Vuosi vuodelta : Parhaat levyt 1980 – Sijat 21-30

21. Picchio dal Pozzo: Abbiamo tutti i suoi problemi (FR) ****
22. Pekka Pohjola: Kätkävaaran lohikäärme (FI) ****
23. Keith Emerson: Inferno (UK) ****
24. Terje Rypdal : Descendre (NO) ****
25. Jethro Tull: A (UK) ****
26. New York Gong : About Time (AU/US) ****
27. Michael Mantler : More Movies (AT) ****
28. The Alan Parsons Project: The Turn of a Friendly Card (UK) ****

29. Didier Malherbe: Bloom (FR) ****
30. Wasama Quartet : s/t (FI) ****

Sijat 11-20


Katso vuoden 1979 parhaat levyt  täältä


21. Picchio dal Pozzo: Abbiamo tutti i suoi problemi

picchio_abbiamoAbbiamo tutti i suoi problemi on Italialaisen Picchio dal Pozzon toinen studioalbumi.

Vuonna 1976 perustettu Picchio dal Pozzon samana vuonna ilmestynyt viehättävä nimetön debyytti-levy oli paljon velkaa englantilaiselle Canterbury-skenelle. Neljä vuotta myöhemmin yhtye on suunnannut proge-altaan syvään päätyyn ja sen musiikki on muuttunut niin monimutkaisesti että se on helppo luokitella kuuluvan avant-progen alle. Erityisen vahvasti Abbiamo tutti i suoi problemin (suoraan suomeksi käännettynä: ”Meillä kaikilla on hänen ongelmansa”) musiikissa kuuluu Henry Cow’n vaikutus, mutta on mukana yhä myös selkeitä kaikuja Frank Zappan suunnalta. Etenkin levyn kummallisissa vokaali-osuuksissa. Canterbury-tunnelmat ovat vielä hetkittäin läsnä, mutta jääden selvästi sivuosaan.

Viisihenkinen yhtye soittaa runsasta valikoimaa erilaisia instrumentteja. Skaala ulottuu perus-rock -instrumenteista huiluihin klarineitteihin saksofoneihin ja vibrafoneihin asti. Puhaltimet, joita yhtyeen viidestä jäsenistä peräti neljä soittaa, nousevat selkeästi pääosaan. Erityisesti toki Roberto Romanin soittamina sillä hän on yhtyeen ainoa nimenomaan puhaltimiin erikoistunut soittaja. Aldo De Scalzin urut saavat myös tilaa, mutta villien soolojen sijasta ne yleensä surisevat dronemaisesti joko kaiken taustalla tai tukevoittavat sointuja soittaen yleistä sointia. Rumpali Aldo Di Marcon kepeä mutta arvaamaton rumpalointi tuo mieleen Chris Cutlerin (Henry Cow) tyylin.

Alle minuutin mittaisen ”La sgargianza parte 1” kappaleen jälkeen levyn kunnolla käynnistävä seitsemän minuuttinen instrumentaalinen ”I Problemi Di Ferdinando P. (Abbiamo Tutti I Suoi Problemi)” on kiehtova kappale. Se edustaa levyn vakavinta osastoa ja vaikuttaa sävellyksellisesti hyödyntävän ainakin osittain sarjallisen musiikin metodeja. Kappaleen mekaanisessa eteenpäin sykähtelyssä on jotain kovin viehättävää.

Levyn vokaaliosuudet ovat sen heikointa antia. Ne tuntuvat välillä hieman väkinäisesti musiikin sekaan upotetuilta eikä asiaa ehkä auta se että henkilökohtaisesti en ymmärrä yhtyeen italian kielellä laulamista sanoituksista hölkäsen pöläystä! Onneksi Abbiamo tutti i suoi problemi on suurimmaksi osaksi instrumentaalista musiikkia.

Turhauttavan ”La sgargianza parte 2” (näitä sgargianza-välikkeitä kuullaan levyllä neljä)  miniatyyrin jälkeen kuullaan jälleen hienoa musiikkia. Yhdeksän minuuttinen ”Moderno Ballabile (Richiesta Con Dedica)” on äärimmäisen kompleksisen kuuloinen ja sisältää hauskoja ”puhuvia” saksofoneja sekä vibrafoni-osuuksia jotka tuovat vahvasti mieleen Frank Zappan musiikin. Rytmi- ja tempo-muutokset ovat hetkittäin pyörryttäviä. Ne tuntuvat osin itsetarkoituksellisilta, mutta samaan aikaan yhtyeen taitoja ei voi kuin olla ihailematta. Ja toisaalta  ”Moderno Ballabile (Richiesta Con Dedica)” tarjoilee myös suht melodisia hetkiä ja jopa hieman toistoa joka tarjoaa tarttumapintaa.

Kolmas erityismaininnan ansaitseva kappale on  sen toiseksi viimeinen raita ”Mettiamo il caso” joka kestää lähes 16 minuuttia. Kappale käväisee etenkin sähkökitaraosuuksissa hieman Canterbury-tunnelmissa tuoden mieleen Phil Millerin otelautaseikkailut Hatfield And The Northin levyillä. Kokonaisvaikutelma on kuitenkin huomattavasti avantgardistisempi vaikka melankolisesti tuuttaavat saksofonit välillä tuovatkin mieleen myös Robert Wyattin Rock Bottom -klassikon. Loppupuolella vuorottelee äkkiväärästi rytmitetyt vokaalit, haikeiden viuluosuuksien ja kipakan sähkökitaroinnin kanssa jota säestää Di Marcon edes takaisin syöksyilevä rumpalointi. ”Mettiamo il caso” on niin haastava kappale että en oikein osaa arvioida pysyykö se todella kasassa vai ei, mutta ainakin se sisältää suuren määrän yksittäisiä hienoja hetkiä. Ja ehkä löydän ahkeralla kuuntelulla myös sen kuuluisan punaisen langankin vielä.

Vuoden 2006 uudelleen julkaisussa on mukana bonus-raitana vain kolmiminuuttinen ”Uccellin Del Bosco” joka on äärimmäisen tehokas kulmikkaan (tietysti!) rytmikäs ralli Arean hengessä. Olisi ollut viisas ratkaisu ottaa tämä kappale alunperin mukaan ja jättää ”La sgargianza” -välikkeet sen sijaan pois.

Siinä missä Picchio dal Pozzon esikuva Henry Cow onnistui aina jotenkin tekemään monimutkaisimmista sävellyksistään vilpittömän ja luontevan kuuloista sortuu Abbiamo tutti i suoi problemi kuulostamaan hetkittäin teennäiseltä ja monimutkaiselta monimutkaisuuden vuoksi. Näinä hetkinä tulee hieman ikävä debyyttilevyn lämpimän leikkisiä canterbury-tunnelmia, mutta onneksi nämä notkahdukset ovat lopulta suht harvinaisia.

Abbiamo tutti i suoi problemi lienee 70-luvun monimutkaisinta italialaista progressiivista rockia Stormy Sixin samana vuona ilmestyneen Macchina maccheronican ohella. Ei niin että haastajia saapasmasta tuolla sektorilla kauheasti olisi tulevina vuosikymmeninäkään Yugenia lukuunottamatta. Jos äärimonimutkainen Henry Cow ja Frank Zappa -henkinen musiikki italialaisella ominaisvärillä somisteltuna kiinnostaa ei Abbiamo tutti i suoi problemin kohdalla voi mennä pahasti pieleen.

Picchio dal Pozzo lopetti toimintansa pian Abbiamo tutti i suoi problemin jälkeen. Yhtye palasi keikkailemaan satunnaisesti 2000-luvulla ja julkaisi levyllisen vanhaa, mutta ennen julkaisematonta materiaalia levyn Camere Zimmer Rooms (2001) muodossa. Vuonna 2004 Picchio dal Pozzo julkaisi vielä  kokeellisen studioalbumin Pic_nic@Valdapozzo joka on rakennettu edesmenneen Demetrio Stratosin (Area) omalaatuisen vokalisoinnin ympärille.

Parhaat biisit: ” I Problemi Di Ferdinando P. (Abbiamo Tutti I Suoi Problemi)”,  ”Moderno Ballabile (Richiesta Con Dedica)”, ”Uccellin del bosc”

****

22. Pekka Pohjola: Kätkävaaran lohikäärme

pekka_pohjola_katkavaaran_lohikaarmeKätkävaaran lohikäärme on Pekka Pohjolan viides hänen oman nimensä alla julkaistu levy.

Kätkävaaran lohikäärme ei ole Pohjolan sooloalbumi vaan Pekka Pohjola Groupin ensimmäinen ja viimeinen studiolevy. Pekka Pohjola Group taasen oli suoraa jatkumoa jazz-rock -yhtye The Groupille jossa Pohjola soitti Vesa Aaltosen, Olli Ahvenlahden ja Seppo Tynin kanssa. Kätkävaaran lohikäärme on yleensä retrospektiivisesti laskettu Pohjolan soololevyjen joukkoon ja ttsekin tulen tässä tekstissä käsittelemään levyä ikään kuin osana Pohjolan soolokatalogia. Tämä on mielestäni perusteltua sillä vaikka Kätkävaaran lohikäärme poikkeaa tyylillisesti jossain määrin hänen muista levyistään on sen materiaali silti lähes täysin Pohjolan yksinään säveltämää ja etenkin sen melodiakieli on nimenomaan taattua Pohjolaa.

Pekka Pohjola Group sai alkunsa loppuvuodesta 1979 Ahvenlahden jättäydyttyä pois The Groupista. Tämä oli luonteva hetki vaihtaa yhtyeen nimeä sillä yhtyeen vetovastuu siirtyi nyt täysin Pohjolan harteille. Pekka Pohjola Groupin kokoonpano eli alkuaikoina vahvasti ja rumpali Aaltonen ja hetken mukana ollut kitaristi Juha Björninen jättäytyivät pian pois yhtyeestä. Kätkävaaran lohikäärmeeseen mennessä kokoonpanoksi oli vakiintunut Pohjola, kitaristi Seppo Tyni, kosketinsoittaja Pekka Tyni (Sepon veli) sekä aiemmin mm. rock-bändi Royalsissa soittanut Ismo Paavo Matias Kätkä eli tuttavallisemmin Ippe Kätkä.

Kätkävaaran lohikäärme on merkittävä irtiotto verrattuna Pohjolan edelliseen albumiin. Vuonna 1979 ilmestynyt Visitation oli ollut hyvin tarkkaan ja huolellisesti sävellettyä musiikkia joka oli myös sovitettu suureelliseen tyyliin. Siinä missä Visitation käytti rock-bändin tukena runsaasti puhaltimia ja jopa kokonaista jousiorkesteria on Kätkävaaran lohikäärme Pohjolan tähän astisen uran pelkistetyin instrumentaation osalta. Kätkävaaran lohikäärmeellä Pohjola luottaa simppeliin kvartettikokoonpanoon…

Lue koko arvostelu täältä >

****

23. Keith Emerson: Inferno

keith_emerson_infernoInferno on Keith Emersonin ensimmäinen soolo-albumi.

Keith Emerson oli uuden edessä 70-luvun lopulla. Emerson oli noussut Englannin rock-aatelin joukkoon jo 60-luvun lopulla The Nice -yhtyeen johtajana ja värikkäänä kosketinsoitinvirtuoosina. Koko 70-luvun ajan hän oli niittänyt kultaa ja kunniaa, välillä myös kyseenalaista sellaista, Emerson Lake & Palmerin pääasiallisena säveltäjänä. ELP ajoi kuitenkin dramaattisesti karille vuoden 1978 Love Beach albumillaan.

Love Beach oli paitsi taloudellinen niin myös taiteellinen floppi jonka musertamana yhtye päätti toimintansa. Emerson oli ollut jo jonkin aikaa kiinnostunut elokuvamusiikin tekemisestä ja itseasiassa sävellys josta tuli lopulta Works Volume 1:sen yksi keskeisistä kappaleista ”Pirates” oli ollut tarjolla elokuvaan The Dogs Of War (musiikin palkkasotureista kertovaan elokuvaan teki lopulta Geoffrey Burgon. Tuo projekti ei kuitenkaan toteutunut, mutta ELP:n lopetettua Emerson laittoi managerinsa levittämään sanaa että hän olisi tarjolla jälleen säveltämään elokuvamusiikkia.

Orkestraalinen elokuvamusiikki eli uutta nousukautta 70-luvun lopulla John Williamsin mahtipontisen orkesterimusiikin ansiosta jota hän oli säveltänyt George Lucasin avaruus-eepokseen Star Wars. Emerson oli asemoitunut säveltämään hieman vastaavanlaista musiikkia paremmin kuin moni muu ikäpolvensa rokkari sillä vaikkei hänellä varsinaista klassista koulutusta ollutkaan osasi hän silti lukea ja kirjoittaa nuotteja sujuvasti ja tunti taidemusiikin rakenteet syvällisesti…

Lue koko arvostelu täältä >

****

fb_cta

24. Terje Rypdal : Descendre

terje_rypdal_descendreDescredre on norjalaisen kitaristi Terje Rypdalin kahdeksas sooloalbumi.

Descendre on varsin luontevaa jatkoa vuonna 1978 ilmestyneelle levylle Waves. Descendre on ikään kuin Wavesin synkkämielisempi ja sisäänpäinkääntyneempi sisar. Waves tehtiin kvartetilla Palle Mikkelborg (trumpetti, flyygelitorvi), Sveinung Hovensjo (basso) ja Jon Christensen (rummut) plus tietenkin Rypdal itse mutta nyt kokoonpano on kutistunut trioksi ja bassokitara jätetty kokonaan pois.

Moni levyn kappaleista leijailee Rypdalin soittamien eteeristen urku-dronejen päällä. Näiden ylle Rypdal ja Mikkelborg piirtävät melankolisia melodisia linjoja Christensenin ikään kuin toimiessa heidän välissään hienovaraisena perkussiivisena liimana. Rypdalin kitarointi on ihastuttavan notkeaa. Nuotit suorastaan tuntuvat virtaavan hänen sormistaan vuolaina ryöppyinä. Mikkelborgin torvet sen sijaan soivat vastapainona Rypdalin impulsiivisuudelle harkituin ja painokkain vähäeleisin ottein. Rypdal ja Mikkelborg ovat levyllä vastakohtia jotka täydentävät toisiaan ja Christensenin kepeästi, mutta terävästi soivat rummut tanssivat jossain heidän välillään painottaen ja tukien, mutta ei juuri koskaan musiikin pulssia määrittäen tai ainakaan sitoen.

Descendren musiikki on pääosin hiljaista, pohdiskelevaa. Tyylikästä, mutta ei ikinä tylsää. Toisaalta se myös herää silloin tällöin dramaattisiin purkauksiin muodostaen tyydyttävän kontrastin yleiseen seesteisyyteen. On ehkä kliseistä vetää mukaan norjan luonto puhuttaessa Rypdalin musiikista, mutta kieltämättä sumuiset vuonot iltahämärässä käyvät levyä kuunnellessa mielessä.

Parhaat biisit: ”Avskjed”, ”Circles”, ”Innseiling”, ”Men Of Mystery”

****

25. Jethro Tull: A

jethro_tull_AA on vuonna 1967 perustetun Jethro Tullin 13. studioalbumi.

70-luvun loppu oli Jethro Tullille hankalaa aikaa. Bändi oli uupunut ja alamäissä eikä ihme sillä basisti John Glascock kuoli kesken Stormwatch (1979) -levyn äänityksen. Lopputuloksena syntynyt levykin kuulosti väsähtäneeltä etenkin erinomaisiin edeltäjiinsä verraten (Songs From The Wood ja Heavy Horses). Yhtyeen nokkamies huilisti/vokalisti/säveltäjä Ian Anderson ymmärsi että nyt oli aika sekoittaa pakkaa ja kokeilla jotain uutta. Anderson päätti tehdä ensimmäisen soololevynsä.

Aina asiat eivät kuitenkaan menee ihan suunnitelmien mukaan vaikka olisit rock-tähti Keväällä 1980 äänitetystä A -levystä oli tosiaan tarkoitus tulla Andersonin sooloalbumi (A niin kuin Anderson), mutta lopulta levy-yhtiö Chrysalis suostutteli Andersonin lopulta julkaisemaan sen Jethro Tull -nimen alla.

Anderson on kertonut katuvansa päätöstä. En ole aivan varma miksi sillä ei albumin sisältö niin dramaattisesti kuitenkaan yhtyeen linjasta poikkea. Etenkin kun ajattelee millaisia levyjä (ei kovin hyviä…) Jethro Tull julkaisi A:n jälkeen. Ehkä Andersonin katumus perustuu lopulta siihen miten paljon pahaa verta päätös aiheutti yhtyeen entisissä jäsenissä kun he kuulivat yllättäen olevansa työttömiä ja että heidät on korvattu aivan uusilla muusikoilla…

Lue koko arvostelu täältä >

****

26. New York Gong : About Time

new_york_gong_about_timeAbout Time on New York Gongin ensimmäinen ja ainoa albumi.

Sofistikoitunutta ja monimutkaista progressiivinen rockia ja yksinkertaisen brutaalia punk rockia pidetään usein toistensa vastakohtina. Musiikkilehdistö on usein lietsonut näiden musiikkityyppien välillä suoranaista vastakkain asettelua. Moni proge-muusikko ei kuitenkaan nähnyt asiaa näin vaan oli kiinnostunut sulauttamaan aineksia punkista ja etenkin sen vanavedessä syntyneestä new wavesta omaan musiikkiinsa aivan kuten he olivat aiemmin poimineet musiikkiinsa vaikutteita jazzista, folkista tai taidemusiikista. 70-luvun lopulla New Yorkiin oli syntynyt eloisa musiikki-skene jossa sekoittui iloisesti punk, new wave ja erilaiset avantgarde-rockin muodot. Moni utelias proge-muusikko suuntasikin New Yorkiin hakemaan uutta suuntaa musiikilleen. New Yorkissa puuhasi 70-80-lukujen taitteessa lyhyempiä tai pidempiä ajanjaksoja mm. Brian Eno, Robert Fripp (King Crimson), Fred Frith (Henry Cow) sekä Gongista tuttu Daevid Allen.

Australiassa syntynyt, mutta Eurooppaan 60-luvun alussa muuttanut Daevid Allen ilmaantui progressiivisen musiikin maailmaan jo 60-luvun lopulla ensin Soft Machinen riveissä (hän oli jo omilla teillään siinä vaiheessa kun yhtye julkaisi ensimmäisen levynsä) ja sittemmin oman vuonna 1967 perustamansa Gongin johtajana. Allen yhdisteli Gongissa psykedeliaa ja jazz-rockia uudenlaiseksi hulvattomaksi progressiiviseksi spacerockiksi jossa hänen dadaistisella huumorillaan oli vahva rooli. Allen jätti perustamansa Gongin vuonna 1974 jazz-rock -vaikutteiden noustessa liian dominoivaksi osaksi musiikkia. Gong päätyi virtuoosi-perkussionisti Pierre Moerlenin käsiin ja muuttui lopulta virtaviivaista jazz-rockia soittavaksi Pierre Moerlen’s Gongiksi. Allen itse julkaisi 70-luvun jälkipuoliskolla muutaman melko vähälle huomiolle jääneen sooloalbumin ja teki lyhyeksi jääneen paluun Gong-musiikin pariin Planet Gong -nimen alla.

Uudet tuulet kiinnostivat aina uteliasta Allenia. Ja kun musiikki-impressaari Giorgio Gomelsky kutsui hänet vuonna 1978 New Yorkiin tutkimaan mitä uusi muusikkosukupolvi siellä puuhasi hyväksyi vanha hippi (Allen oli 41-vuotias) kutsun ilomielin…

Lue koko arvostelu täältä >

****


Vuoden 1978 parhaat levyt löydät täältä


27. Michael Mantler : More Movies

michael_mantler_more_moviesMore Movies on itävaltalaisen trumpetisti/säveltäjä Michael Mantlerin yhdeksäs albumi bändin johtajana.

More Movies on jatkoa kaksi vuotta sitten aiemmin ilmestyneelle Movies -levylle. Moviesilla soitti Tony Williams (rummut) ja kitaroi Larry Coryell (kitara), mutta More Moviesilla he ovat vaihtuneet vähemmän nimekkäisiin D. Sharpeen ja  Philippe Catherineen. Tämä ei kuitenkaan levyn laatua heikennä vaan uudet kaverit hoitavat tonttinsa oikein mallikkaasti. Etenkin Catherinen riehakas kitarointi on komeaa kuultavaa. Mantler soittaa tietenkin edelleen trumpettia ja hänen vaimonsa Carla Bley pianoa ja urkuja. Saksofonin hän on kuitenkin jättänyt tällä kertaa sivuun sillä More Moviesilla ruotuun astuu erinomainen kyseisen instrumentin taitaja Gary Windo. Windon äkäisesti soiva saksofoni tuo mukanaan hieman avantgarde jazz -tunnelmia, mutta toisaalta häm on mies paikallaan myös kun tunnelmat vaativat soul-henkistä tai jopa bluesiin viittaavaa soittoa. Basistina jatkaa edelleen Mantlerin vakiobasisti Steve Swallow.

Musiikillisesti More Movies tarjoilee edeltäjänsä lailla sekoituksen instrumentaalimusiikkia joka tasapainoilee jossain jazz-rockin ja progressiivisen rockin välimaastossa. More Moviesin vaikuttaa kauttaaltaan tarkkaan sävelletyltä, mutta sooloissa muusikot saavat tilaa irrotella.

Uusien sävellysten lisäksi More Moviesilla kuullaan kaksi kappaletta Mantlerin vuoden 1976 mestariteokselta The Haples Child And Other Storiesin. More Moviesin tulkinnat ”The Sinking Spellistä” ja ”The Doubtful Guestista” ovat aavistuksen kepeämpiä kuin äärimmäisen intensiiviset alkuperäiset levytykset. Ja olennainen ero on tietenkin että tällä kertaa kappale kuullaan instrumentaalisena ilman Robert Wyattin vokaaleja. Catherinen kirkkaalla soundilla näppäilevä sähkökitara ja Mantlerin trumpetti paikkaavat Wyattia suht onnistuneesti etenkin ”The Sinking Spellissä”. ”The Doubtful Guestissa Swallowin bassokitarointi on mahtavaa kuultavaa ja Catherinekin antaa hyvin vastusta alkuperäisen levyn kitaraosuuksille jotka soitti norjalainen kitara-legenda Terje Rypdal.

More Movies tarjoilee levyllisen hienostunutta ja laadukasta instrumentaalimusiikkia joka toimii koko kestonsa ajan, mutta se jokin x-tekijä joka nostaisi levyn todellisten mestariteosten joukkoon jää kuitenkin uupumaan.

Parhaat biisit: ”Movie Nine”, ”The Sinking Spell”, Will We Meet Again?”, ”The Doubful Guest”

****

28. The Alan Parsons Project: The Turn of a Friendly Card

The_Alan_Parsons_Project_-_The_Turn_of_a_Friendly_CardThe Turn of a Friendly Card on The Alan Parsons Projectin viides studioalbumi.

The Turn of a Friendly Card on selkeä parannus The Alan Parsons Projectin edelliseen levyyn Eveen verrattuna. Resepti musiikissa on silti suurin piirtein sama kuin se oli ollut aina yhtyeen toisesta albumista I Robotista asti: soft-rockia naitetaan funkkiin ja discoon sinfoniaorkesterin maustamana ja tästä yhdistelmästä syntyy sitten jonkinlaista kevyttä proge-poppia.

Eric Woolfsonin kirjoittamat kappaleet ovat kuitenkin tällä kertaa aivan eri tasolla kuin tylsällä Evellä. Kappaleiden laatu vetää vertoja ehkä jopa The Alan Parsons Projectin kahdelle ensimmäiselle levylle, mutta niillä mukana ollut kokeellisuus ja särmä on pitkälti poissa. The Turn of a Friendly Cardilla kaikki on kovin sliipattua ja ”miellyttävää”. Kaikki särmät on hiottu musiikista pois.

Alan Parsons päästi laulunkirjoittaja Eric Woolfsonin laulamaan hieman vastahakoisesti ensimmäistä kertaa kappaleessa ”Time”. Ja hittiä pukkasi heti. ”Timesta” tuli yhtyeen toistaiseksi menestynein biisi. Kappale onkin miellyttävä ja Woolfsonin melankolisesta ohuesta äänestä tuli jatkossa tärkeä osa The Alan Parsons Projectin soundia. Sinänsä ”Time” ei ole erityisen kiinnostava kappale vaan jää lähinnä tasolle ”pikku nätti”.

Levy käynnistyy ponnekkaasti aloitusraita ”May Be A Price To Paylla” jossa vaskipuhaltimet soivat väkevästi. Mielenkiintoinen yksityiskohtana mainitakoon että discoa ja melodista pop-rockia vauhdikkaasti yhdistelevä ”Games People Play” tuntuu selvältä esikuvalta ranskalaisen Daft Punkin valtaisan menestyksen saaneen Random Access Memory (2013 -levyn tyylille.

Levyn kohokohta on kaunis ”The Turn Of A Friendly Cart (Part One)” jonka Chris Rainbow laulaa upeasti helisevän cembalon ja sinfoniaorkesterin säestämänä. ”The Turn Of A Friendly Cart (Part One)” on itseasiassa osa löyhää viisi osaista ”The Turn Of Friendly Card” -suitea. Suiten ja koko levyn päättävä nimibiisin toisen osan orkesteripaisuttelut menevät sen sijaan hieman överiksi ja kappale jättää koko levystä hieman kornin jälkimaun.

The Turn of a Friendly Card on levyllinen laadukkaasti tuotettua kevyttä poppia ohuilla proge-mausteille. Ei sen enempää tai vähempää.

Parhaat biisit: ”May Be A Price To Pay”, ”Games People Play”, ”The Turn Of A Friendly Cart (Part One)”

****

29. Didier Malherbe: Bloom

Bloom on puhallinsoittaja Didier Malherben ensimmäinen sooloalbumi.

Ranskalainen Didier ”Bloomdido” Malherbe (s. 1943) tunnetaan etenkin levyistä joita hän teki Gongin kanssa vuosien 1969-1977 välissä. Malherben huilut ja saksofonit näyttelevät merkittävää roolia mm. levyillä Flying Teapot, You ja Shamal.

Bloom -levy äänitettiin jo vuonna 1978 Malherben vuonna 1977 Bloom -bändin kera. Syystä tai toisesta levy julkaistiin vasta vonna 1980 Malherben nimen alla. Malherben puhaltimien (huilu, tenori-, altto, – ja sopraanosaksofoni) on kitaristi, kosketinsoittaja, basisti ja rumpali. Malherbe on selkeästi pääsolistisessa roolissa, mutta myös kitara ja koskettimet saavat hetkittäin pääroolin. Kosketinsoittajan Mico Nissimin pehmeät Mini-Moog -soundit ovatkin usein mukavaa kuunneltavaa.

Bloomin musiikki kuulostaa osittain hieman Shamal -ajan Gongilta etnisine vaikutteineen, mutta on kuitenkin suoraviivaisempaa. Jonkinlaiseksi vertailukohdaksi voidaan nostaa ehkä myös 70-luvun lopun Weather Report. Musiikissa on hieman funk-sävyjä, mutta toisaalta yhtye viljelee musiikissaan myös melko paljon epäsäännöllisiä tahtilajeja. Meininki levyllä on pääosin varsin vauhdikasta ja hetkittäin suorastaan iloisen riehakasta ja humoristista. Synkistelyä ei Bloomilta kannata etsiä.

”He has always been, and remains, the best musician Gong ever had. He is a true virtuoso – but to the point that he never shows it” – Daevid Allen Didier Malherbestä vuonna 1977.

Ensimmäinen raita ”Bateau-vole” on todella valloittava energinen kappale joka sisältää tarmokasta, mutta silti melodista tuuttailua Malherbelta. Muu, itselleni tuntemattomista muusikoista koostuva, bändi pysyy myös hyvin perässä. ”Bateau-volesta” voisi päätellä että nyt on käsillä todellinen mestariteos, mutta valitettavasti Bloomin muu materiaali ei yllä aivan aloitusraidan tasolle ja etenkin B-puoliskolla levy astelee välillä turhan lähellä jazz-rockin keskitiellä. Toisaalta geneerisimmilläänkin Bloom on aina vähintään miellyttävää kuultavaa.

Bloomin musiikki on pääosin instrumentaalista, mutta muutamassa kappalessa kuullaan myös vokaaleja. ”Give a Chance to To-Morrowissa” ne jopa nousevat melko keskeiseen rooliin. Malherben aloittaa laulun ranskaksi hassuttelevalla tyylillä joka tuo mieleen Daevid Allenin ja siirtyy sitten englannin kieleen.

Bloom on jäänyt valitettavan vähäiselle huomiolle ja vaikkei sitä varsinaisesti voi väittää kadonneeksi klassikoksi niin se on ehdottomasti tutustumisen arvoinen paitsi Malherben soittotaitojen ystäville niin myös kaikille hyvän tuulisen jazz-rockin ystäville.

Parhaat biisit: ”Bateau-vole”,  ”Give a Chance to To-Morrow”

****


Vuoden 2020 parhaat levyt löydät täältä


30. Wasama Quartet : s/t

Wasama Quartet on samannimisen suomalaisen jazz-rock -yhtyeen ensimmäinen studiolevy.

Vuonna 1976 perustettu Wasama Quartet rakentui basisti Olli-Pekka Wasaman ja hänen veljensä rumpali Jukka ”Judo” Wasaman (1956-2016) ympärille. Molemmat Wasamat olivat soittaneet 70-luvun loppupuoliskolla Piirpaukeessa. Kvartetin täydensi viulisti Mikko-Ville Luolajan-Mikkola sekä kitarisi Ilkka Niemeläinen. Erinomaisia muusikoita koko porukka.

Wasama Quartetin ensimmäinen levy on räväkkä yhdistelmä avantgarde-jazzia, jazz-rockia ja vahvoja etnisiä sävyjä. Tyylillisiä sielun veljiä on paitsi tietenkin jo edellämainittu Piirpauke, niin myös John McLaughlinin jazzia ja intialaista musiikkia yhdistelevä Shakti.

Tunnelmat vaihtelevat aloitusraita “Hickoryn” kiivaasta perkussiivisesta räminästä “Cherrytreen” haikeaan viuluvetoiseen melodisuuteen. “Super Slugin” taustalla kuuluvat vokaaliähinät luovat mystistä pakanatunnelmaa ja tuovat mieleen jopa brittiläisen proge-folk kulttibändi Comusin. Erinomaisen A-puolen jälkeen B-puolen kappaleet eivät aivan yllä samalle tasolle, mutta Wasama Quartetin debyytti on silti todella kiinnostava kuriositeetti kotimaisessa jazz-rock -skenessä.

Wasama Quartet julkaisi vielä toisen studiolevyn, Dirty Daten vuonna 1983, jolla yhtye siirtyi askeleen lähemmäs jazz-rockin mainstreamia. Wasama Quartet lopetti pian Dirty Daten jälkeen toimintansa. 2000-luvulla Wasama Quartet on palannut soittamaan joitakin yksittäisiä keikkoja.

“Hickory”, “Cherrytree”, ”Super Slug”

****

Kirjoittaja: JANNE YLIRUUSI

Muut Vuosi vuodelta -sarjan osat löydät täältä.


fb_cta

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

WordPress.com.

Ylös ↑

%d bloggaajaa tykkää tästä: