Levyarvio: Mike Oldfield – Platinum (1979)

Platinum on Mike Oldfieldin viides studioalbumi.

Vuonna 1979 Tubular Bellsillä kuusi vuotta aiemmin maailman maineeseen ponnistanut multi-instrumentalisti Mike Oldfield oli uudelleen syntynyt mies . Eikä tämä ole pelkkää allekirjoittaneen sanahelinää vaan Oldfield todella tunsi kokeneensa uudelleen syntymän kesken Incantations -levyn äänitysten käydyn Exegesis -seminaarin myötä. Aggressiiviseksi shokkiterapiaksi määriteltävä Exegesis muutti Oldfieldin personnallisuutta merkittävällä tavalla. Aiemmin ahdistuneesta introvertistä muuntautui ulospäin suuntaunut moottoriturpa joka saattoi antaa haastatteluita päivätolkulla ja joka oli lopultakin valmis esiintymään myös livenä konserttilavoilla. 

Incantationsin jälkeen Oldfield lähtikin suureellisella tyylillä kiertämään. 50-henkisellä kokoonpanolla toteutetusta kiertueesta käteen jäi erinomainen livealbumi Exposed ja velkaa puolisen miljoonaa puntaa. Keskellä kiertuetta Oldfield matkasi myös New Yorkiin Electric Ladyland studiolle ja äänitti singlen ”Guilty” paikallisten studiomuusikoiden kera. ”Guilty” perustui Incantationsin lailla kvinttiympyrän hyödyntämiseen, mutta tällä kertaa musiikissa oli vahva disco-vivahde. Oldfield käytti pieneksi sinkkuhitiksi muodostunutta kappaletta ikään kuin tuotantoharjoituksena ja osana harjoituksen kuului myös ensimmäistä kertaa varsinaisten studiomuusikoiden kanssa työskentely. ”Guiltysta” tuli pieni hitti ja tuotantoharjoitus todettiin menestykseksi ja Oldfield palasi Electric Ladylandiin Platinum-levyä tekemään. Omien sanojensa mukana Oldfield hämmästytti studion henkilökuntaa osaamalla operoida taitavasti kaikkia studion laitteita. Kotistudiovuodet ja tee-se-itse -asenne olivat kantaneet hedelmää. Oldfieldilla oli kuitenkin USA:n sessioissa tukenaan huippuäänittäjä Kurt Munkacsi joka oli työskennellyt paljon säveltäjä Philip Glassin kanssa.

Platinum on Oldfieldille jonkinlainen siirtymäalbumi. Se on selvä irtiotto hänen aiemmista levyistään. Musiikki on leikkisämpää, kevyempää ja huomattavasti vähemmän vakavaa. Etenkin Hergest Ridgea ja Ommadawnia luonnehtinut angsti on täysin poissa. Ja taiteellisen Incantationsin jälkeen Platinum on suorastaan viihteellinen levy. Toisaalta se kuitenkin kuulostaa jatkuvasti uusista tyylilajikokeiluista huolimatta nimenomaan Oldfield-musiikilta.

Platinum on Oldfieldin ensimmäinen albumi jossa hän luopuu biisi per albumin puoli formaatista ja sisällyttää mukaan lyhyempiäkin kappaleita. A-puoli koostuu kuitenkin jossain määrin tuttuun tyyliin 20 minuuttisesta nimikappaleesta. Tällä kertaa pitkä kokonaisuus on kuitenkin jaettu neljään osaan ja se on oikeastaan enemmän neljästä erillisestä kappaleesta koostuva suite kuin täysin koherentti eepos. ”Platinum” suite omaa jokin verran sukunäköä Incantationsin kanssa sisältäen kuitenkin huomattavasti enemmän pop/rock-vaikutteita joihin on lisämausteena sekoitettu ripaus jazzia ja jopa discoa. Tämä kaikki toimii ällistyttävän hyvin. 


Lue myös: Levyarvio: Pekka Pohjola – Keesojen lehto (1977)

Platinum Part One: Airborne

Platinum suite lähtee liikkeelle tehokkaasti. Pumppaavalla syntetisaattori-ostinatolla ja sen ympärillä kiemurtelevalla sähkökitaralla alkava ”Airborne” on lähimpänä jazz-rockia mitä Oldfield oli toistaiseksi urallaan tehnyt (Jos unohdetaan Oldfieldin vierailu samana vuonna Gongin levyllä Downwind). Kappale esittelee myös Platinumin uuden ilmavan ja napakan soundin. Äänikuva on pelkistetympi ja kirkkaampi kuin Oldfieldin aikaisemmilla levyillä. Instrumentaatio on lähinnä syntetisaattorin (suuremmassa roolissa kuin kertaakaan aiemmin Oldfieldin levyillä), basson, rumpujen ja kitaroiden varassa.  Kautta levyn kuullaan kuitenkin siellä täällä myös erilaisia puhaltimia ja perkussioita. ”Airbornen” loppupuolella Pierre Moerlenin soittamat vibrafonit tulevatkin mukaan soittamaan syklistä toisteista kuviota tuoden mukanaan selkeitä Incantations -mielleyhtymiä. 

Platinum Part Two: Platinum

”Platinum” suiten nimiosio jatkuu suht luontevasti ”Airbornesta”. ”Airbornen lennokkaampi meininki vaihtuu kuitenkin hakkaavaa 6/8 rytmiin, mutta sen vasta painoksi tarjoillaan notkeaa kitarointia Oldfieldilta hänen kireällä tavaramerkki-soundillaan. Kuusi minuutisen osion ensimmäinen puolisko on taustaraidoiltaan lähinnä vain alustaa Oldfieldin maukkaalle kitarasooloilulle. Puolivälissä musiikki muuttuu hieman monipuolisemmaksi, bassokuviot alkavat elämään, mukaan tulee torvisektion iskuja ja hauskoja duu-daa-dam-dubbi-daa -vokalisointeja jotka kuulostavat erityisen onnistuneilta kuulokkeilla levyä kuunnellessa (”Platinum on äänitetty upeasti!). Osio viedään päätökseen komean kitarasoolon ja torvi-iskujen saattelemana.

Vuoden 2012 deluxe editionilla kappaleesta kuullaan vaihtoehtoinen studiolive versio joka on levylle päätynyttä huomattavasti riehakkaampi ja funkahtavampi jamittelu jossa kuullaan todella päräyttävää nauhatonta bassottelua studiokettu Neil Jasonilta.

Platinum Part Three: Charleston

”Charleston” alkaa kireästi soivalla ja vahvasti kompressoidulla torvisektiolla jonka taustalle saadaan iloisesti pomppiva synteettinen basso. Piano soittaa hypnoottisen ja spiraalimaisen arpeggion ja Oldfieldin akustinen kitara yhtyy iloisesti leikkiin. Aavemaiset naisvokaalit ja läheltä mikitetyt duddi-dabbi-vokalisoinnit luovat erikoista hieman ristiriitaista tunnelmaa. ”Charleston” viittaa 1920-luvun suosittuun samannimiseen tanssiin jossa synkopointi näyttelee merkittävää roolia. Synkopoidut rytmit ovatkin Oldfieldin musiikissa aivan uusi asia ja muuttavat tunnelmaa radikaalisti. Sumuisilta ja seesteisiltä nummilta on siirrytty elämää vilisevän suurkaupungin klubeille ja tanssilattioille. ”Platinumin” tehokkaat torvisektiot on sovittanut Michael Riesmann joka on tehnyt pitkän uran Philip Glassin yhtyeen sovittajana ja  musikaalisena johtajana. Jälleen Glass yhteys! Oldfield tapasi myös Glassin näihin aikoihin New Yorkissa kun minimalismin maestro kävi tsekkaamassa Oldfieldin konsertin. Mitä Glass Oldfieldin konsertista tuumasi? Sitä en ole valitettavasti koskaan saanut tietää.

Philip Glass, Peter Baumann ja Mike Oldfield pitävät hauskaa konsertin jälkeen. Happy chaps!

Platinum Part Four: North Star/Platinum Finale

”Platinumin” viimeinen osa sisältää sydäntä pakahduttavan kauniin melodian jonka hän soittaa aluksi akustisella kitaralla ja siirtyen sitten sähkökitaraan. Taustalla sykkii yksinkertainen, mutta tiukka ja suorastaan minimalistinen groove. Kolmen minuutin vaiheilla mukaan tulee kuoro joka vokalisoi sanattomasti Philip Glassin ”North Star” -kappaleesta lainattua teemaa. Oldfieldin kitarasoolo kasvaa intensiteettiä ja kappale viedään sykähdyttävästi finaaliin musiikin yhtäkkiä hiljentyessä ja jättäen kuoron yksinään huokailemaan hetkeksi. Kerrassaan komea päätös ”Platinum” suitelle.

”Platinum” suite on todella kiinnostava uudelleen tulkinta Oldfieldin aiempien levyjen instrumentaalisesta tyylistä. Se on huomattavasti valoisampaa ja iloisempaa musiikkia rokkaavammalla otteella ja Oldfieldin aiempien levyjen pastoraalinen ote on korvattu suurkaupungin sykkeellä jazz-rockin ja jopa discon sävyjä mukaan tuoden. Ei ”Platinum” ehkä mikään musiikillinen täysosuma ole, mutta todella kiehtova kokeilu silti Oldfieldilla ja osoitus siitä miten rohkeasti ja taitavasti hän kokeili uusia asioita.

On kiinnostavaa että Incantationsin jälkeen Oldfield olisi voinut hyvin suunnata vakavasti minimalistisen taidemusiikin suuntaan, mutta hän lopulta kääntyi Platinumille huomattavasti keveämpään suuntaan silti tuon suuntauksen kanssa flirttaillen.

Platinumin A-puolisko on onnistuneen suiten ansiosta varsin laadukas, mutta valitettvasti levyn toinen puolisko on epätasaisempi kokonaisuus.

Woodhenge

B-puoli alkaa kuitenkin erittäin kiinnostavasti neljä minuuttia kestävällä ”Woodhenge”-instrumentaalilla joka on tyystin toista maata kuin ”Platinum” suiten tarjoilema napakka rytmisyys. ”Woodhenge” onkin varhaisempi sävellys ja on ymmärtääkseni peräisin vuodelta 1976. Voi olla että se on jopa äänitetty silloin. Elastisesti vellova ”Woodhenge” on jonkinlaista hyvin hiljaista ja utuista avantgardistista pakana-ambientia. Kappaleessa käytetään runsaasti erilaisia kumisevia ja päriseviä perkussioita ja kokonaissoundi on hyvin erikoinen. Ainoa selkeä vertailukohta joka itselleni tulee mieleen on jotkut Jade Warriorin kappaleet. Erittäin kiinnostava kokeilu ja mahdollinen suunta johon Oldfield ei kuitenkaan koskaan oikein uppotunut syvemmälle. Ehkä vuoden The Killing Fields (1984) -soundtrackin avantgardistisimmat kappaleet ovat jonkinlaista sukua ”Woodhengelle”, mutta niiden toteutustapa on kaikessa elektronisuudessaan hyvin erilainen.

Into Wonderland (Sally)

Platinumin seuraava raita on hieman erikoinen tapaus sillä levyn painoksesta riippuen sen kohdalla kuullaan kaksi aivan eri kappaletta. Alunperin Oldfield kaavaili levylle humoristista oodia silloiselle tyttöystävälleen Sally Cooperille ja biisin nimi oli tietenkin ”Sally”. Virginin pomo Richard Branson kuitenkin inhosi kappaletta ja esti sen pääsyn levylle. 30 000 painoksen erä ”Sallyn” kera ennätti silti jotenkin puolihuomiossa kauppoihin. Ja mikä kummallsinta vaikka biisi korvattiin uudella kappaleella ”Into Wonderland” pikaisesti seuraavaan vinyylipainokseen niin siitä huolimatta jopa CD-levyjen kansissa kummitteli edelleen nimi ”Sally”. Asia korvattiin vasta vuoden 2012 deluxe editionin kansissa.

Alkuperäinen ”Sally” on kummallinen, hieman new-wave -henkinen hassuttelu motonisilla efektoiduilla vokaaleilla eikä kappaleen pois jääminen ei ollut kummoinen menetys Platinumille. ”Sallyssa” oli myös samoja musiikillisia aineksia kuin seuraavassa kappaleessa ”Punkadiddlessa” ja itseasiassa ”Sallyn” outro pätkäistiinkin lopulta ”Punkadiddlen” introksi. Eli jos jotain positiivista ”Sallysta” pitäisi sanoa niin voi olla että sen kera levyn B-puoliskon flow olisi ollut aavistuksen luontevampi.

”Sallyn” levyllä lopulta korvannut ”Into Wonderland” on leikkisä kappale jossa ”Platinum” suiten dubbadubba-vokalisoinnit tekevät paluun vaikka pääosan ottaakin Wendy Robertsonin sielukas laulusuoritus. Kappaleessa kuullaan myös vauhdikas syntetisaattorisoolo hieman koomisilla soundeilla. On hieman outoa että Oldfield käyttää pitkin Platinumia syntetisaattoreita tuomaan nimenomaan lähinnä humoristisia tunnelmia. Välillä tämä toimii, usein ei. ”Into Wonderland” päihittää kyllä ”Sallyn” (levy-yhtiö oli kerrankin oikeassa?), mutta ei se kovin kummoinen kappale silti ole.

Punkadiddle

Punkadidlen vauhdikas vajaan minuutin mittainen intro (joka siis alunperin oli osa ”Sally”-kappaletta) on komea, mutta sitten kappale alkaa junnamaan paikallaan simppeliä rytmiä jankaten  syntetisaattorien soittavat hieman lapsellisen kuuloista koomista (taas!) melodiaa. ”Punkadidlea” on kutsuttu Oldfieldin punk-parodiaksi, mutta en ole oikein ikinä tajunnut mihin tämä perustuu. Onhan kappaleessa yksinkertainen ja toisteinen rytminen poljento, mutta ei se silti punkilta kuulosta lainkaan. Livenä ”Punkadiddle” sentään toimi hieman paremmin, mutta tämä studioversio on auttamatta Platinumin heikointa antia.

I Got Rhythm

Platinum päättyy cover-versioon George ja Ira Gershwinin klassikosta ”I Got Rhythm”. Oldfield hidastaa tämän 1930-luvun jazz-standardin hitaaksi balladiksi. Kappale alkaa vähäeleisesti. Robertsin vokaaleja säestää vain vaimeasti ja pelkistetysti soiva sähköpiano kunnes rummut ja syntetisaattori tulee mukaan parin minuutin kohdilla ja Oldfieldin kauniisti soiva akustinen kitara johdattaa kappaleen sen välinostatukseen. Roberts laulaa painokkaasti kertosäkeen ja Oldfieldin sähkökitara soittaa oktaaveittain nousevan kuvion jonka päätteeksi hänen tuolloinen tyttöystävänsä Cooper saa kunnian viedä kappaleen lopulliseen kliimaksiinsa kilkuttamalla komeasti putkikelloja (tubular bells!). ”I Got Rhythm” on hieno kappale ja onnistunut versio Gerswinien alkuperäisestä sävellyksestä ja jotain varsin odottamatonta Oldfieldilta tässä vaiheessa.


Lue myös: Levyarvio: Mike Oldfield – Incantations (1978)

Kuten muutamaan kertaan tekstissä jo viittasin Platinumista julkaistiin vuonna 2012 tupla-levyksi laajennettu painos jossa on muutama mielenkiintoinen bonus-raita, mutta mikä ilahduttavinta yli 70 minuuttia erinomaista livemateriaalia toukokuulta 1980. Mukana on mm. koko ”Platinum” suite.

Platinum on varsin kummallinen kokonaisuus. Jos sitä edes kokonaisuudeksi voi kutsua niin moneen eri suuntaan se tempoilee. Toisaalta kaikissa kappaleissa (ehkä ”Woodhengea” lukuunottamatta) on kuitenkin tiettyjä tyylillisiä yhteneväisyyksi jotka vetävät hieman hapuilevaa kokonaisuutta kasaan. Siinä missä Oldfieldin edelliset levyt kurkottelivat selvästi jonnekin korkealla ja onnistuvat parhaimmillaan olemaan kaikessa intiimiydessään todella ravisuttavaa taidetta on Platinumin maali hieman matalammalla. Tuntuu että Oldfield pyrki Platinumille kokeilemaan uusia asioita, kehittämään itseään muusikkona ja ennen kaikkea pitämään hauskaa ja siinä sivussa toivon mukaan myös viihdyttämään kuulijoitaan. Ja kyllä Platinum siinä onnistuu ainakin allekirjoittaneen kohdalla. Platinum ei ole suurta taidetta tai merkittävä levy progressiivisen musiikin kaanonissa tai edes Oldfieldin omassa katalogissa, mutta pirun viihdyttävä ja laadukkaasti toteutettu kokeilu se silti on.

Parhaat biisit: ”Platinum”, ”Woodhenge”, I Got Rhythm”

Rating: 4 out of 5.
Kirjoittaja: JANNE YLIRUUSI

Kappaleet

A-puoli

  1. ”Platinum Part One: Airborne” – 4:59
  2. ”Platinum Part Two: Platinum” – 4:36
  3. ”Platinum Part Three: Charleston” – 3:11
  4. ”Platinum Part Four: North Star/Platinum Finale” – 4:36

B-puoli

  1. ”Woodhenge” – 4:05
  2. ”Into Wonderland” – 3:36
  3. ”Punkadiddle” – 5:39
  4. ”I Got Rhythm” – 4:35

Muusikot:

Mike Oldfield: akustiset kitarat, sähkökitarat, marimba, piano, syntetisaattorit, vibrafoni, vokaalit Francisco Centeno: bassokitara Hansford Rowe: bassokitara Neil Jason: bassokitara Nico Ramsden: koskettimet Peter Lemer: koskettimet Sally Cooper: putkikellot Demelza: cognarummut Pierre Moerlen: rummut, vibrafoni Morris Pert: rummut Allan Schwartzberg: rummut Wendy Roberts: vokaalit David Bedford: vokaalisovitukset Peter Gordon: puhallinsovitukset Michael Riesman: puhallinsovitukset

Tuottaja: Tom Newman
Levy-yhtiö: Virgin

One thought on “Levyarvio: Mike Oldfield – Platinum (1979)

Add yours

  1. ””Punkadidlea” on kutsuttu Oldfieldin punk-parodiaksi, mutta en ole oikein ikinä tajunnut mihin tämä perustuu. Onhan kappaleessa yksinkertainen ja toisteinen rytminen poljento, mutta ei se silti punkilta kuulosta lainkaan.”

    Oldfieldhan inhosi punkkia, kuten myös ilmeisesti suurta osaa punkinjälkeisestä popmusiikista. Tuntuu, että ”Punkadiddlessä” hän tekee pilaa tietämättä oikeastaan mitä se on. Yksinkertainen rytmi ja lapsellinen melodia, paljon vauhtia, siinähän se on. Vähän niin kuin ne vanhan linjan suomalaiset jazzmuusikot, jotka pantiin äänittämään rautalankakappaleita: eivät ymmärtäneet vibraton vahvaa käyttöä vaan ajattelivat, että pitää soittaa vähän falskisti.

    Tai sitten Oldfield ajatteli, että tällaista punkin pitäisi olla. Kuten mainitset, Oldfield kokeilee levyllä monia tyylejä vanhasta viihdemusiikista moderniin taidemusiikkiin. ”Charlestonkin” on tavallaan parodiaa aiheestaan. Tuntuu, että hän tosiaan opettelee uusia asioita eli tekemään lyhyempiä ja viihteellisiä kappaleita. Tämänsuuntaista materiaaliahan Virgin häneltä odotti. Esimerkiksi tässä ”I Got Rhythm” on ainoa todellinen laulu ja sekin on lainakappale. Kesti vielä vähän aikaa, että Oldfield rupesi tai oppi kirjoittamaan kunnollisia pop-tyyppisiä lauluja.

    Liked by 1 henkilö

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

WordPress.com.

Ylös ↑

%d bloggaajaa tykkää tästä: