omassa sarjassaan. 70-luvun lopulla kitaristi John Williamsin perustama Sky pääsee ehkä lähimmäs samoja tunnelmia. Itse kyllä preferoin Mannheim Steamrolleria sillä Sky oli alusta alkaen aivan liian kornia kuunneltavaa. Mannheim Steamroller muuttui sellaiseksi vasta pikku hiljaa…

Yksi Mannheim Steamrollerin tavaramerkki on aina ollut loistavat soundit. Käsittääkseni Suomessakin bändi tunnetaan, siis jos ylipäätänsä tunnetaan, erityisesti hifi-messujen kautta joissa kauppiaat demonstroivat laitteidensa uljautta usein juuri Fresh Aire -sarjan levyillä. Bändin levyjen soundi on ilmava, erotteleva, mutta tiukka. Laajaa dynamiikkaa käytetään hienosti hyväksi ja äänekkäimmillään yhtyeen levyt jyrähtelevätkin varsin uljaasti. Fresh Aire- sarjan levyt kannattaakin soittaa kovaa, se on kokemus joka palkitsee.

Fresh Aire I oli ilmestyessään yllättävä menestys myyden kultalevyyn oikeuttavan määrän USA:ssa. Amerikan ulkopuolelle levyn tai ylipäätänsä Mannheim Steamrollerin suosio ei koskaan oikein levinnyt. Tämä johtui luultavasti Davisin oman American Gramophone-yhtiön rajallisista levitysmahdollisuuksista. Davisia asia tuskin kuitenkaan hirveästi vaivasi sillä pelkästään Amerikan markkinoilla Mannheim Steamrollerin levyjä on myyty yli 28 miljoonaa kappaletta. 

Aluksi Davis laajensi Fresh Aire sarjaa (joka pysyi varsin laadukkaan kuudenteen osaan asti) kahdeksan osaiseksi, mutta todellisen jättmenestyksen yhtye saavutti ryhdyttyään tehtailemaan joululevyjä. Mannheim Steamrollerin joululevyjä on ilmestynyt vuodesta 1984 alkaen, livealbumit ja kokoelmat mukaan lukien, noin kolmekymmentä kappaletta. Ensimmäinen niistä myi yksinään yli viisi miljoonaa kappaletta ja seuraavatkin levyt ovat menneet kaupaksi säännönmukaisesti joko platinalevyyn -tai ainakin kultalevyyn oikeuttavan määrän verran. 

Itseasiassa Mannheim Steamroller on nykyään enemmän brändi kuin bändi sillä yhtyeestä kiertää useampia kokoonpanoja ympäri amerikkaa esittämässä nimenomaan yhtyeen joulumusiikkia joka koostuu Davisin originaaleista sävellyksistä, mutta myös tuttujen klassikoiden versioinneista. Davisin näppärästä pienstä musiikillisesta konseptista kasvoi siis lopulta vieläkin näppärämpi rahantekokone. Samalla yhtyeen musiikki muuttui pikku hiljaa täydelliseksi kitschiksi. Amerikkalaisen kimaltelevia koristeita pullistelevan pöyristyttävän tekokuusen musiikilliseksi vastineeksi.

Yhtyeen ensimmäinen levy Fresh Aire I on kuitenkin raikas ja  omaperäinen näkemys klassisen musiikin ja popin fuusiosta ja vaikka tuo näkemys on alusta alkaen varsin viihteellinen ja särmätön niin oikeassa mielentilassa se on erittäin ilahduttavaa, piristävää ja eh… viihdyttävää kuunneltavaa.

”Rondo”, ”Sara’s Band”, ”Fresh Aire”, ”Pass The Keg”

Arvosana: ****½

Kirjoittaja: JANNE YLIRUUSI


Lisää kirjoituksia vuoden 1975 musiikista täältä >

Kappaleet:

”Prelude” – 1:33
”Chocolate Fudge” – 2:54
”Interlude I” – 2:55
”Sonata” – 2:32
”Interlude II” – 2:33
”Saras Band” – 3:37
”Fresh Aire” – 5:30
”Rondo” – 2:36
”Interlude III” – 2:36
”Pass the Keg (Lia)” – 2:33
”Interlude IV” – 2:11
”Mist” – 1:47

Mannheim Steamroller:

Chip Davis: rummut, perkussiot, nokkahuilu, lelut Eric Hansen: bass Jackson Berkey: koskettimet
Don Sears – synthesizer programming, string arrangements

Muut muusikot

Bill Buntain: pasuuna Denny Schneider: trumpetti

Jouset

Mortimer Alpert, Dorothy Brown, Hugh Brown, Miriam Duffelmeyer, Ginny Eldred, Lucinda Gladics, James Hammond, Jean Hassel, Joe Landes, Karl Lyon, Bob Malec, Beth McCollum, Virginia Moriarty, Dorothy Redina, Joe Rosenstein, Merton Shatzkin, Alex Sokol, Jess Stern, Larry Sutton, Paul Todd

Tuotanto: Chip Davis ja Don Sears

Levy-yhtiö: American Gramophone


 

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

WordPress.com.

Ylös ↑

%d bloggaajaa tykkää tästä: