Olias Of Sunhillow on Yes-vokalisti Jon Andersonin ensimmäinen sooloalbumi.
Vuonna 1968 perustettu Yes oli saavuttanut paljon vuoteen 1976 mennessä. Yes oli ollut merkittävässä roolissa progressiivisen rockin viemisessä uudelle taiteelliselle tasolle ja tehnyt seitsemän studioalbumia joista viimeisimmät olivat myyneet miljoonia niiden kummallisuudesta ja monimutkaisuudesta huolimatta. 70-luvun puoliväliin mennessä yhtyeestä oli tullut myös yksi rock-maailman suosituimmista konserttivetonauloista. Ei ole ihme että bändi kaipasi kahdeksan vuoden lähes tauottoman levyttämisen ja keikkailun jälkeen pientä taukoa toisistaan. Lomailemaan Yes-miehet eivät lopulta silti päässseet sillä levy-yhtiö Atlantic tarjosi Yesille ainutlaatuista mahdollisuutta: jokainen bändin jäsen saisi tehdä oman soololevyn.
Yesin jäsenet ryhtyivät siis työstämään levyjään kukin omalla tahollaan ja tyylillään. Jon Anderson otti projektin äärimmäisen vakavasti. Tämä olisi hänelle mahdollisuus todistaa että hän on oikea visionäärinen musiikintekijä eikä vain vokalisti joka ratsasti Yesin virtuoosimaisten instrumentalistien luomalla aallonharjalla.
Olias Of Sunhillow oli Andersonilta kaikin puolin kunnianhimoinen projekti ensimmäiseksi omaksi levyksi. Ensinnäkin Anderson kehitteli kokonaisen mytologian johon hän pohjusti koukekoisen universumia syleilevän fantasiatarinansa. Ja mikä merkittävämpää hän halusi tehdä todellisen soololevyn eli soittaa levyn kaikki instrumentit yksinään ilman ulkopuolista apua.
Anderson sai idean Olias Of Hillowin peruskonseptiin Yesin neljännen studiolevyn Fragilen (1971) kansimaalauksista. Roger Deanin maalamassa kannessa miniatyyriplaneetan yllä leijailee laiva ja sisäkansissa tuo planeetta on murtunut kappaleiksi. Tämän pohjalta Anderson kehitteli huuruisen tarinan jossa maagi nimeltä Olias rakentaa puisen avaruuslaivan nimeltä Moorglade Moverin. Olias yhdistää laulun voimalla neljä kilpailevaa heimoa ja johdattaa heidät lopulta pois planeetalta joka kohtaa tuhon ja räjähtää ”miljoonaksi kyynelpisaraksi”. Tarinaa kuvitetaan alkuperäisen LP-levyn kansissa upeasti monilla David Fairbrother-Roen (Roger Deanilla ei ollut aikaa projektille) maalauksilla. Useimmissa CD-julkaisuissa tämä puoli levystä latistuu pahasti paitsi taiteen pienemmän koon johdosta, mutta myös siksi ettei kaikkia maalauksia ole yleensä sisällytetty vihkoseen mukaan.
Jon Anderson sulkeutui kahdeksaksi kuukaudeksi autotalliin rakennettuun kotistudioonsa ja pakersi levyn kasaan suurelle vaivalla tehden itsensä lähes hulluksi pitkittyneen prosessin aikan. Levyn julkaisu myöhästyikin alkuperäisesrtä aikataulusta puolisen vuotta Andersonin tuskaillessa levyn kanssa. Yesissä Jon Andersonilla ei ollut kummoista roolia instrumentalistina. Hän saattoi satunnaisesti rämpyttää hieman akustista kitaraa tai hakata tamburiinia. Mutta vaikka Anderson ei ole taitava käsittelemään mitään yksittäistä instrumenttia, hän onnistui päällekkäisäänityksiä käyttämällä ja studion rauhassa hankalia kohtia tarvittaessa uudestaan ja uudestaan soittaen luomaan aivan yksinään todella rikkaan ja omaperäisen huuruisen konseptialbumin.
Paitsi että kaikki eivät usko että Jon Anderson teki levyn yksin.
Kreikkalainen yhteys
Kreikkalainen syntetisaattorivelho Vangelis mainitaan usein Olias Of Sunhillowin yhteydessä. Ja maininnan hän toki ansaitsee, mutta osa internetin ihmemaailmassa lymyilevistä foliohatuista kuvittelee vielä vuosikymmeniä myöhemmin että Jon Anderson ei oikeasti soittanut yksin levyn musiikkia vaan että Vangelis auttoi merkittävässä roolissa häntä ja että tämä tarkoituksella salattiin.
Andersonin ja Vangeliksen tiet kohtasivat kyllä jo muutamia vuosi aiemmin kun Anderson pyysi ihailemaansa Vangelista liittymään Yesiin vuonna 1974. Vangelis kävikin kokeilemassa yhteensopivuutta Relayer-levyn esivalmisteluiden yhteydessä, mutta lopulta diiliä ei syntynyt. Andersonista ja Vangeliksesta tuli kuitenkin ystävät ja Anderson lauloi Vangeliksen vuoden 1975 mahtipontisella levyllä Heaven And Hell.
Anderson myöntää auliisti että Vangeliksen musiikki on ollut suuri esikuva Olias Of Sunhillowille ja osa levyn musiikista muistuttaakin hieman Heaven And Hellin kerroksellista orkestraalisuutta, mutta Vangelis ei kuitenkaan osallistunut millään tavalla Olias Of Sunhilllowin äänityksiin (joidenkin lähteiden mukaan Vangelis kyllä lainasi joitakin syntetisaattoreitaan albumin tekoa varten). Jopa Vangeliksen levy-yhtiö kuitenkin kuvitteli että heidän kreikkalaisella tähdellään oli käpälät pelissä:
After the album was finished, RCA Records informed Vangelis of their dissatisfaction that he had played on Olias Of Sunhillow without informing them. Vangelis denied any involvement on the album despite RCA having thought the keyboards on the album were performed in his style.
Vangelis kieli asian tiukasti:
”I myself was very surprised it had my name on the thank you-list. Maybe I have influenced Jon, I don’t know. And it’s clear that it’s closer to this than you get with Yes. But maybe it’s a coincidence. In any case, it’s a formidable feat there is such a record when it features like Jon a debutante on keyboards. I believe the record represents more the way he is than what he does with Yes, no offense intended. Anderson is not an instrumentalist in the old sense of the term and yet he has made, with lots of effort, a marvellous record.”
On hyvin kummallista että vuosikymmenien jälkeen jotkut yhä kuvittelevat että on olemassa jonkinlainen salaliitto tai herrasmiesopimus joka piilottelee Vangeliksen osallistumista levyn tekoon vaikka Anderson, Vangelis ja äänittäjä Mike Dunne (joka ainoana oli läsnä äänityksissä Andersonin ohella) ovat asian kieltäneet kerta toisensa jälkeen. Etenkin kun Andersonin ja Vangeliksen välit riikkoontuivat 90-luvun lopulla Andersonin hölmöilyyn (hän julkaisi ilman Vangeliksen hyväksyntää vaihtoehtoisen version Jon & Vangelis -levystä Page Of Life). Mutta loppujen lopuksi tämä hämmennys on kai laskettava Andersonin magnum opuksen kunniaksi: hän onnistui luomaan jotain niin hienoa ettei hänen edes uskota pystyneen siihen yksin!
Yesin musiikki on usein outoa ja monimutkaista ja kappaleet ovat pitkiä rikkoen populaarimusiikin rajoja. Yesin musiikki on kuitenkin lähes poikkeuksetta määritettävissä rock-musiikiksi. Samaa ei välttämättä voi sanoa Olias Of Sunhillowista.
Olias Of Sunhillowilta puuttuu rock-musiikille tyypillinen bassokitara/rummut-rytmiryhmä eikä sen kappaleet oikein noudattele normaaleja pop-kaavoja. Instrumentaatio rakentuu pitkälti erilaisten syntetisaattoreiden, harpun, perkussioiden ja akustisen kitaran ympärille. Mutta pääosassa on kuitenkin Andersonin vokaalit joita käytetään paitsi tietenkin solistisena elementtinä mutta myös vahvasti osana instrumentaatiota. Anderson kerrostaa ääntään monipuolisesti pitkin levyä eri tavoin luoden paikoin kuoromaisia efektejä.
Kerrostaminen on muutenkin sana joka kuvaa mielestäni parhaiten Andersonin tapaa tehdä musikikkia Olias Of Sunhillowilla. Koska Anderson ei osaa soittaa mitään instrumenttia erityisen hyvin on yksittäiset soittosuoritukset levyllä väkisikin varsin yksinkertaisia (niin yksinkertaisia ettei Vangelikselle todellakaan ole tarvetta!). Anderson kuitenkin kääntää tämän edukseen ja rakentaa kärsivällisesti kerrostaen näitä yksinkertaisia moduuleja päällekkäin ja limittäin niin että kokonaisuudesta muodostuu varsin kompleksinen ja kiehtova mosaiikki.
Olias Of Sunhillowilta kuulostaa hieman etniseltä musiikilta, mutta ei oikein ole silti yhdistettävissä mihinkään tiettyyn maantieteelliseen suuntaan. Ja koska levyn konsepti käsittelee aivan vierasta maailmaa omine kulttuureineen on tämä tietenkin enemmän kuin sopivaa. Levyn musiikkiin uppoutuessa on helppo kuvitella kuuntelevansa musiikkia toisesta maailmasta.
Olias Of Sunhillow on myös helppo laskea jokinlaiseksi proto-new age -musiikiksi. Sen eteerisessä ja hetkittäin mantramaisessa musiikissa on jotain vaikeasti käsinkosketeltavaa rauhoittavaa ”hengellisyyttä” jota ei voi liittää mihinkään tiettyyn uskontokuntaan tai filosofiaan. Musiikillisesti Olias Of Sunhillow on kuitenkin onneksi liian radikaalia, liian aktiivista, liian väkivaltaista (hetkittäin) jotta sitä voisi laskea todelliseksi new age -levyksi. En suosittelisi meditaatiota Olias Of Sunhillow taustalla soiden. Luultavasti Olias Of Sunhillow on kuitenkin ollut yksi merkittävä inspiraation lähde tuon genren pioneereille.
Syntetisaattorijyrinällä ja harpun näppäilyllä levyn aloittava kolmi minuuttinen instrumentaalikappale ”Ocean Song” toimii mainion introna kunnes musiikki muuttuu rytmikkäämmäksi ”Meeting (Garden of Geda)”/”Sound Out the Galleon” -kappaleen myötä Andersonin hokiessa sanaa ”Meeting” (yksi esimerkki levyn mantramaisuudesta). Pari minuutin kohdilla Anderson alkaa papattaa vokaaleja normaalimmalla tyylillä ja kylläpä niitä sanoja riittääkin! Andersonin omalaatuiset sanoitukset ovat samaan aikaan tällä levyllä ehkäpä kummallisimmillaan ja mutta onnistuvat silti kertomaan levyn tarinaa jotakuinkin seurattavissa olevalla tavalla. Tällä kertaa Anderson heittelee mukaan fantasia-teemaan sopien myös muutamia itse keksimiään sanoja. Ehkäpä J.R.R. Tolkienin inspiroimana, mutta kokonaista omaa kieltä ranskalaisen Magman lailla hän ei sentään tarinaa varten kehitellyt.
Suureellisimmin levy soi hankalasti nimetyssä kappaleessa ”Qoquaq Ën Transic”/”Naon”/”Transic Tö” jossa villisti hakkaavien ja suorastaan tribaalisilta kuulostavien perkussioiden ja lukuisia kertoja päällekkäin äänittettyjen Jon Andersonien kuoro muodostavat massiivisen pauhun joka on todella sykähdyttävää kuultavaa.
Levyn tarttuvinta musiikkia edustaa ”Flight Of The Moorglade” joka sisältää ihastuttavan ja positiivisen kuuloisen laulumelodian jonka sanoitukset ovat kuitenkin sen verran kummalliset ettei mukana hyräily aivan tunnu onnistuvan vaikka mieli tekisi. Pirteästi soiva ”Flight Of The Moorglade” on Olias Of Sunhillowin kappaleista lähinnä tavallista pop-musiikkia vaikka viimeistään sen perkussiivisesti kilisevä crescendo tekee siitä jotain aivan muuta. Joka tapauksessa jos levyltä olisi julkaistu sinkku olisi ”Flight Of The Moorglade” ollut vahvin ehdokas siihen virkaan.
”Solid Space” sisältää levyn spacerockmaisimmat (kuten kappaleen nimikin jo velvoittaa!) syntetisaattori-ujellukset jotka ovat niin uljasta kuultavaa että jopa Gongista tuttu spacerock-pioneeri Tim Blake luultavasti muuttuisi kateudesta vihreäksi.
Progressiivisimmillaan levy on 12 minuuttisessa kolmen kappaleen kokonaisuudessa ”Moon Ra”/”Chords”/”Song of Search”. ”Moon Ra’ssa” Andersonin vokaalit loitsuavat jotain toistuvaa mantraa helkkäävän perkussiotaustan päällä. Musiikki alkaa paisumaan pikku hiljaa ja Anderson kerrostaa vokaalejaan komeasti niin että kappale tuntuu etenevän samana aikaa monella erillisellä tasoilla kilpailevien Andersonien johdattamana Rumpu ja syntetisaattori-iskut pitävät pakettia kasassa omassa tasossaan. Lopulta kasassa onkin melkoinen mekkala joka katkaistaan ”Chordin” ylväästi ja rauhoittavasti soivilla syntetisaattoreilla. Todella kaunis hetki. Kappeleen viimeinen osa ”Song Of Search” alkaa pastoraalisella osiolla, muuttuu hetkeksi kosmiseksi hymniksi minkä jälkeen tunnelmat muuttuvat jällleen hieman maanläheisemmäksi kun musiikki kutistuu hetkeksi yhden instrumentin varaan Anderson näppäillessä akustisella kitaralla mukavan pienen välikkeen. Lopulta syntetisaattorit palaavat ja niiten myötä kuullaan levyn kaikista vangelismaisin hetki. Usean vähäeleisesti ja hyytävän viileästi soivan syntetisaattorin kaunis vuoropuhelu olisi kuin kotonaan useammallakin Vangeliksen albumilla.
Levy päättyy ”To The Runneriin” joka on tehokas kosminen folk-hymni ja vaikka se onkin ”Flight Of The Moorgladen” ohella levyn tavanomaisinta musiikkia se onnistuu kuitenkin jollain tavalla kiteyttämään koko albumin ja viemään sen luontevasti maaliin. Ei mahtipontisesti vaan ylväästi ja arvokkaasti.
Lue arvostelu Jon Andersonin vuoden 2019 soololevystä 1000 Hands
Olias Of Sunhillow oli Jon Andersonille merkittävä virstanpylväs psykologisesti. Hän oli nyt tehnyt merkittävän albumin alusta alkaen yksin ilman Yes-virtuoosien apua. Anderson on kertonut että Olias Of Sunhillowin jälkeen hän kehtasi ensimmäistä kertaa merkitä virallisiin asiapapereihin ammatiksen ylpeästi ”muusikko”.
Levyjen hehkuttaminen ainutlaatuisiksi on klisee johon lähes jokainen arvostelija sortuu (minä ehdottomasti mukaanlukien) liian usein, mutta jos johonkin niin Olias Of Sunhillowiin tuo määre todella sopii. En tiedä toista vastaavaa levyä. Jon Anderson onnistui saavuttamaan Olias Of Sunhillowilla jotain merkillistä ja maagista jota hän ei sittemmin ole vaihtelevalla (niin laadullisesti kuin tyylillisesti) soolourallaan onnistunut itsekään enää toistamiseen tavoittamaan.
Parhaat biisit: ”QoQuaQ Ën Transic / Naon / Transic Tö”, ”Flight of the Moorglade”, ”Moon Ra”/”Chords”/”Song of Search”, ”To The Runner”
Arvosana: *****
Kirjoittaja: JANNE YLIRUUSI
Kappaleet:
A-puoli
1. ”Ocean Song” 3:12
2. ”Meeting (Garden of Geda)”/”Sound Out the Galleon” 3:28
3. ”Dance of Ranyart”/”Olias (To Build the Moorglade)” 4:14
4. ”Qoquaq Ën Transic”/”Naon”/”Transic Tö” 7:03
5. ”Flight of the Moorglade”
B-puoli
1. ”Solid Space” 5:16
2. ”Moon Ra”/”Chords”/”Song of Search” 12:48
3. ”To the Runner” 4:26
Jon Anderson: vokaalit, kitarat, harppu, sitar, koskettinsoittimet, perkussiot, bassokitara, puuhuilu, mandoliinit, saz
Tuottaja: Jon Anderson
Levy-yhtiö: Atlantic
Muut levyarviot löydät täältä.
Pienemmät Purot 
Vastaa