Allekirjoittaneen valinnat vuoden 1977 parhaiksi levyiksi sijoituksilla 11-20.
11. Brian Eno: Before and After Science (UK) ****
12. The Alan Parsons Project: I Robot (UK) ****
13. David Bowie: ”Heroes” (UK) ****
14. Gryphon: Treason (UK) ****
15. Pekka Pohjola: Keesojen lehto (FI) ****
16. Mannheim Steamroller: Fresh Aire II (US) ****
17. Rick Wakeman: Criminal Record (UK) ****
18. Steely Dan: Aja (US) ****
19. John Williams: Star Wars (US) ****
20. Hopper / Dean / Tippett / Gallivan: Cruel But Fair (UK) ****
Katso vuoden 1977 parhaat levyt sijoilla 21-30 täältä
11. Brian Eno: Before And After Science
Before And Science on Brian Enon viides soololevy ja neljäs “rock”-levy.
Before And Science oli Enolle haastava projekti sillä vuoden 1975 mestarillinen Another Green World asetti riman korkealle ja toisaalta hän oli alkanut kyllästymään rock-musiikkiin. Enon mielenkiinto kohdistui yhä enemmän ja enemmän instrumentaalisen ambient-musiikin suuntaan.
Eno koki Before And Science tekemisen suoranaisena pakkopullana mikä ei kyllä Enolle turhauttavalta tuntuneen prosessin lopputuloksesta kuulu lainkaan. Vaikkei Before And After Science yhtä maaginen kokonaisuus olekaan kuin Another Green World on se silti todella vahva levy. Siihen nähden että Enon mielenkiinto alkoi suuntautua ihan muualle kuin rock-musiikkiin on myös hieman kummallista että lopullinen levy on kuitenkin hieman Another Green Worldia rokkaavampi tapaus. Etenkin a-puoli on hyvinkin ärhäkkä b-puolella tunnelmien hieman rauhoittuessa…
****
12. The Alan Parsons Project: I Robot
I Robot on The Alan Parsons Projectin toinen studioalbumi.
Yksittäiseksi projektiksi alunperin ajateltu levy Tales Of Mystery And Imagination menestyi sen verran mukavasti että tuottaja Alan Parsons ja lauluntekijä Eric Woolfson päättivät jatkaa yhteistyötä. Parivaljakon toinen levy I Robot jatkaa pitkälti edeltäjänsä linjoilla sekoitellen keskenään progressiivista rockia ja pop-rockia sekä lisäillen keitokseen aineksis myös muista genreistä kuten klassisesta musiikista. Edeltäjänsä lailla myös I Robot on konseptialbumi, mutta siinä missä Tales Of Mystery And Imaginationin konsepti oli hyvin kirjaimellinen on I Robotissa teema vain viitteellinen…
****
13. David Bowie: ”Heroes”
Heroes” on David Bowien 12. studioalbumi ja ns. Berliini-trilogian keskimmäinen osa. Toisin kuin trilogian kaksi muuta osaa “Heroes” on myös kokonaan äänitetty Berliinissä.
Berliini-trilogian ensimmäinen osa Low oli jatkanut Bowien Station To Stationilla (1976) aloittamaa siirtymää kohti yhä kokeellisempaa musiikkia. ”Heroes” puolestaan on luontevaa jatkumoa vain yhdeksän kuukautta aiemmin ilmestyneelle Low’lle ollen kuitenkin hieman jykevämmin soiva ja rokkaavampi levy kuin edeltäjänsä.
Levy on myös tehty pitkälti saman tiimin voimin. Tuottajina jatkaa Tony Visconti ja Brian Eno ja bändin koostui vanhasta tutusta kolmikosta Dennis Davisista (rummut), Carlos Alomarista (rytmikitarat) ja George Murraysta (basso). Bowie ja Eno soittavat levyllä koskettimia ja kitaroita ja Bowien soittama saksofoni saa runsaasti tilaa kappaleessa “Sons Of The Silent Age”.
”There’s Old Wave. There’s New Wave. And there’s David Bowie …” – RCA Recordsin mainoslause ”Heroes” -levylle.
Täysin vanhalla tiimillä levyä ei kuitenkaan toteutettu sillä Low’n soolokitaristi Rick Gardiener ei enää syystä tai toisesta ollut mukana vaan tilalle hälytettiin ikään kuin villiksi kortiksi Enon vanha yhteistyökumppani, King Crimsonin kitaraprofessori Robert Fripp, joka soittaa levyn kaikki kitarasoolot. Bowie oli yrittänyt saada Frippin mukaan jo Iggy Popin The Idiot -levyllä jonka hän tuotti, mutta nyt lopultakin tärppäsi.
”Heroes” -levy ei ala kovin lupaavasti. Levyn kaksi ensimmäistä biisiä “Beauty And The Beast” ja “Joe The Lion” ovat hieman ärsyttäviä rokkirenkutuksia. Meininki onneksi paranee huomattavasti legendaarisesta nimibiisistä alkaen jossa merkittävässä roolissa on Robert Frippin omaperäisesti ujeltava kappaleen ympärillä kiertelevä ja kaarteleva ja feedbackia kirurgisella tarkkuudella hyödyntävä sähkökitara. Bowie tekee kappaleessa yhden uransa huikeimmista vokaalisuorituksista. ”Heroes” on nimensä mukaisesti sankarillinen hymni joka ei kuitenkaan yllättävää kyllä kuulostaa lainkaan kornilta.
Fripp äänitti kitaraosuutensa (eli periaatteessa kaikki levyn kitarasoolot) levylle kuudessa tunnissa välittömästi saavuttuaan Berliiniin osittain niin ettei hän ollut edes kuullut kappaleista nuottiakaan ennen kuin alkoi soittamaan taustojen mukana. Hän ei myöskään saanut juuri muuta ohjeistusta David Bowielta ja tuottajapari VIscontilta ja Enolta kuin ”anna palaa!”. Toinen Frippin kitara-kohokohta kuullaan “Blackoutin” kipakan riehakkaissa sooloiluissa. David Bowien käsitellyt vokaalit toimivat aivan upeasti tandemissa Frippin kitaroiden kanssa kyseisessä kappaleessa. Soitettuaan osuutensa Fripp pakkasi kamansa ja häipyi vielä samana iltana Berliinistä.
It must be made very clear that Mr Fripp is not a workaday session musician. In Rock and Pop he is an artiste of the highest caliber, the equivalent of cellist Yo Yo Ma in the Classical world. He is a first class soloist and for that reason alone his work with David Bowie on “Heroes” and Scary Monsters is considered Classic. As the producer of these albums I can testify that Mr Fripp was not ‘told’ what to play. We asked him to invent new parts as only he can for us. We were in awe of what he played, something we could never have imagined. – Tuottaja Tony Visconti Robert Frippistä.
Low’n lailla ”Heroes” on kahtia jakautunut levy. Ensimmäisellä puolella kuullaan tavanomaisempia laulettuja ”rokkibiisejä” ja toisella puolella ambientimpia ja kokeellisempia äänimaisemia. Kärjistäen. Toki b-puolellakin Bowien vokaaleja ja pop-sävyjä mukana on. Etenkin levyn päättämässä hienossa “The Secret Life Of Arabiassa”.
Kaksi ensimmäistä kappaletta pudottavat hieman levyn pisteitä omissa korvissani, mutta myös kokonaisuutena ”Heroes” häviää mielestäni edeltäjälleen. Low on tasalaatuisempi levy ja sen parhaat hetket ovat myös häivähdyksen verran ”Heroesia” kirkkaampia. Kaiken kaikkiaan ”Heroes” on kuitenkin upea artrock-levy ja mainio Low’n riehakkaampi ja spontaanimpi pikkuveli.
Parhaat biisit: “”Heroes””, “Sons Of The Silent Age”, “Blackout”, “V2-Schneider”, “The Secret Life Of Arabia”
****
Lue myös Jarkko Lehdon pidempi esittely ”Heroes” -levystä täältä.
14. Gryphon: Treason
Treason on vuonna 1973 perustetun Gryphonin viides studioalbumi.
Gryphon aloitti uransa täysin akustisena yhtyeenä joka soitti keskiaikaisen tyylistä musiikkia. Pikku hiljaa Royal Academy Of Musicissa klassisen koulutuksen saanut yhtye lisäsi akustiseen arsenaaliinsa (mm. krumhorn, ja fagotti) sähköisiä instrumentteja ja siirtyi lähemmäs ja lähemmäs progressiivista rockia. Yhtyeen neljäs levy Rain Dance olikin jo suht ”normaalia” sinfonista progressiivista rockia ja suuri osa bändin ainutlaatuisuudesta oli karissut vaikka musiikki laadukasta sinäsä olikin. Treason jatkaakin Gryphonin matkaa kohti sähköisen progressiivisen rockin keskilinjaa…
****
15. Pekka Pohjola: Keesojen lehto
Keesojen lehto on Pekka Pohjolan kolmas studiolevy.
70-luvun puoliväliin mennessä oli melko yleistä että kärkipään kotimaiset rock-bändit kävivät levyttämässä Tukholmassa jossa tuohon aikaan koettiin olevan tarjolla parempia studioita kuin kotimaassa. Varsinaista yhteistyötä kotimaiset rock-muusikot eivät juuri olleet kuitenkaan tehneet ulkomaisten kolleegoiden kanssa. Pioneerityötä tällä saralla teki Suomen arvostetuin rock-basisti ja ex-Wigwam -muusikko Pekka Pohjola joka oli rumpali Vesa Aaltosen (mm. Tasavallan Presidentti) kanssa musisoinut yhdessä ruotsalaisten muusikoiden kanssa jazz-rock -yhtyeessä Made In Sweden…
****
16. Mannheim Steamroller: Fresh Air II
Fresh Aire II on amerikkalaisen vuonna 1974 perustetun Mannheim Steamrollerin toinen studioalbumi.
Klassisesti kouluttun rumpali Chip Davisin johtaman Mannheim Steamrollerin esikoislevy Fresh Aire (joka jälkijättöisesti sai nimen Fresh Aire I) oli yllätysmenestys ja Davis päätti tarjoilla yleisölleen lisää samaa herkkua. Fresh Aire II jonka hieman väkinäisenä teemana on syksy tarjoileekin pitkälti hyvin samanlaista musiikkia kuin edeltäjänänään.
Kuten ensimmäisellä levyllä on Fresh Aire II:sen pääosin instrumentaalisen musiikin reseptinä yhdistellä vanhan (lähinnä 1700-1800 lukujen) taidemusiikin oppeja kevyisiin proge-vaikutteisiin höystettynä hieman viihteellisellä ja jopa paikoitellen new ageen viittaavilla höysteillä. Fresh Aire II onkin vinkeä yhdistelmä uutta ja vanhaa. Luutut, nokkahuilut ja cembalot soivat sulassa sovussa syntetisaattorien ja rock-rumpujen kanssa. Yleissoundi on kevyt ja musiikki on äärimmäisen melodista. Tunnelmat ovat hetkittäin aavistuksen turhan imeliä, mutta pääosin pysytään kuitenkin hyvän maun oikealle puolella. Progressiivisen rockin puolelta jonkinlaisina vertailukohtina toiminee Camelin The Snow Goose ja toisaalta Mannheim Steamrollerin perus rumpu-basso-syntetisaattori -sointi napakimmillaan tuo mieleen hieman myös Emerson Lake & Palmerin simppelimmät hetket.
Uutena elementtinä Fresh Aire II:lla on basisti Eric Hansenin soittama luuttu jota kuullaan aika paljonkin. ”The Second Door” kappaleessa kuultava hienosti toimiva kuorolaulu (sanoituksina Psalmi 93) on myös pieni aivan tuore lisä, mutta valitettavasti kuoroa ei muissa kappaleissa kuulla. Sitä olisi kuullut mielellään enemmänkin. Rakenteellisesti hieman uutta tuo myös se että levyn a-puoli koostuu 15 minuuttisesta yhdeksään osaan jaetusta ”Fantasia” suitesta. Vaikkei suiten kappaleet varsinaisesti jatku aina saumattomasti toisistaan tuo pitkälti samaa melodista materiaalia pyörittelevä suite kuitenkin Fresh Aire II:seen hieman enemmän yhteneväisyyttä kuin sen edeltäjällä oli. Etenkin kun Fresh Aire I:llä tunnelmaa rikottiin jatkuvasti asettammalla sähköisellä kokoonpanolla soitettuja kappaleita jatkuvasti vastakkain hyvin pienimuotoisten akustisten ”interludejen kanssa”.
Levyn parhaat palat kuullaan kuitenkin lopulta nimenomaan b-puolella jonne tällä kertaa on siirretty suurin osa akustisesta materiaalista. ”A Shade Tree” on viehättävän vähäeleinen ja akustinen jousikvarteton ja luutun kohtaaminen ja heti sen perään kuultava hieman sähäkämpi luutulla ja cembalolla alkava ”Toota Lute” on myös mainio kappale jota kasvatetaan pikkuhiljaa nokkahuilujen jousien avulla suureellisemmaksi, mutta sortumatta silti turhaan paisutteluun. Levyn viimeisessä kappaleessa ”Going To Another Place” rummut ja ”bändi” tulevat muutaman kappaleen tauon jälkeen taas mukaan. Biiso on jotenkin todella mukaansa tempaava ja melodisesti koukuttava, mutta samaan aikaan myös hieman puistattava tuoden mieleen jotkut todella kornit 70/80-luvun tv-sarjojen tunnuskappaleet. ”Going To Another Place” on kappale jonka kuuntelemisesta ei oikeastaan haluaisi nauttia, mutta jotenkin se onnistuu silti voittamaan puolelleen.
Tälläkin kertaa levyn soundit ovat kunnossa eikä yhtyeen levy ole Fresh Aire II:sen perusteellakaan turhaan saavuttanut mainetta hifistien testilevyinä.
Fresh Aire II ei tarjoile merkittäviä uusia avauksia Mannheim Steamrollerin tyylille, mutta sävellykset ja soitto ovat jälleen laadukasta työtä. Yhtyeen sointi on myös riittävän omaperäinen ettei toisto muodostu ongelmaksi siinäkään mielessä. Fresh Aire II on erittäin viihdyttävä levyllinen kevyttä melodista instrumentaalista musiikkia.
Parhaat biisit: ”The Second Door”, The Third Door”, ”Toota Lute”
****
Vuoden 1976 parhaat levyt löydät täältä
17. Rick Wakeman: Criminal Record
Criminal Record on Rick Wakemanin kuudes sooloalbumi.
Yesiin vuonna 1971 liittyneen Kosketinsoittajavirtuoosi Rick Wakemanin sooloura lähti ryminällä liikkeelle vuoden 1973 The Six Wives Of Henry VIII:llä. Tuo levy sisälsi kuusi riehakkaasti rokkavaa proge-instrumentaalia joissa ei tuntunut olevan sekuntiakaan tyhjäkäyntiä. Yllättäen levystä tuli myös suuri menestys. Wakemanin seuraavat siirrot veivät miehen musiikkia samaan aikaan eeppisempään, mutta toisaalta myös (osin tarkoituksellisesti) koomisempaan suuntaan. Kuoroilla ja orkestereille kuorrutetut Journey to the Centre of the Earth ja The Myths and Legends of King Arthur and the Knights of the Round Table olivat osittain varsin kömpelöitä tekeleitä sisältäen kammottavia laulusuorituksia sekä ei niin erityisen tiukkaa bändisoittoa. Nämä möhköfantit kuitenkin myivät jopa Six Wivesia paremmin. Wakemanin suosio alkoi kuitenkin laskemaan 70-luvun puolivälin jälkeen ja seuraavat levyt No Earthly Connection ja soundtrack-levy White Rock olivat pienimuotoisempia albumeita jo pelkästää siksi että levytysbudjetteja oli saatava pienemmiksi…
****
18. Steely Dan: Aja
Aja on amerikkalaisen Steely Danin kuudes studioalbumi.
Steely Danista oli tullut pelkästään studio-entiteetti vuonna 1974 ja Aja jatkaa koskentinsoittaja/vokalisti Donald Fagenin ja kitaristi Walter Beckerin missiota tehdä täydellisen hiottua fiksua poppia aikuisille.
Aja on jopa kaksikon aiempia levyjä hiotumpi tapaus ja on jo melkeinpä liian smooth. Ei kuitenkaan aivan sillä levyn hyvän tuulinen ja perfektionistinen svengi voittaa kuulijansa puolelleen vaikkei särmiä musiikissa juuri olekaan. Fagenin määkivä lauluääni tuo levylle sentään hieman inhimillisyyttä kaiken täydellisyyden keskellä. Toisaalta hänen äänensä käy koko levyn mitassa myös aavistuksen tylsäksi.
Sähkökitaroiden rooli Ajalla on huomattavasti pienempi ja niiden tilalla soi yleensä saksofonit. Aja tuokin yhtyeen musiikkiin yhä enemmän jazz-sävyjä ja levyllä soittaa mittava porukka jazz-muusikoita. Jos aiemmat Steely Danin levyt oli vielä suht helppo kategorisoida rock-musiikiksi Ajan kohdalla asia ei enää ole niin selvä.
Levyn hienoimmat vierailut jazzin suunnalta tekee Chick Corean kanssa paljon soittanut rumpali Steve Gadd (yksi levyn kuudesta rumpalista!) ja Weather Reportista tuttu saksofonisti Wayne Shorter jotka tekevät upeaa työtä levyn 8 minuuttisessa nimikappaleessa. Molemmat soittavat hienot ja upeasti biisiin integroidut soolot ja erityisesti Gaddin hyperaktiivinen ja samalla kuitenkin äärimmäisen kontrolloitu rumpalointi kappaleessa on jotain aivan jumalaisen hienoa. Harmi että Gadd soittaa vain yhdellä kappaleella.
Nimikappale ”Aja” on levyn paras biisi, mutta kokonaisuutena kappalemateriaali on vahvaa eikä levyllä ole yhtäkään heikkoa lenkkiä. Toisaalta sinne ihan maagiselle tasollekaan ei aivan ylletä nimibiisiä lukuunottamatta.
Ajasta tuli Steely Danin menestynein albumi sen myyden pelkästään USA:ssa yli viisi miljoonaa kappaletta. Menestyksen miinuspuolena oli se että se antoi Fagenille ja Beckerille tilaisuuden kadota yhä syvemmälle paitsi huippustudioden steriiliin puolihämärään ja toisaalta huumeiden luovuutta turruttavaan syleilyyn.
Steely Danin musiikin taso ei enää koskaan tämän jälkeen yltänyt Ajan tai sitä edeltäneiden levyjen tasolle. Kolme vuotta myöhemmin ilmestynyt Gaucho oli lähes täysin sieluttomaksi ja muoviseksi hiottu albumi ja mitä vähemmän kaksikon 2000-luvun paluulevyistä sanotaan niin sitä parempi.
Aja kuitenkin edustaa Steely Danin poprock/jazz-fuusion huipentumaa ja samaan aikaan musiikillisesti sofistikoitunut että herkullisen helposti kuunneltava albumi.
Parhaat biisit: ”Aja”, ”Deacon Blues”, ”I Got The News”
****
19. John Williams: Star Wars
Star Wars on John Williamsin ensimmäinen soundtrack jonka hän sävelsi Star Wars -elokuviin. Elokuva ja levy tunnetaan myös nimellä Star Wars Episode IV : A New Hope.
Klassisesti koulutettu ja jazz-muusikonkin uraa tehnyt John Williams aloitti uransa elokuvamusiikinsäveltäjänä jo 50-luvulla, mutta lopullisen läpimurtonsa Hollywoodin A-ryhmään hän teki vasta vuonna 1975 Steven Spielbergin elokuvalla Jaws.
Jawsiin Williams oli säveltänyt melko modernia ja minimalistista musiikkia mutta Spielbergin hyvä ystävä George Lucas pestasi hänet kanavoimaan vanhojen Hollywood-elokuvien orkestraalista voimaa uuteen avaruusoopperaansa. Vanhan elokuvamusiikin lisäksi Williamsin Star Wars -musiikki kumartaa tietenkin vahvasti myös taidemusiikkisäveltäjämestarien musiikin suuntaan. ja on erittäin tärkeä elementti Lucasin elokuvaa siinä mielessä että se tuo tärkeän emotionaalisen yhteyden ja tavallaan tutun tarttumapinnan elokuvan aikanaan hyvin eksoottiseen kuvastoon….
****
Katso vuoden 1976 parhaat levyt sijoilla 20-27 täältä
20. Hopper/Dean/Tippett/Gallivan : Cruel But Fair
Cruel But Fair on kvartetin Hopper/Dean/Tippett/Gallivan ensimmäinen studiolevy.
Hugh Hopper (basso), Elton Dean (saksofonit), Keith Tippett (piano, sähköpiani) kuuluvat brittiläisen jazzin ja jazz-rockin hurjimpiin ja kokeelllisimpiin soittajiin. Heistä jokaisen ura on ollut eräänlainen vastakohta varmanpäälle pelaamiselle tai kaupallisuushakuisuudelle. Hopper ja Dean tunnetaan parhaiten merkittävistä rooleistaan Soft Machinessa ja Keith Tippett toisaalta omista uraauurtavista avantgarde-jazz levyistään, mutta myös paljon huomiota saaneista vierailuistaan King Crimsonissa. Kvartetin täydentävä amerikkalainen rumpali Joe Gallivan sen sijaan on tuntemattomampi hahmo, mutta ainakin tämän levyn perusteella erittäin pätevä soittaja hänkin.
Tyylillisesti Cruel But Fair tuntuu suht luontevalta jatkolta Soft Machinen neljännelle ja viidennelle levylle joissa Soft Machine tasapainoili jossain jazz-rockin ja ”oikean” jazzin välimaastossa. Cruel But Fair on kuitenkin noita levyjä selvästi vapaamuotoisempaa jazzia ja yhdistyy selkeämmin nimenomaan avantgarde-jazziiin. Myöskään tyylillisesti Cruel But Fair ei toki jatka Soft Machinen linjoilla orjallisesti ja erityisesti Tippettin soitto eroaa suuresti Mike Ratledgen rosoisesta urkujen soitosta.
Tippett on kautta uransa soittanut lähes pelkästään akustista pianoa, mutta Cruel But Fairilla on soittaa paljon sähköpianoa. Tippettin sähköpianotyöskenteley tuo mieleen jotkut Herbie Hancockin 70-luvun levyt ja hän soittaa levyllä itseasiassa yllättävänkin vähäeleisesti eikä ota pääroolia kovinkaan usein. Poikkeuksiakin on kuten aloitusraita ”Seven Drones” jonka kaaoottisissa ryöpsähdyksissä kuullaan Tippettille tyypillistä villiä ”kissa kävelee pianon koskettimilla” soittoa.
Enimmäkseen pääroolin levyllä kuitenkin ottaa enemmän kuin pätevästi saksofonisti Elton Dean. Hyvä esimerkki Deanin keskeisestä roolista on kappale ”Echoes” joka on utuinen puoliabstrakti balladi jonka vesivärimäistä sähköpianon ja perkussioiden maalailemaa tunnelmaa Deanin viiltävä johncoltranemainen saksofonin soitto puhkoo todella maittavasti. Elton Dean on levyn tähti ja hänen raastava tuuttailu on kautta levyn hienoa kuultavaa.
Cruel But Fair ei ehkä ole erityisen uraauurtava tai merkittävä levy, mutta ehdottoman suositeltavaa kuunneltavaa jos kokeellinen Canterbury-henkinen jazz kiinnostaa.
Parhaat biisit: ”Seven Drones”, ”Square Enough Fire”, ”Echoes”
****
Kirjoittaja: JANNE YLIRUUSI
Muut Vuosi vuodelta -sarjan osat löydät täältä.
Pienemmät Purot 
Vastaa