Levyarvio: The Alan Parsons Project: –  Tales of Mystery and Imagination (1976)

Tales Of Mystery And Imagination on The Alan Parsons Projectin ensimmäinen albumi.

The Alan Parsons Project. Moisesta nimestä voisi kuvitella että bändin tai eh… projektin taustalla hallitsee rautaisella otteella yksinäinen auteur nimeltä Alan Parsons (s.1948). Todellisuudessa projektissa on kyse kuitenkin kahdesta tasaveroisesta kumppanista. Tuottajana ja äänittänä alansa parhaisiin kuuluva Alan Parsons kyllä osallistuu kappaleiden tekemiseen, mutta päävastuu säveltämisestä ja etenkin niiden sanoittamisesta oli itseasiassa Eric Woolfson (1946-2009) nimisellä herralla.

Alan Parson työskenteli vuosia vakioäänittäjänä EMI:n Abbey Road studiolla osallistuen mm. The Beatlesin Abbey Road(1969) -levyn tekoon apulaisäänittäjänä. EMI -yhteyden kautta Parsons päätyi työskentelemään myös samalle levy-yhtiölle levyttäneen Pink Floydin kanssa ja hän äänitti soundeistaan juhlitun The Dark Side Of The Moonin (1973). Tuosta levystä tuli valtava menestys. Pink Floyd ei ole mikä tahansa rokkibändi joka tarvitsisi tuekseen visionääristä levytuottajaa ja Parsons toimikin Dark Sidella lähinnä vain teknisen tuottajan roolissa. Vaikkei Parsonsin vaikutus taiteelliseen lopputulokseen välttämättä ollut merkittävä niin toki osallistuminen maailman yhden kaupallisesti menestyneimmän levyn tekemiseen tiesi hänenkin uralleen mukavaa buustia. Parsonsista tuli oikea tuottaja ja hän tuotti muutamia kohtuullisen menestyneitä albumeita mm. Pilotille ja Cockney Rebelille. Todellisen hittilevynkin hän sai aikaiseksi Al Stewartin A Year Of The Cat -levyn myötä joka tosin ilmestyi vasta kun Parsons ja Woolfson olivat jo käynnistäneet Projektinsa.


Lue The Dark Side Of The Moonin arvostelu


The_Alan_Parsons_Project
Eric Woolfson ja Alan Parsons

Parsons tapasi aloittelevan lauluntekijä ja sessiopianisti Woolfsonin EMI:n kanttiinissa. Woolfsonista tuli joksikin aikaa Parsonsin manageri ja kun Parsons alkoi muutaman vuoden jälkeen kaipaamaan uralleen uutta käännettä ehdotti Woolfson että he tekisivät yhdessä levyllisen omaa musiikkiaan. Projektin työnimeksi tuli The Alan Parsons Project. Ensimmäisen levyn ollessa menestys nimi jäi. Täytyy hieman ihmetellä että miksi Woolfson nieli tämän hyvin epätasa-arvoisen nimen sillä olihan bändin miljoonia myyneet levyt pääosin kuitenkin hänen säveltämiään ja 100% sanoittamia. Woolfson myös lauloi useat bändin myöhemmät hitit. Alan Parsonsin levyille taikoma ylellinen soundimaailma ja huoliteltu tuotanto olivat toki tärkeä tavaramerkki projektille, mutta silti Woolfsonin vaatimattomuus hämmentää. No ratkaisu joka tapauksessa toimi. Parivaljakko teki yhdessä kymmenen levyä The Alan Parsons Project -nimen alla vuosina 1976-1987 ja jotka myivät ainakin joidenkin lähteiden perusteella yhteensä 50 miljoonaa kappaletta. 

Vaan millaista musiikkia The Alan Parsons Project teki ensimmäisellä levyllään?

Tales of Mystery and Imagination asettaa monella tapaa pysyvän sapluunan tuleville The Alan Parson Projectin levyille. Yksi keskeisimmistä seikoista on se että TAPP:n levyt ovat aina konseptialbumeita. Osassa levyjä teema on varsin viitteellinen ja löyhä mutta tässä ensimmäisessä se on hyvinkin kirjaimellinen. Ja kirjallinen. Tales of Mystery and Imagination nimittäin rakentuu huureisen elämän eläneen kauhu/pulp -kirjailija Edgar Allan Poen (1809-1849) tarinoiden ympärille. Itseasiassa levy tunnetaan myös pidemmällä  ja varsin kömpelöllä nimellä Tales of Mystery and Imagination (Edgar Allan Poe). Idea konseptiin tuli Woolfsonilta joka oli pyöritellyt ajatusta Poen tarinoiden ympärille rakentuvasta levystä jo muutaman vuoden. Levyn seitsemän kappaletta kukin kuvaa yhtä Poen tarinaa tai runoa. Jo levyn konstikas nimi luo mielleyhtymän Yesin kosketinsoittaja Rick Wakemanin värikkäisiin konseptialbumeihin kuten The Six Wives Of Henry VIII (1973), Journey to the Centre of the Earth (1974) ja The Myths and Legends of King Arthur and the Knights of the Round Table (1975). Nuo Wakemanin levyt myivät miljoonia ja luultavasti Woolfson ja Parsons näkivät tässä otollisen markkinaraon.

Muita The Alan Parsons Projectille tyypillisiä piirteitä on tietenkin sen projektimaisuus. ”Yhtye” rakentui Parsonsin ja Woolfsonin ympärille eikä muita vakiojäseniä ollut vaikka monet muusikot soittivatkin useilla Projektin levyillä. Etenkin Parsonsin aiemmin tuottaman Pilot -yhtyeen jäsenistä David Patonista (basso), Ian Bairnsonista (kitara) ja Stuart Toshista (rummut) tuli Projectin eräänlainen house-bändi. Merkille pantavaa oli myös ettei The Alan Parsons Project esiintynyt livenä koskaan. Project pysyi alusta alkaen Parsonsin valtakuntaan eli levytysstudioon kahlehdittuna. Tämä oli hyvin poikkeuksellista 70-luvulla enkä keksi Mike Oldfieldin ohella toista merkittävää bändiä tai artistia joka olisi samalla tavalla toiminut vain studiolevyjen varassa (no The Beatles toki aivan loppuvuosinaan oli edellä kävijä tässäkin asiassa). Ja Oldfieldkin ryhtyi keikkailemaan ahkerasti 70-luvun lopulta alkaen. Studiotyöskentelyyn panostettiinkin sitten kunnolla ja Projektin soundit olivat aina viimeisen päälle hiottuja ja Parsons käytti avukseen aina uusimpia tekniikoita. Viimeinen merkittävä piirre Projektissa oli tietenkin sen musiikki joka oli sen ensimmäisten levyjen aikaan varsin omaperäinen yhdistelmä progressiivista rockia ja popia. Project olikin tavallaan yksi progepopin, eli radioystävälliseen muotoon saatetun progressiivisen rockin alahaaran pioneeri. Woolfsonin ja Parsonsin musiikki oli harvoin erityisen monimutkaista tai virtuoosimaista, mutta sovituksissa oli parhaimmillaan juuri sopivasti pientä progelle tyypillistä koukeroisuutta ja yksityiskohtaisuutta jotta Projectin musiikki ikään kuin kohosi ”tavallisen popin” yläpuolelle. 

Tales of Mystery and Imagination musiikki on särmikkäämpää ja vauhdikkaampaa kuin suuri osa Projectin myöhemmmistä levyistä. Itseasiassa Tales of Mystery and Imagination tuo musiikillisesti jossain määrin mieleen edellä mainitun kosketinsoitinvelho Rick Wakemanin ensimmäisen levyn The Six Wives Of Henry VIII:n. Vaikkei Tales of Mystery and Imagination ole samalla tavalla kosketinsoitinvetoinen levy on niissä molemmissa jotain samaa puoleensa vetävää energisyyttä ja rempseyttä yhdistettynä varsin mahtipontiseen sointiin. Molemmat ovat myös valioesimerkkejä kunnolla rokkaavasta progressiivisesta rockista. Toki erojakin on paljon. Siinä missä The Six Wives Of Henry VIII on virtuoosimaisia jaksoja sisältää instrumentaalimusiikkia on Tales of Mystery and Imaginationin musiikki pääosin laulettua ja huomattavasti pop-henkisempää kappaleiden pitkälti rakentuen tarttuvien kertosäkeiden varaan. Tavanomaisimmillaankin Tales of Mystery and Imagination kuitenkin aina rikkoo jotenkin tuttuja pop-kaavoja.

Tales of Mystery and Imagination toimii myös The Six Wives Of Henry VIII:tta huomattavasti paremmin konseptialbumina Woolfsonin näppärien lyriikoiden ansiosta jotka heijastelevat ja varioivat näppärästi Poen tekstejä. Välillä hyvinkin suoraviivaisesti ja välillä enemmän vapauksia ottaen. En ole mikään suuri Poe-asiantuntija mutta tunnen suurimman osan alkuperäisistä kirjoituksista joihin levyn kappaleet perustuvat ja pääosin tulkinnat tuntuvat oikeinkin hyviltä. 

Levy alkaa tyylikkäällä intromaisella instrumentaalilla ”A Dream Within a Dream” jossa helisevän melodian vastapainona rummut hakkaavat tanakasti ja basso sykkii tasaisesti kuin sydän. Basson sydämen lyönnistä siirrytäänkin sujuvasti suoraan yhteen levyn kohokohdista eli ”The Raveniin”. ”The Raven” kuvailee Poen yhtä rakastetuimmista teksteistä eli runoa ”Korppi”. Vokaalit kappaleessa laulaa melko poikkeuksellisesti Alan Parsons itse. Tosin varhaisen vocoderin läpi robottimaiseksi muunneltuna. Efekti toimii hyvin, mutta suurimman vaikutuksen kappaleessa tekee kuitenkin sen maaniseksi paisutettu finaali joka on todella komeaa kuultaavaa. 

Seuraava kappele ”The Tell-Tale Heart” nostaa kierroksia entisestää pärähtäen käyntiin legendaarisen vokalisti Arthur Brownin verta hyytävällä rääkäisyllä. ”Fire” -hitistään parhaiten tunnettu eksentrikko Brown tekee kappaleessa muutenkin todella huiman ja vaikuttavan vokaalisuorituksen. Hänen laulussaan on juuri sopiva määrä aristokraattimaista auktoriteettiä sekoitettuna lähes barbaarimaiseen raivokkuuteen. Orkesterilla ryyditetty musiikki ei myöskään petä vaan sykkii Brownin taustalla komeasti ja dynaamisesti. Kolmen minuutin kohdalla musiikki hiipuu kutkuttavasti lähes hiljaisuuteen asti ja lisäten sitten taas kierroksia uuteen nousuun lähtien. ”The Tell-Tale Heart” on hyvä esimerkki voimasta johon Tales Of Mystery And Imagination levy parhaimmillaan yltää ja siitä kuinka Parson onnistui ammentamaan lahjakkaana tuottajana kaiken mahdollisen irti Woolfsonin hienoista biisiaihioista. On harmillista että ”The Tell-Tale Heartin” mahtava intensiteetti jäi pitkälti uupumaan myöhemmiltä The Alan Parsons Projectin levyiltä joiden sisältö oli yleensä huomattavasti kesympää ja siloitellumpaa.

Seuraavan kappaleen kohdalla luulee jo että levyn intensiivinen ote hellittää sillä ”The Cask Of Amontillado” alkaa John Milesin laulamana kauniina balladina, mutta sekin kasvatetaan pian terhakkaasti tuuttaavan torvisektion avulla melkoihiin mittoihin, Tuuba pörisee ja juna kulkee! Komea tulkinta yhdestä Poen sykähdyttävimmistä tarinoista jossa aatelismies Fortunato muurataan viinikellarin seinän sisään kostona hänen (kuvitelluista) pahoistat teoista. Hyytävä ”The Cask Of Amontillado” tavoittaa levyn kappaleista mielestäni ehkäpä kaikista parhaiten alkuperäisen tekstin hengen.

Sivuhuomiona tässä vaiheessa mainittakoon että vaikka kappaleiden aiheet ovat makaabereja ja synkkiä ei Tales of Mystery and Imaginationin musiikki silti ole kovin synkkää vaan sen pirteä ote kauhuteemoihin tuo jossain määrin mieleen populaarit musikaalit tyyliin Andrew Lloyd Webber. Yhtä kornia meno ei kuitenkaan onneksi ole kuin edellä mainitun herran musiikaaleissa pahimmillaan.

”The Cask Of Amontilladon” kuvaamasta tunkkaisesta murhakellarista eikun viinikellaarista siirrytään levyn popahtavimpaan antiin eli ”(The System of) Doctor Tarr and Professor Fetheriin”. Herkullisen kertosäkeen sisältävä kappale sopisi hyvin isojen rock-areenoiden joukkohuudatus-kappaleeksi. Ja ymmärrän että jos tämä ei kuulosta varsinaisesti kehulta, mutta kappale todella toimii ja varsin koukuttavaa kuunneltavaa!

Levyn A-puoli oli varsinaista progepopin juhlaa, mutta B-puolella siirrytään huomattavasti kokeellisemmille vesille 16 minuuttia kestäväm instrumentaalin ”The Fall of the House of Usherin” myötä. Teos sisältää sisältää seitsemän minuuttisen orkestraalisen jakson jonka sovitti György Ligetin alaisuudessa opiskellut ja Henry Cow’n varhaiseen kokoonpanoon kuulunut Andrew Powell. The Fall of the House of Usherin orkesteraalinen osio kumartaa (eli varastaa…) syvään Claude Debussyn suuntaan vaikkei häntä viitsikään kreditoida. Ukkos – ja vesisade -efektit katkaiset tunnelmallisen orkesteriosuuden minkä jälkeen siirrytään ”Intermezzo” nimiseen rytmiseen rock-instrumentaaliosuuteen joka tuo enemmän kuin vähän mieleen Pink Floydin touhut jostain Meddlen ja The Dark Side Of The Moonin tienoilta. Seuraavaksi vuorossa oleva lyyrisempi ”Pavane” -osio helisevine kitaroineen ja kanteleineen (kyllä!) on varsin kaunista kuultavaa myös tämä osio kasvatetaan jo tutuksi tulleella tavalla varsin eeppisiin mittoihin taitavasti dynamiikkaa hyödyntämällä ja yhä lisää ja lisää instrumentteja keitokseen lisäten. ”The Fall of the House of Usher” päättyy Ligetin mieleen tuovaan atonaaliseeen jousien jyrinään osioon ”Fall” myötä. Usherin talo on romahtanut. Tai jotain. ”The Fall of the House of Usher” on todella kiinnostava orkestraalinen kokeilua ja toimii yllättävän hyvin itsenäisenä teoksena, mutta istuu toisaalta hieman epämukavasti levyn muuhun materiaaliin. Voin kuvitella että moni A-puolen iskevistä progepop-ralleista nauttiva heppu todella inhoaa ”The Fall of the House of Usher”. Ja toisaalta taas moni avantgardistisemmasta musiikista pitävä ei moista tavaraa luultavasti ymmärrä etsiä The Alan Parsons Projectin levyltä…

Andrew Powellin ura urkeni joka tapauksessa seuraavina vuosina mukavasti sillä pian tämän projektin jälkeen hän päätyi tuottamaan Kate Bushin kaksi ensimmäistä studiolevyjä ja kas kummaa, suuri osa soittajista noilla levyillä on samaa porukkaa kuin Tales Of Mystery And Imaginationilla. Powell jatkoi myös The Alan Parsons Projectin orkestraattorina koko projektin elinkaaren ajan.

”The Fall of the House of Usherin” jälkeen kuullaan vielä yksi laulettu kappale ”To One in Paradise”. Kyseessä on tunnelmallinen, mutta ehkä hieman pikkunätti kipale joka tuntuu ”The Fall of the House of Usherin” jälkeen ehkä hieman antikliimaksilta.

Kun Tales of Mystery and Imagination julkaistiin vuonna 1987 ensimmäistä kertaa CD:llä Alan Parson miksasi levyn uudelleen ja lisäsi siihen joitakin uusia päällekkiäinäänityksiä. Tästä uudes miksauksesta tuli periaatteessa levyn uusi defacto standardi. Musiikilliset erot alkuperäiseen versioon eivät ole kovin suuria. Rummut soivat hieman suurempina ja yleissoundi on terävämpi ja erotteleva. Selkein uudistus on legendaarisen elokuvaohjaaja Orson Wellesin lukemat Poe-tekstit muutamassa kohtaa. Welles äänitti levyn markkinointikampanjaa varten näitä tekstinpätkiä ja nyt Parsons lisäsi ne mukaan levyyn. Kuten todettua erot kahden version välillä eivät ole järin suuret, mutta itse preferoin vuoden 1987 remiksausta. Ehkä hieman parempien soundien vuoksi tai ehkä vain siksi että se on versio johon alunperin tutustuin.

Tales of Mystery and Imagination oli levy-yhtiölle iso panostus sillä yli 200 muusikkoa (orkesteri ja pari eri kuoroa mukaan laskien) työllistänyt levy maksoi yli 250 000 dollaria mikä vuonna 1976 oli paljon rahaa (inflaatiolaskurin mukaan tuo summa olisi tänä päivänä reippaat miljoona dollaria). Uhkapeli kuitenkin kannatti silllä levy menestyi suht mukavasti vaikkei mikään jättihitti ollutkaan. Alkuperäiset levy-yhtiöt 20th Century Records (USA) ja Charisma (UK) jäivät kuitenkin nuolemaan näppejä mitä tuli Projectin tuleviin menestyksiin sillä seuraavan levynsä myötä parivaljakko siirtyi Aristalle.

The Alan Parsons Project levyttikin Aristalle kaikki levynsä vuoteen 1987 asti jolloin kaksikon tiet erosivat. Woolfson siirtyi musikaalien maailmaan ja onnistuikin tekemään muutaman hitin tuosssa maailmassa. Alan Parsons on jatkanut levyjen tekemistä oman nimensä alla ja ryhtyi 2000-luvulla tullessa myös kiertämään ahkerasti bisneksen muuttuessa sellaiseksi että pelkällä levynmyynnillä ei enää ollut mahdollista pysyä leivän syrjässä. Eric Woolfson menehtyi syöpään vuonna 2009 64 vuotiaana.

Alan Parsons on itse kutsunut Tales of Mystery and Imaginationia The Alan Parsons Projectin parhaaksi levyksi ja tähän on kyllä helppo yhtyä. Parsons ja Woolfson tekivät yhdessä kyllä monta mainiota (ja muutaman todella surkean…) levyä debyyttinsä jälkeenkin, mutta aivan samaa intensiteettiä ja energiaa yksikään kaksikon myöhemmistä levyistä ei saavuttanut.

Parhaat biisit: ”The Raven”, ”The Tell-Tale Heart”, ”The Cask Of Amontilladon”

Arvosana: ****½

Kirjoittaja: JANNE YLIRUUSI

Lisää kirjoituksia vuoden 1976 levyistä täältä >

Kappaleet:

A-puoli

1. ”A Dream Within a Dream” 4:14
2. ”The Raven” 3:57
3. ”The Tell-Tale Heart” 4:38
4. ”The Cask of Amontillado” 4:33
5. ”(The System of) Dr. Tarr and Professor Fether” 4:20

B-puoli

1. ”The Fall of the House of Usher
”Prelude” – 7:02
”Arrival” – 2:39
”Intermezzo” – 1:00
”Pavane” – 4:36
”Fall” – 0:51″
16:10
2. ”To One in Paradise” 4:46

Muusikot:

Alan Parsons: urut, syntetisaattori, koskettimet, Projectron, kitara, nokkahuilu, vokaalit/vocoder Eric Woolfson: syntetisaattori, cembalo, koskettimet, vokaalit Andrew Powell: koskettimet Francis Monkman: Urut, koskettimet Billy Lyall: piano, koskettimet, Fender Rhodes sähköpiano, rummut, kellopeli, nokkahuilu Christopher North: Keyboards Orson Welles: puhe (1987 remix) Leonard Whiting: vokaalit Arthur Brown: vokaalit John Miles: kitara, vokaalit Jack Harris: vokaalit Terry Sylvester: vokaalit Jane Powell: vokaalit The English Chorale: kuoro Smokey Parsons: vokaalit  Bob Howes: kuoronjohto Kevin Peek: akustinen kitara Laurence Juber: akustinen kitara) David Paton: akustinen kitara, sähkökitara, basso, vokaalit Ian Bairnson: akustinen kitara, sähkökitara David Pack: kitara Joe Puerta: basso Les Hurdle: basso Daryl Runswick: basso, kontrabasso David Katz: viulu, viulusektion johto David Snell: harppu Burleigh Drummond: rummut Stuart Tosh: rummut, patarummut, vokaalit John Leach: perkussiot, vokaalit, cimbalom, kantele Dennis Clarke: saksofoni, klarinetti

Tuotanto: Alan Parsons

Levy-yhtiö: 20th Century Recods / Charisma


 

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

WordPress.com.

Ylös ↑

%d bloggaajaa tykkää tästä: