Levyarvio: Deep Purple – Burn (1974)

Vuonna 1973 Deep Purplesta oli tullut levymyynnin perusteella Yhdysvaltain suosituin yhtye. Kova työ suosion eteen vaati kuitenkin veronsa. Laulaja Ian Gillan oli ilmoittanut lähdöstään jo loppukesästä 1972 ja Ritchie Blackmore päätti, että samassa yhteydessä myös basisti Roger Gloverista olisi hyvä päästä eroon. Blackmorella olikin jo mielessään uusi basisti, Trapeze-yhtyeen Glenn Hughes, joka lopulta suostuikin liittymään Deep Purpleen. Trapezen jättäminen ei ollut helppoa, mutta kuten Hughes myöhemmin totesi: ”Kuka voisi jättää sellaisen tilaisuuden käyttämättä?”

Kaikki eivät olleet samaa mieltä Deep Purpleen liittymisestä. Blackmore oli innostunut vastikään hajonneen Freen laulaja Paul Rodgersin äänestä ja tyylistä. Rodgersiin otettiin yhteyttä, mutta kun Britannian musiikkilehdistö sai vihiä asiasta ja alkoi kirjoitella liittymisestä lähes varmana asiana, ilmoitti Rodgers ettei hän ollut käytettävissä. Ehdolla olivat myös entisten The Doors -miesten perustaman Butts Bandin laulaja Jess Roden sekä tuleva Uriah Heep -vokalisti John Lawton, mutta lopulta uutta laulajaa jouduttiin etsimään Melody Makeriin laitetulla ilmoituksella. Pitkällisten ja jo turhauttavilta tuntuneiden etsintöjen päätteeksi löydettiin ennestään tuntematon David Coverdale. Itse demonauha ei kuulemma ollut kummoinen, mutta Ian Paicen mukaan sillä oli muutama tahti, joilla laulajan äänessä oli sitä jotain.

Kun kokoonpano oli saatu selville, vetäytyi yhtye kirjoittamaan uutta materiaalia Clearwellin linnaan, noin kahden tunnin ajomatkan päähän Lontoosta. Vaikka Coverdalen ääneen oltiinkin tyytyväisiä, oli miehen ulkonäössä parantamisen varaa. Kierosilmäisyys korjattiin leikkauksella ja ylipainoa laihdutuskuurilla. Tuon imagonmuokkauksen yhteydessä myös Coverdalen luonne muuttui – mahdollisesti amfetamiinipohjaisten laihdutuspillerien ansiosta. Kyseiset lääkkeet olivat tuolloin yleisesti käytössä, ja mm. Roger Moore on kertonut elämäkerrassaan kyseisten pillerien kyseenalaisista sivuvaikutuksista.

Glenn Hughes halusi päästä eroon vanhasta kustannussopimuksestaan, minkä vuoksi hänen nimeään ei näkynyt kappaleiden tekijätiedoissa. Luultavasti tämä vaikutti osaltaan siihen, että kappaleiden tekijöiksi ei merkitty automaattisesti koko viisikkoa. Blackmoren asema yhtyeen musiikillisena johtajana tuli tässäkin selväksi, vain hänen nimensä löytyy jokaisen kappaleen tekijätiedoista.

Uuden albumin äänityspaikaksi valittiin jälleen Montreux ja äänittäjäksi Martin Birch. Äänitykset saatiin tehtyä marraskuussa 1973 vain kahdeksassa päivässä, sillä kappaleet oli harjoiteltu Clearwellin linnassa valmiiksi. Uuden kokoonpanon debyyttilevyn oli tarkoitus sisältää materiaalia, jota pystytään soittamaan keikoilla. Levyn kahdeksasta kappaleesta viisi muodosti tärkeän osan tulevan kiertueen setistä ja kuudetta soitettiin satunnaisesti encorena.

Albumin avausraita ”Burn” on klassista Purplea. Selkeä ja mieleenjäävä riffi, hienot lauluosuudet ja klassisesta musiikista vaikutteita ottavat urku- ja kitarasoolot. Jon Lordkin on ottanut kosketinarsenaaliinsa mukaan syntetisaattoreita, jotka värittävät äänimaisemaa raikkaasti. Blackmore halusi kappaleelle mystiset sanoitukset ja David Coverdale teki työtä käskettyä. Monissa lähteissä väitetään, että sanoitusvaihtoehtoja olisi ollut jopa seitsemän erilaista. Ja vaikkei mitään plagiointisyytteitä olekaan nostettu, niin yleisesti ollaan sitä mieltä että ”Burnin” riffi lienee napattu George ja Ira Gershwinin kappalesta ”Fascinating Rhythm”.


Lue myös: Levyarvio: King Crimson – Starless and Bible Black (1974)


Heti avausraidalla tulee selväksi, että kahden vokalistin käyttö oli toimiva idea. Glenn Hughesin bassonsoittotyyli oli kieltämättä erilainen kuin Roger Gloverin, mutta Ian Paice onnistuu myötäilemään uuden partnerinsa soittoa vaivatta. Muutenkin Paice tuntuu olevan Burnilla kovassa vedossa. Nimikappaleella hän soittaa ehkä jopa liikaa, mutta toisaalta kekseliäät fillit, hienosti svengaava komppi ja selvä soittamisen riemu tekevät kappaleelle vain hyvää.

”Might Just Take Your Life” käynnistyy Jon Lordin ärjyvillä Hammondeilla. Tyylikäs kappale rullaa rennosti eteenpäin ja sen funk- ja blueshenkisyys osoittaa, ettei yhtye todellakaan ollut jämähtänyt pelkäksi jytäorkesteriksi. Coverdalen ja Hughesin vuorottelu tuo lauluun mielenkiintoista kontrastia ja Jon Lordin Hammond-soolo on mielestäni yksi miehen hienoimmista. David Coverdalelle kappale lienee ollut tärkeä, sillä sitä kuultiin Whitesnaken keikoilla yhtyeen alkuaikoina.

”Lay Down, Stay Down” on jälleen Ian Paicen näytösnumero. Reippaan pikku rokkipalan säkeistöt on ahdettu täyteen rumpufillejä muiden soittaessa niiden aikana pelkät iskut. Kappaleena ”Lay Down, Stay Down” ei ole mitenkään ihmeellinen, mutta toteutuksen positiivisuus ja energia tekevät siitä mieleenjäävän.

Albumin a-puolen päätöskappale ”Sail Away” käynnistyy takaperin soitetulla lautasella. Blackmoren ja Coverdalen tekemäksi merkitty kappale kulkee pitkälti riffin varassa, mutta kappaleen jännittävän tunnelman ansiosta siihen ei yleensä kiinnitä huomiota. Jon Lord käyttää kappaleella myös syntetisaattoria, joka vielä osaltaan lisää kappaleen mystisyyttä. Kitarasoolot ovat kauniin melodisia ja koko kappaleesta tuntuu huokuvan se, ettei edellinen kokoonpano olisi pystynyt luomaan tällaista musiikkia.

Albumin b-puolen aloitusraitaa ”You Fool No One” kuunnellessa on helppo uskoa, että kappale sai alkunsa nimenomaan Ian Paicen rumpukuviosta. Hurjasti etenevä kappale sisältää komeaa kaksiäänistä laulua sekä hienot soolot niin Ritchie Blackmorelta kuin Jon Lordiltakin. Studioversio pysyy vielä aisoissa, mutta keikoilla ”You Fool No Onen” mitta oli tyypillisesti noin 20 minuuttia. Pituutta kertyi mm. rumpusoolon ja Glenn Hughesin soolospotin ansiosta.

”What’s Going On Here” on rento blues, jonka tarinassa ryypiskellään rankasti ja törmäillään naisiinkin. Suuri osa kappaleen sympaattisuudesta tulee Jon Lordin pianosta ja Ritchie Blackmoren kitarasta. Kumpikin soittaa asiallisen soolon, mutta se kunnon kuorrutus tulee pikku filleistä, joita herrat heittelevät vuorotellen säkeistöjen aikana. Vaikka kappale äkkiseltään kuulostaakin kuin luodulta keikkatilanteeseen, niin sitä kuultiin vain albumia seuranneen kiertueen alkupuolella ja silloinkin vain satunnaisesti encorena.

Albumin tunnetuimpiin kappaleisiin kuuluu Blackmoren ja Coverdalen kaksin kirjoittamaksi merkitty blues ”Mistreated”. Blackmore oli pyöritellyt kappaleen riffiä jo Gillanin ollessa yhtyeessä, mutta se ei edennyt tuolloin pidemmälle. Coverdalen – ja tiettävästi myös kreditoimattoman Hughesin – avustuksella kappale kuitenkin kasvoi uljaaksi bluesiksi, jolla Blackmore pääsi loistamaan. Ja samalla tällä levyllä Deep Purple Mk III:een tutustuneet kuulijat pääsivät kuulemaan, millainen kappaleen yksin laulaneen David Coverdalen ääni oikein onkaan.

”Mistreated” päätyi 1970-luvulla sekä Blackmoren Rainbow’n että Coverdalen Whitesnaken keikkaohjelmistoon. Deep Purplen kilpailuhenkiset perilliset eivät olleet aivan parhaissa mahdollisissa väleissä, ja Rainbow’n laulaja Ronnie James Dio totesi ”Mistreatedin” olevan ”Ritchien kappale, johon David lisäsi muutaman babyn sanoituksiksi.”

Albumin päätösraita ””A” 200” on instrumentaali, jolla Jon Lordin soittamat syntetisaattorit ovat pääosassa. Kappaleella kuullaan samantapaista teemankehittelyä kuin Emerson Lake & Palmerin kappaleella ”Abaddon’s Bolero”. Vaikka Jon Lord ehkä dominoikin kappaletta, niin Blackmore soittaa kappaleen loppuun vielä tyylikkään kitarasoolon.

Yhtyeen jäsenet olivat tyytyväisiä albumiin. Jokaisella oli varmasti ajatuksena todistaa, että Deep Purple pystyi jatkamaan myös ilman Gillania ja Gloveria. Blackmore ilmoitti haastattelussa olevansa yhtyeen tulevaisuuden suhteen toiveikas ja olleensa miehistönvaihdoksen suhteen primus motor.

Helmikuussa 1974 julkaistu albumi myi hyvin – se oli kymmenen myydyimmän levyn joukossa useissa Euroopan maissa ja Yhdysvalloissa Billboardin listalla yhdeksäs. Todellinen näytön paikka olivat kuitenkin esiintymislavat. Yhtye aloitti varmuuden vuoksi joulukuussa parilla pienemmällä keikalla ennen siirtymistä isommille lavoille. Yhdysvaltojen kiertueen oli tarkoitus alkaa tammikuun lopussa, mutta Jon Lordin sairastumisen vuoksi kiertueen alku siirtyi maaliskuulle. Kiertue sujui loistavasti, uudet pojat saivat rutkasti lisää itseluottamusta ja huhtikuun kuudentena päivänä Deep Purple esiintyi California Jamin pääesiintyjänä yli 200000-päiselle yleisölle. Deep Purple oli osoittanut, että uusi kokoonpano kelpasi yleisölle siinä missä aiempikin. Ongelmia oli kuitenkin jo näköpiirissä.

Kirjoittaja: HEIKKI HEINO

Rating: 5 out of 5.

Lue myös: Vuosi vuodelta: Parhaat levyt 1973

Kappaleet
  1. ”Burn” 6:00
  2. ”Might Just Take Your Life” 4:36
  3. ”Lay Down, Stay Down” 4:15
  4. ”Sail Away” 5:48
  5. ”You Fool No One” 4:47
  6. ”What’s Goin’ On Here” 4:55
  7. ”Mistreated” 7:25
  8. ”’A’ 200” 3:51
Tuottaja: Deep Purple
Levy-yhtiö: Purple

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

WordPress.com.

Ylös ↑

%d bloggaajaa tykkää tästä: