Levyarvio: Rahmann – s/t (1980)

Rahmann on saman nimisen ranskalaisyhtyeen ensimmäinen ja ainoa studiolevy.

Vaikka Algerialaissyntyinen kitaristi Mahamad Hadi perusti Rahmannin jo vuonna 1975 niin studioon asti viisihenkinen yhtye ennätti vasta vuonna 1977. Rahmannin nimetönstä esikoislevyä kasattiin lähes vuoden mittaisiksi venyneissä sirpaleisissa sessioissa. Bändi äänitti levyä aina kun sattui studioon pääsemään. Debyytti saatiin lopulta kauppojen hyllyille vasta kolmisen vuotta äänitysten alkamisen jälkeen kun yhtye lopulta sai, monien vastoinkäymisten jälkeenm sopimuksen Polydorilta joka julkaisi levyn Ramses-alamerkillään tammikuussa 1980.

Rahmannin musiikki on helpointa lokeroida jazz-rockin alle, mutta ihan peruskaurasta ei ole kyse. Rahmann virtuoosimaisella otteella soittamassa jazz-rockissa kuuluu nimittäin paitsi ranskalaisen Magman inspiroimat zeuhl-vaikutteet niin myös yhtyeen johtajan oma pohjois-afrikkalainen tausta. Yhtyeen sähäkkää polyrytmistä energiaa pursuilevassa tyylissä yhdistyy kiinnostavalla tavalla pohjois-afrikkalainen ja aasialainen instrumentaatio sekä zeuhlista muistuttavat vokalisoinnit ja paksusti murisevat bassolinjat. Rahmannin tyyli on siis varsin ainutlaatuinen vaikka siinä onkin kuultavissa selkeitä vaikutteita Magman ohella myös Mahavishnu Orchestralta ja hetkittäin jopa Santanalta. Rahmannin tapa yhdistellä etnisiä soittimia jazz-rockiin tuo myös hieman mieleen Gongin hienon Shamal -albumin.

Rahmannin instrumentaatio on varsin rikas. Levyn kaikki biisit, yhtä lukuunottamatta, yksinään säveltänyt Hadi soittaa levyllä sähkökitaroita, kitarasyntetisaattoria, bouzokia, mandoliinia ja oudia. Kosketinsoittaja Michel Rutigliano soittaa enimmäkseen pianoa ja sähköpianoa, mutta myös hetkittäin ARP Odyssey syntetisaattoria. Yhtyeen täydentää zeuhl-bändi Zao:ssa aiemmin soittanut basisti Gérard Prevost, rumpali Amar Mecharaf sekä perkussionisti Louis César Ewandé. Lisäksi levyllä kuullaan suurehko joukko vierailijoita (mm. persialaisen huilun neyn soittaja sekä tablan soittaja) joista kuuluisin on Magmassakin käväissyt sähköviulisti Didier Lockwood. Lockwood oli ollut hetken aikaa jäsen myös Hadin Rahmannia edeltäneessä yhtyeessä.

Levyn aloittaa sen muita sävellyksiä minimalistisempi ja hillitympi kappale ”Atlante”. Kappaletta kuljettaa nauhattomalla bassolla soitettu lähi-idän mieleen tuova käärmemäisesti luikerteleva bassoriffi jonka päällä Hadi sooloilee rempseästi soivalla oudilla. Arvoituksellisesti soiva persialainen ney-huilu ja Lisa Deluxen (Magma) sanaton vokalisointi vahvistavat etnisiä tunnelmia entisestään. Lupaavan alun jälkeen kappale tosin jää hieman monotoniseksi ja ”Atlanta” olisikin paremmin eräänlaisena introna koko levylle jos se olisi ollut aavistuksen lyhyempi.

Atlantan jälkeen energiatasot nousevat roimasti seuraavassa kappaleessa, Hadin ja kosketinsoittaja Rutiglianon yhteisellä sävellyksellä ”Nadimiana”. Jonkinlaisilla käsirummuilla alkava ”Nadiamina” on paikoitellen suorastaan raivoisa biisi joka sisältää kummallisia ja mutkikkaita kitarariffejä, villejä bassokuvioita ja villiä rumpalointia Amar Mecharafilta. Mecharafin rumpalointi on kautta levyn muutenkin kerrassaan upeaa ja täytyy ihmetellä että mihin tämän kaliiberin muusikko katosi Rahmannin jälkeen. En onnistunut löytämään miehen myöhemmistä vaiheista mitään tietoa. Ehkä hän palasi Pohjois-Afrikkaan ja soittaa siellä paikallisena muusikkona? Kuka tietää, mutta länsimaiselle jazz-rock -skenelle hänen katoamisensa on valitettava menetys.

Levyn kolmas kappale ”Ab” alkaa itsepintaisella sähköpiano-ostinatolla jota säestää utuinen syntetisaattori. Sähköpiano ryhtyy sooloilemaan villisti, rumpalin ja perkussionistin punoessa taustalle tiukan polyrytmisen vyyhdin. Hadin sähkökitara yhtyy mukaan ja hänen soittonsa kietoutuu hienosti syntetisaattorin ja sähköpianon sekaan niin että välillä on vaikea hahmottaa että kuka soittaa mitäkin ääntä. Tahtilaji vaihtuu kappaleen loppupuolella sähkökitaran ujeltaessa atonaalisesti ja syntetisaattori-soundien muuttuessa aiempaa futuristisemmiksi. Parin viimeisen minuutin ajaksi palataan alun hieman lähi-itämaiselta kuulostavaan teemaan josta siirrytään eteeriseen osuuteen Hadin näppäillessä oudia ja syntetisaattorin soittaessa syklistä kuviota. Kerrassaan hieno kappale!

”Abin” perään kuultava Kuusiminuuttinen ”Danse Sacrée” on ehkäpä levyn parasta antia. ”Danse Sacrée” käynnistyy sähköpianon rakentaessa jännitettä vajaat kaksi minuuttia kunnes homma räjähtää Hadin villin sähkökitaroinnin ja intensiivisen polyrytmisen rytmittelyn myötä hieman mahavishnuorchestramaiseksi. Vaikutelmaa korostaa Didier Lockwoodin terävästi soiva viulusoolo. Vahva käsirumpujen rooli tuo mukaan myös hieman Santana-viboja. Yhtyeen yhteissoitto on ihastuttavan lihaksikasta. Rahmann kaahaa ”Danse Sacréen” läpi äärimmäisen itsevarmasti nopeasta temposta ja monimutkaisesta rytmiikasta huolimatta.

Lue myös: Levyarvio: Mahavishnu Orchestra – The Inner Mounting Flame (1971)

Levyn toiseksi viimeinen kappale ”Leila” on sen zeuhlmaisinta antia. ”Leila” alkaa vauhdikkaalla akustiselle räminällä ja nousee nopeasti maailmoja syleilevään crescendoon jonka jälkeen Hadin sähkökitara esittelee symbaalien kihinän keskellä kappaleen kohtalokkaan pääteeman jonka dramaattisuus tuo mieleen Magman. ”Leilalla” sisältää myös varsin herkullisia atonaalisia osioita ja on myös levyn avantgardistisinta antia. Rytmiryhmän työskentely on hämmästyttävää tässäkin kappaleessa, mutta hyvää työtä tekee myös riitasointuisesti sähköpianoaan kilkutteleva Rutigliano sekä kitarastaan villejä juoksutuksia vyörryttävä Hadi.

Levyn päättää tyylikkäästi ”Marche Funèbre” joka nimensä (”Hautajaismarssi”) mukaisesti on hidas ja tummasävyinen tunnelmointi jonka pääosaan nostetaan koskettimet, bassokitara ja lopussa Hadin puhtaalla soundilla näppäilemä sähkökitara. ”Marche Funèbre” ei ole levyn parasta antia, mutta oikein toimiva jäähdyttely kaiken tulisen juuri kuullun musiikin perään.

Rahmannin tapa yhdistellä jazz-rockia, pohjois-afrikkalaiseen musiikkiin ja toisaalta zeuhliin on todella virkistävä ja omaperäinen. Koko bändi soittaa todella hyvin ja etenkin rumpali Mecharafin soitto on aivan huikeaa luokkaa. Kaiken kruunaa erittäin onnistuneet soundit jotka ovat jopä yllättävän hyvät kun huomioidaan että kyseessä on ranskassa hyvin hajanaisissa sessioissa äänitetty marginaalimusiikki.

Tammikuussa 1980 ilmestynyt Rahmannin debyytti myi omassa sarjassaan yllättävän mukavasti eli noin 10 000 levyä mikä on suurin piirtein samaa luokkaa kuin esimerkiksi Henry Cow’n levyt myivät samoihin aikoihin. Jostain käsittämättömästä syystä Polydor kuitenkin tuhosi ensimmäisen levypainoksen myymättä jääneet levyt mikä mursi uutta levyä suunnittelemaan ryhtyneen Rahmannin moraalin. Bändi hajosi. Hadi yritti käynnisti yhtyeen hieman myöhemmin uudelleen Magmassa soittaneen kosketinsoittaja Benoit Widemannin kanssa, mutta lopulta tämä Rahmannin uusi kokoonpano ei päässyt muutamia treenejä pidemmälle kun heille lupailtu kiertue peruuntui.

Rahmannin taru jäi siis valitettavan lyhyeksi. On harmillista että vaikka bändi oli täynnä todella kovia muusikoita ei heistä ole sittemmin kuulunut oikein mitään. Yhtyeen pääkiho MahamadHadi, joka käytti välillä myös taiteilijanimeä Mad Sheer Khan, sentään päätyi soittamaan 80-luvulla muutamalle Nicon (ex-Velvet Underground) soololevylle, mutta hänenkin merkittävimmäksi teokseksi jäi tämä hieno Rahmannin debyytti joka on yksi kaikkien aikojen parhaista jazz-rock -levyistä. Ei sinänsä huono perintö.

Parhaat biisit: ”Atlanta”, ”Nadiamina”, ”Ab”, ”Danse Sacrée”

Kirjoittaja: JANNE YLIRUUSI

Kappaleet

Atlanta (5:26)
Nadiamina (6:23)
Ab (8:00)
Danse Sacrée (6:35)
Leila (9:38)
Marche Funèbre (5:00)

Rahmann:

Mahamad Hadi: sähkökitara, nauhaton kitara, kitarasyntetisaattori, oud, bouzouki, snitra Michel Rutigliano: piano, sähköpiano, ARP Odyssey -syntetisaattori Gérard Prevost: akustinen basso, nauhaton basso Amar Mecharaf: rummut, perkussiot Louis César Ewandé: perkussiot

Muut muusikot:

Lisa Bois: vokaalit (1) Nadia Yamina Hadi: vokaalit (2) Didier Lockwood: sähköviulu (4) Joël Loviconi: sähköpiano (4) Sylvin Marc: nauhatonbasso (2) Richard: ney (1) Gérard Kurdjian: tablat (1) Abdelmadjid Guemguem: darbuka (1)