Levyarvio: Deep Purple – Stormbringer (1974)

Syksyllä 1973 koottu Deep Purplen kolmas kokoonpano oli tehnyt onnistuneen albumin ja kiertueen. Yhtyeen uudet jäsenet David Coverdale ja Glenn Hughes saivat kiertueen aikana rutkasti lisää itseluottamusta ja se alkoi nostaa esiin ongelmia yhtyeen sisällä. Hughesin tapauksessa ongelmiin vaikutti varmasti kokaiini, jota hän oli alkanut käyttää Deep Purplen kiertäessä keväällä 1974 Yhdysvaltoja. Samaan aikaan Ritchie Blackmoren avioliitto oli päättymässä, minkä vuoksi kitaristi ei jaksanut keskittyä musiikkiin aiempaan tapaan. ”Ajattelin muita asioita, kun minun olisi pitänyt ajatella musiikkia”, totesi mustiin pukeutunut kitaristi jälkeenpäin. Ensimmäistä kertaa sitten vuoden 1969 uudella studiolevyllä oli mukana kappaleita, joita Blackmore ei ollut ollut kirjoittamassa.

Samaan aikaan Purple Recordsin kirjanpitäjät etsivät kilvan keinoja, joilla yhtyeen kovalla työllä ansaitsemat rahat pysyisivät Britannian verokarhun ulottumattomissa. Yhdeksi ratkaisuksi keksittiin managerien ja yhtyeen jäsenten muutto ulkomaille. Managerit valitsivat Manner-Euroopan, soittajat Yhdysvallat. Yhtyeen ja managerien aiempi tiivis yhteistyö väheni tuntuvasti. Jälkeenpäin kaikki taisivat olla sitä mieltä, että järjestely ei ollut säästettyjen puntien arvoinen.

Vaikka Deep Purplen olisi ollut taloudellisesti mahdollista löysätä työskentelytahtia, ei lepääminen tuntunut tulevan kenellekään mieleen. Varsinkin Jon Lord työskenteli ahkerasti muiden projektien parissa. Purple Recordsin kautta julkaistiin vuonna 1974 Tony Ashtonin kanssa parin vuoden aikana syntynyt First Of The Big Bands sekä Eberhard Schoenerin kanssa ideoitu ja kesäkuussa Münchenissä esitetty Windows, jonka tosin piti olla ainoastaan televisioitava konsertti.

1970-luvun alku tuntui olevan täynnä rockyhtyeiden yhä suuremmiksi tai suuruudenhullummiksi kasvavia musiikillisia suunnitelmia. Kun Deep Purplen uutta albumia alettiin suunnitella jälleen Clearwellin linnassa, pohdittiin tupla-lp:n julkaisua. Sillä jokainen yhtyeen jäsen olisi päässyt tekemään soolonumeron Yesin Fragilen tai Pink Floydin Ummagumman tapaan. Tästä suunnitelmasta kuitenkin (onneksi) luovuttiin.

Deep Purplen uudet jäsenet olivat vahvasti mukana Stormbringerin sävellystyössä. David Coverdale on ainoa, joka on saanut nimensä jokaisen kappaleen tekijätietoihin ja albumilta löytyykin selviä vinkkejä siitä, millaista musiikkia hän tekisi Deep Purplen jälkeen. Myös Glenn Hughesin rakastaman mustan musiikin vaikutteet kuuluvat levyllä selvästi. Välillä jopa vaikuttaa siltä, että Blackmore, Lord ja Ian Paice ovat antaneet albumilla vetovastuun uusille pojille. Sooloista tuntuu puuttuvan aiemmilta levyiltä tuttu aggressiivisuus, eikä Paicen soitostakaan välity se energia, joka riemastutti Burnilla. Jon Lordinkin soitossa taitaa kekseliäintä olla aiempaa huomattavasti runsaampi ja kuuluvampi syntetisaattorien käyttö.

Stormbringer käynnistyy komeasti nimikappaleella. Pari sekuntia kappaleen alun jälkeen ilmestyvät Jon Lordin syntetisaattorit mukaan äänimaisemaan ja tehokas riffi lähtee kulkemaan. Sanoituksiin on jälleen haettu luultavasti Blackmoren toivomuksesta mystiikkaa ja Coverdalen lyriikat sopivatkin kappaleen painostavaan jyräämiseen. Blackmoren kitarasoolo, tai oikeammin kaksi toisiinsa sulautuvaa kitarasooloa toimii hienosti. Jon Lord pääsi soittamaan ”Stormbringeriin” soolon vasta kiertueella.

”Stormbringerin” ja sitä seuraavan ”Love Don’t Mean A Thingin” välillä voisi tuskin olla suurempaa kontrastia. Blackmoren kevyet, naukuvat kitarat käynnistävät kappaleen, jonka sanomana taitaa olla ”raha ratkaisee, rakkaudella ei ole merkitystä”. Tunnelma on oudon kevyt, eikä Coverdalen ja Hughesin lopussa letkeästi toistama ”Lookin’ for lovin’, I need a livin’” -rallattelu olisi ollut oudossa ympäristössä jollain saman ajan soul- tai funkalbumilla.

Kun Glenn Hughes liittyi Deep Purpleen kesällä 1973, hänen vokaaliosuuksiensa luvattiin lisääntyvän ajan myötä. ”Holy Man” on Stormbingerillä kappale, jonka Hughes laulaa yksin. Vaikka Hughes olikin esitellyt äänijänteidensä venymistä keikoilla ehkä turhankin paljon, malttaa hän tulkita tämän kappaleen ilman turhaa dramatiikkaa tai kiljumista. Kappale jatkaa albumin rauhallista linjaa. Vaikkei Blackmore ollutkaan mukana säveltämässä ”Holy Mania”, on hänen soittonsa silti kappaleella suuressa osassa. Hughes on kertonut, että hän ehdotti kappaleelle slidesooloa. Blackmorea ei yleensä neuvota kitaransoittoon liittyvissä asioissa, mutta hän suostui ehdotukseen. ”Holy Manilla” kuullaan slidekitaraa – tosin ruuvimeisselillä soitettuna.

”Hold On” palaa jälleen vähän rokkaavammalle linjalle, vaikka kyllä ne mustan musiikin vaikutteet tälläkin kappaleella kuuluvat. Huomio kiinnittyy väkisinkin sanoituksiin, jotka eivät näinä tasa-arvoisempina aikoina varmasti saisi hyväksyntää ihan kaikilta tahoilta. ”I’m gonna take you home and give you all I can.
I’ll prove to you woman that really I’m a man.” Vaan tuolla linjallahan suuri osa Whitesnaken kappaleistakin kulkee. Jon Lordin soittama sähköpianosoolo on jälleen hieno, mutta yllättäen mieleenjäävintä onkin Blackmoren soolo. Ritchie ei kuitenkaan sanottavammin ”Hold Onista” perustanut, ja myöhemmissä haastatteluissa hän väitti soittaneensa soolon peukalollaan.

Vaikuttaa siltä, että David Coverdalen laulujen ykkösaiheena olivat Stormbringeristä lähtien naiset. ”Lady Double Dealerilla” nainen on petturi, jolle miehen luonnollisesti pitää maksaa samalla mitalla. Blackmoren ja Coverdalen kaksin kirjoittama menevä rock oli yksi harvoista keikoilla soitetuista Stormbringerin kappaleista.

”You Can’t Do It Right (With The One You Love)” sisältää jälleen selvemmin vaikutteita mustasta musiikista. Kappaletta ei sokkotestissä ihan helposti uskoisi Deep Purplen soittamaksi. Glenn Hughes on haastatteluissa hämmästellyt ja kehunut sitä, kuinka funkisti Blackmore soitti tällä kappaleella. Jon Lord soittaa syntetisaattorisoolon, jonka soundeja ei ole taidettu muilla yhtyeen kappaleilla kuullakaan. Sanoituksissa kipuillaan tällä kertaa ihmissuhteiden vaikeuksien parissa, tosin edelleen sillä vähän yli kaksikymppisen kollin huimalla elämänkokemuksella.

Seuraavana kuultava ”High Ball Shooter” on hieman perinteisempi kappale. Hammondeja olikin tällä albumilla jo ehtinyt kaipaamaan ja Jon Lord pääsee tässä vielä soittamaan soolonkin. EI tämä mikään klassikkokappale ole, mutta viimeiset kymmenen sekuntia ovat selvästi toimineet mallina Whitesnakelle.

Tyylikkään tunnelmallinen ”The Gypsy” kuuluu levyn parhaimmistoon. Studiolla koko yhtyeen voimin sävelletty kappale sisältää Coverdalen ja Hughesin stemmalaulua ja hienon kitarasoolon, jossa tosin on jotain samaa kuin Burnin ”Sail Awayn” soolossa. ”The Gypsy” pääsi seuraavan kiertueen settiin, joskin kuulemillani liveversioilla Blackmore ei ole vaikuttanut soolonsa aikana erityisen innostuneelta.

Kun kuuntelee albumin päätösraita “Soldier Of Fortunea”, on vaikea uskoa ettei sitä aluksi haluttu edes äänittää. Yhtenä syynä oli kuulemma se, ettei Blackmoren ja Coverdalen pikku balladi antanut rytmiryhmälle riittävästi mahdollisuuksia loistaa. Lopputulos on kuitenkin kaikessa vähäeleisyydessään varsin viehättävä. David Coverdalekin on onnistunut kirjoittamaan lauluun sanoitukset joita voi kutsua lyriikoiksi. Ja vaikka Mellotronin käyttö voikin kuulostaa kliseiseltä, tuo Jon Lordin soitto kappaleelle arvokkuutta.

Tällä kertaa albumin kansikuvan ja nimen valinta ei sujunut aivan ongelmitta. Ensin kanteen suunniteltiin otettavaksi kuva Osakasta, jossa yleisö oli hajottanut keikkapaikan kakkoskokoonpanon viimeisen keikan jälkeen. Suunnitelmasta kuitenkin luovuttiin, sillä myös uudella kokoonpanolla oli ollut epämiellyttäviä kokemuksia keikkojen väkivaltaisuudesta. Seuraavaksi ehdolla oli kasvokuva räikeästi meikatusta naisesta, joka piti sormea suunsa edessä. Tuolloin levyn nimiehdotuksena oli Silence. Lopulta kuitenkin päädyttiin kuvaan, jonka mallina oli 1900-luvun alkupuolella Amerikassa otettu tornadokuva. Se maalauksessa näkyvä latokin löytyy alkuperäisestä valokuvasta.


Lue myös: Levyarvio: Yes – Relayer (1974)


Stormbringerin ilmestyessä joulukuussa 1974 sekä Ritchie Blackmore että David Coverdale olivat avoimesti tyytymättömiä levyyn. Kumpikin ilmoitti haastatteluissa, että seuraavasta albumista tulisi taas rokkilevy. Blackmore ei pitänyt levyllä kovin selvästi kuuluvista mustan musiikin vaikutteista ja hän nimittikin musiikkia kenkälankkimusiikiksi. Myyntiluvut olivat laskusuunnassa, mutta eipä Brittilistan kuudetta ja Billboardin kahdettakymmenettä sijaa voi minään floppauksena pitää.

Deep Purplen jäsenten vuotta aiemmin tekemä päätös merkitä tekijätietoihin vain kappaleiden varsinaiset säveltäjät osoittautui Stormbringerinäänitysten aikana huonoksi ratkaisuksi. Toisten tekemien kappaleiden kehittelemiseksi ei välttämättä viitsitty nähdä vaivaa. Blackmoren mielestä moinen omaan napaan tuijottelu oli typerää. Eniten häntä tuntui kuitenkin ärsyttävän se, etteivät muut innostuneet hänen ehdotuksestaan tehdä coverversiota hänen vanhan soittokaverinsa Mick Underwoodin Quatermass-yhtyeen kappaleesta ”Black Sheep Of The Family”. Blackmore päätti äänittää kappaleen myöhemmin muiden kanssa ja julkaista sen soolosinglenä.

Stormbringeriä seuranneen kiertueen aikana Blackmore kävi äänittämässä ”Black Sheep Of The Familyn” lämmittelybändi Elfin laulusolisti Ronnie Dion ja muutaman muun soittajan kanssa. Joku huomautti singlen tarvitsevan jotain b-puolellekin, ja niin Blackmore antoi Diolle biisiaihion sanoitettavaksi. Uuden kappaleen nimeksi tuli ”16th Century Greensleeves” ja kivuttomasti ja onnistuneesti sujunut biisintekoprojekti innosti Blackmorea jatkamaan materiaalin kirjoittamista Dion kanssa. Muita Deep Purplen jäseniä Blackmoren aktiviteetit eivät huolestuttaneet, olihan Jon Lordkin julkaissut soololevyjä.

Blackmore äänitti sooloalbuminsa Ritchie Blackmore’s Rainbow alkuvuodesta 1975 Elfin jäsenten kanssa jo ennen Deep Purplen Euroopankiertueen päättymistä. Studiossa hän huomasi nauttivansa muiden kanssa soittamisesta enemmän kuin Deep Purplen jäsenten kanssa taistelemisesta. Päätös Deep Purplesta lähtemisestä syntyi nopeasti. Kun managerit kuulivat Blackmoren suunnitelmista, he kysyivät tältä vielä suostumusta kiertueen kolmen viimeisen keikan äänittämiseen. Samalla he pyysivät, ettei hän kertoisi lähtöaikeistaan julkisesti. Tämä sopi kitaristille ja niin Grazin, Saarbrückenin ja Pariisin huhtikuiset keikat äänitettiin pikaisesti ideoitua livetuplaa varten.

Kiertueen päätyttyä Deep Purplen tulevaisuus oli todellakin katkolla. Jon Lord ja Ian Paice pitivät hetkeä sopivana yhtyeen kuoppaamiseen, kun taas David Coverdale ja Glenn Hughes halusivat jatkaa parrasvaloissa paistattelua. Huhut Deep Purplen hajoamisesta olivat alkaneet liikkua heti Pariisissa soitetun viimeisen esiintymisen jälkeen, mutta mitään ei vahvistettu. Yhtyeen jäsenet lensivät Yhdysvaltoihin ja alkoivat pohtia seuraavaa siirtoaan.

Kirjoittaja: HEIKKI HEINO

Rating: 3 out of 5.

Lue myös: Vuosi vuodelta: Parhaat levyt 1973

Kappaleet
  1. ”Stormbringer” Ritchie Blackmore, David Coverdale 4:03
  2. ”Love Don’t Mean a Thing” Blackmore, Coverdale, Glenn Hughes, Jon Lord, Ian Paice 4:23
  3. ”Holy Man” Coverdale, Hughes, Lord 4:28
  4. ”Hold On” Coverdale, Hughes, Lord, Paice 5:05
  5. ”Lady Double Dealer” Blackmore, Coverdale 3:19
  6. ”You Can’t Do It Right (With the One You Love)” Blackmore, Coverdale, Hughes 3:24
  7. ”High Ball Shooter” Blackmore, Coverdale, Hughes, Lord, Paice 4:26
  8. ”The Gypsy” Blackmore, Coverdale, Hughes, Lord, Paice 4:05
  9. ”Soldier of Fortune” Blackmore, Coverdale 3:14
Tuottaja: Martin Birch & Deep Purple
Levy-yhtiö: Purple

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

WordPress.com.

Ylös ↑

%d bloggaajaa tykkää tästä: