Viikon Teos 67: Gentle Giant – Octopus (1972)

Kuudeskymmenesseitsemäs Viikon Teos. Gentle Giant: Octopus

Sir Elton Johnista liikkuu monenlaisia tarinoita. Tähti esimerkiksi itse vahvisti Graham Nortonin talk showssa, että rap-tähti Eminem oli lähettänyt Sir Eltonille ja tämän aviomiehelle häälahjaksi timantein koristellut miehuusrenkaat. Mielenkiintoisempi, mutta vähemmän tunnettu tarina on, että nuori Elton oli mukana Gentle Giantin varhaismuodossa uransa alussa. Tämä tarina kertoo mielestäni jotain paitsi Sir Eltonin värikkään julkisuuskuvan takana piilevästä musiikillisesta taituruudesta, ja myös Gentle Giantin musiikin yllättävästä melodisuudesta. Sir Elton on pop-musiikin suuria melodikkoja, ja Gentle Giantin monikulmaisen musiikin eräs vähemmän arvostettu piirre on juuri melodisuus, ja melodiset arkkitehtuurit. Olisinkin kovasti ollut kiinnostunut kuulemaan millaiselta nuorten karvaturrien yhteistyö olisi kuulostanut.

Valitsin Octopus-levyn Viikon teokseksi ensinnäkin siksi, että viime kesän Superäänestys-kampanjassa (Toim. huom. sivuston FB-ryhmässä) Octopus oli yksi niistä harvoista kaikissa suurissa progeklassikkolistauksissa mainituista levyistä, joista emme ole vielä äänestäneet. Mahlerin ja klassikkojazzin jälkeen minulla oli myös vaikutelma, että klassisempi progeilmaisu saattaisi olla paikallaan. Octopus kuitenkin jatkaa edellisten teosten teemaa sikäli, että Gentle Giant on yksi erittäin harvoista rock-yhtyeistä, joka käyttää polyfonista ilmaisua musiikissaan. Vaikka klassinen musiikki on ollut ehkä tärkein innoituksen lähde progressiivisen rock-ilmaisun pioneereille, edes varhaisen Genesiksen ja King Crimsonin kaltaiset, hyvin oppineista muusikoista koostuneet yhtyeet eivät käyttäneet kontrapunktia. 1980-luvun King Crimson perustui moniääniseen ilmaisuun, mutta klassisen musiikin tradition kontrapunktin sijaan vaikutteet haettiin minimalismin kautta Aasian Gamelan-musiikista.

Kontrapunktin harvinaisuus progessa johtunee parista eri syystä. Ensinnäkin kontrapunkti liitetään usein ns. ”vanhaan musiikkiin”, barokkiin ja sitä edeltäneisiin renessanssin ja keskiajan musiikkiperinteisiin. Kontrapunktin tekniikan syrjäyttivät klassisistit, joiden yksinkertaisempi, sinfoninen kirjoitustapa vapautti suuret melodiat; klassikkoprogea kutsutaan tässäkin ryhmässä ”sinfoniseksi progeksi”. Yes ja Genesis hakivat klassisen musiikin vaikutteita etenkin kansallisromantiikan aikakauden kolossaalisista melodioista ja laajoista kaarista. Tony Banks kuunteli Elgaria ja Vaughan Williamsia, Jon Anderson Sibeliusta. Toinen selitys kontrapunktin vähäisyyteen lienee, että sen kirjoittaminen vaatii melko teknisiä klassisia musiikinopintoja ja korvakuulolta kirjoittaminen on hyvin hankalaa. Omasta mielestäni yksi tunnettu esimerkki on Kansasin sinänsä mainiolta Leftoverture-levyltä löytyvä ”Miracles Out of Nowhere”, jonka kontrapunktivälike kuulostaa tarkemmalla kuuntelulla melkoiselta sekamelskalta. Onnistuneempia esimerkkejä löytyy Avant-koulukunnan yhtyeiltä, jossa oli mukana sävellystä opiskelleita muusikoita. Bruford-levyltä löytyvä, Dave Stewartin kirjoittama ”Sample and Hold”, joka hakee vaikutteita Schönbergin musiikista, on varhaisempi esimerkki; tämänhetkisen musiikin esimerkki on Jack O’The Clock -yhtye, joka yhdistää maukkaalla tavalla kontrapunktin keinoja americanaan.

Gentle Giantin ilmaisu on täysin omintakeista. Yhtäältä se kurottelee kohti keskiajan ja barokin varhaista ilmaisua. Heti ensimmäisessä ”The Advent of Panurge” -kappaleessa ”what to you wish and where you go…” -fraasi muodostaa pienen kaanonin, joka kurkottaa keskiaikaan. Kaanonmaista yksinkertaista kontrapunktia esiintyy Octopus-levyllä paljon (ehkä selkeimmin ”Knots”-kappaleessa), ja laajemmin ottaen ”imitaatio”-kirjoitustyyliä, jossa toinen ääni toistaa ensimmäisen äänen melodia-aihetta enemmän tai vähemmän muunnellen (kaanon on siis imitaation erityinen muoto, jossa teema toistetaan muuntelematta). Toinen keskiaikaan viittaava piirre on rinnakkaiskvinttien- ja kvarttien käyttö. Keskiajan musiikin harmoniassa esiintyi rinnakkaisia melodialinjoja puhtaissa intervalleissa (kvinttejä, kvartteja ja oktaaveja), ja barokin mestarien kiellettyä ne, nämä esiintyivät nimenomaan ”oppimattomissa piireissä”, kansanmuusikoiden ja populaarimuusikioiden parissa.

Octopuksen sointumaailma viittaa toisaalta moderniin musiikkiin. Erikoisella tavalla Gentle Giantin harmonia ei ole kovin kaukana King Crimsonista, joka niinikään haki vaikutteita Bartokilta ja Stravinskylta. Soinnuissa ja asteikoissa ei ole minun korvaani tippaakaan jazzia, vaan symmetristen asteikoiden (esim. Kokosävelet ja vähennetyt asteikot) käyttö kuulostaa nimeomaan lempeältä modernismilta. Samanlaista harmoniaa löytyy myös Henry Cow’lta ja National Healthilta.

Lue myös vaihtoehtoinen näkemys Octopus -levystä täällä

Octopus ja Gentle Giant yleensä ovat minulle vähän vaikeita. Sävelkynä käy kekseliäästi, soitto on herkkää ja erittäin taitavaa. Jostain syystä kuitenkin Octopus jättää minut hieman kylmäksi. Henki on lämmin, mutta intohimo puuttuu. Jostain nousee kaunis melodia-aihe, mutta se ei kehity vaan siirtyy hermostuneesti eteenpäin. Jostain syystä yhtyeen rock-ilmaisu kuulostaa vähän nololta. Ampiaispesäfuzz-kitarasoundi on aika kamala, ja rumpalivetoiset väliin istutetut ”ykköstä lattiaan” 4/4-jaksot ovat jotenkin vähän noloja. King Crimson siirtyy herkästä ja hienovaraisesta ankaraan grooveen paljon luontevammin. Mielestäni Octopus-levyllä yhtye ehkä kadotti jotain, mikä teki ”Pantagruel’s Nativitysta” sen parhaan kappaleen: rakenteen kaaren, melodisen intohimon. Ehkä Sir Eltonista olisi voinut olla apua.