Levyarvio: Yes – Aurora (2026)

Aurora on Yesin 24. studioalbumi.

Vuonna 1968 perustetun Yesin ura on ollut lievästi sanoen myrskyinen. Kokoonpanot ovat vaihtuneet tiuhaan tahtiin, yhtye on kokeillut erilaisia tyylejä vaihtelevalla menestyksellä, ja suosio on heilahdellut suurilta areenoilta stadioneille ja takaisin pieniin teattereihin.

2020-luku on ollut Yesin pitkän uran ehkä tasaisin kausi, hyvässä ja pahassa. Yhtyeessä on vuosien varrella soittanut valtava joukko vahvoja persoonia, mutta koko bändin historiaa tarkastellessa esiin nousee kolme selvää voimahahmoa ylitse muiden: yhtyeen perustaneet basisti Chris Squire ja vokalisti Jon Anderson sekä vuonna 1971 ensimmäisen kerran mukaan liittynyt kitaristi Steve Howe. Anderson joutui sivuun vuonna 2008 sairastuttuaan vakavasti. Sittemmin hän on toipunut ja esiintyy yhä energisesti oman yhtyeensä kanssa. Squire puolestaan kuoli vuonna 2015, minkä jälkeen yhtye jäi käytännössä Howen luotsattavaksi.

Howe on onnistunut pitämään kokoonpanon poikkeuksellisen vakaana 2020-luvun alusta lähtien. Ainoan merkittävän poikkeuksen muodosti rumpali Alan Whiten kuolema vuonna 2022. Sekään ei kuitenkaan muuttanut yhtyeen toimintaa radikaalisti, sillä pitkään hauraskuntoisen Whiten rinnalle oli tuotu jo aiemmin toinen rumpali, Jay Schellen, joka luonnollisesti peri tässä vaiheessa yhtyeen rumpujakkaran. Bassoa soittaa 1980-luvun lopulta lähtien Yesin liepeillä vaikuttanut Billy Sherwood, koskettimia Drama-kaudella ensimmäisen kerran mukaan liittynyt Geoff Downes ja lauluja entinen Glass Hammer- ja Yes-coveryhtyeiden vokalisti Jon Davison.

Kahden Steve Howen johtaman Yes-levyn jälkeen Aurora ei juuri yllätä. The Quest ja Mirror To The Sky määrittelivät yhtyeen uuden suunnan, eikä Aurora muuta kurssia merkittävästi. Nykyinen Yes ei enää pyri kilpailemaan oman klassisen kautensa kanssa nopeudessa, virtuositeetissa tai yllätyksellisyydessä. Howen johtama kokoonpano rakentaa musiikkinsa pikemminkin vahvojen melodioiden, huolellisten sovitusten ja rauhallisesti etenevien tunnelmien varaan. Yhtyeen tunnistettavat tavaramerkit ovat yhä läsnä: Howen omaleimainen kitarointi, Geoff Downesin kosketinmatot, moniääniset lauluharmoniat sekä ajoittaiset progressiiviset rakenteet. Myös sinfoniaorkesterin hyödyntäminen on vakiintunut osaksi nyky-Yesin ilmaisua. Orkesterisovitukset eivät ole enää yksittäisiä erikoisuuksia vaan yksi yhtyeen keskeisistä värisävyistä, jota käytetään tuomaan musiikkiin avaruutta, arvokkuutta ja eeppistä tuntua. Auroralla tosin sinfoniaorkesterin (orkestraatioista vastaa jälleen Paul Joyce) rooli on hieman pienentynyt, ja sitä kuullaan vain kahdella raidalla.

Levyarvio: Yes: Fly From Here – Return Trip (2011/2018)

Yli seitsemän minuuttinen ”Aurora” on merkitty Howen ja Davisonin nimiin. Oletan, että Howe vastaa pääosin sävellyksestä ja Davison sanoituksista. ”Auroran” rakenne paljastaa jo ensimmäisellä kuuntelulla, että Yes ei ole hylännyt progressiivista rockia. Yksittäiset soittosuoritukset tai osiot eivät ehkä ole samalla tavalla virtuoosimaisia kuin joskus aikoinaan yhtyeen historiassa, mutta sävellyksellisesti kyseessä on verrattain monimutkainen rakennelma. Kappale etenee useiden toisiaan seuraavien jaksojen kautta sisältäen alkusoiton, kolme säkeistöä, kaksi erilaista väliosaa, pitkiä instrumentaalijaksoja sekä orkesterisävyisen loppuhuipennuksen. Rakenteen perustana on tunnistettava laulumuoto, mutta sitä laajennetaan progressiiviselle rockille ominaisilla instrumentaalisilla kehittelyosuuksilla.

”Aurora” alkaa dramaattisesti, mutta vähäeleisesti, soivalla pianolla, jonka kohtalokkaan soinnin katkaisee hetkeksi värikäs ja jokseenkin korni sinfoniaorkesterin vyörytys. Orkesteri vetäytyy ja piano soi taas hetken yksinään, kunnes orkesteri palaa nyt romanttisemmin soiden. Minuutin kohdalla tunnelma muuttuu täysin: orkesteri ja piano katoavat estradilta, ja bändi ottaa niiden paikan. On tavallaan helpotus, kun tasoltaan epätasainen orkestraalinen intro päättyy, mutta samalla koko intron funktion voi kyseenalaistaa, niin irralliseksi se jää varsinaisesta kappalerungosta.

Bändi soittaa puolisen minuuttia yksin ennen Jon Davisonin laulun alkamista. Davison laulaa jälleen kuin mikkihiiri. Hänen korkea, kirkas äänensä tuo pinnallisella tasolla mieleen Jon Andersonin. Suoritus on teknisesti vahva, mutta äänen sointia voi pitää kapeana verrattuna Andersonin monikerroksisempaan ja rosoisempaan ilmaisuun. Silti Davisonin tulkinnassa on oma vetovoimansa, ja hänen tapansa rakentaa melodialinjoja on poikkeuksellinen, eikä ”Auroran” vokaalilinjatkaan tunnu kulkevan aivan ennalta arvattavimpia polkuja.

Yksi asia, jossa ”Aurora” yllättää positiivisesti, on Jay Schellenin rummut. Mirror In The Skylla Alan Whiten lopullisesti korvannut Schellen ei ole aiemmin vakuuttanut minua täysin, mutta ”Auroralla” hänen vilkas soittonsa toimii varsin hyvin. Hän soittaa paljon, mutta ei liikaa, ja löytää luontevasti paikkansa muun musiikin seasta. Tässä kohtaa on helppo huomata myös yksi ongelma, joka vaivaa koko Aurora-levyä: Schellen ei missään vaiheessa varsinaisesti aja musiikkia eteenpäin, vaan soittaa ikään kuin musiikin mukana. Tämä johtuu luultavasti siitä, että rumpuosiot äänitettiin erillään muusta musiikista ja ne olivat äänitysprosessin viimeisiä vaiheita. Itse jään kaipaamaan ”vanhoja hyviä aikoja”, kun Yes, kuten useimmat muutkin rockbändit, äänitti ensin pohjaraidat rumpuineen, bassokitaroineen ja rytmikitaroineen, mikä mahdollisti elävät tempot. Nykyajan mallissa, jossa muusikot äänittävät osansa palasina eri puolilta planeettaa, rokkaamisen ja todellisen yhteissoiton groove jää helposti uupumaan. Onneksi ”Aurora” kuitenkin tähtää orkestraaliseen sointiin (enkä nyt viittaa vain siellä täällä cameo-vierailuja tekevään sinfoniaorkesteriin), joten Schellenin soiton voi tulkita positiivisesta kulmasta myös orkesterin perkussionistin roolin täyttämiseksi. Pientä miinusta on pakko antaa myös Schellenin rumpusoundista, joka kopisee edelleen jokseenkin elottomasti. Kaiken narinan jälkeen on silti myönnettävä, että Schellenin rumpalointi tuntuu istuvan musiikkiin nyt paremmin kuin koskaan aiemmin. Hän alkaa lopultakin lunastaa paikkansa Yesissä.

Entäs yhtyeen vanhemmat sankarit? Steve Howe ottaa tietysti suvereenisti oman paikkansa kokonaisuudessa, kuten kappaleen säveltäjältä ja yhtyeen johtajalta voi odottaa. Howen ensimmäinen soolo, kolmen ja puolen minuutin kohdilla, on soitettu jazzahtavalla kirkkaalla soundilla ja jää varovaiseksi, mutta osoittaa silti, että maestron sormet liikkuvat yhä 79-vuotiaanakin vikkelästi. Tästä soolosta ja valitettavasti koko levyltä puuttuu kuitenkin se pureva hyökkäävyys, joka oli aikoinaan yksi Howen monitahoisen kitarismin kulmakivistä ja teki sen kuuntelemisesta niin jännittävää.

Kuuden minuutin kohdalla kuultava Howen toinen soolo soi monipuolisemmin, käyden läpi useammankin eri soundin ja sekoittuen luontevasti Downesin syntetisaattoreihin ja taustalla komppaaviin jousiin. Downesilla olisi ollut tässä paikka repäistä solistina, mutta hän ei oikeastaan tartu siihen. Downes tunnetaan enemmän teksturalistina ja rytmisoittajana kuin vikkelänä sooloilijana, ja hän soittaakin ”Aurorassa” sekaan joitain oikein maukkaita urkumaisia osuuksia ja syntetisaattorimattoja, jotka tosin on miksattu hieman liian taustalle. Koko levyä ajatellen Downes ottaa hieman aktiivisempaa roolia kuin Mirror To The Skylla, jossa hän tuntui jäävän täysin Howen ja orkesterin varjoon. Nyt hän sentään soittaa useammassakin kappaleessa lyhyitä syntetisaattorisooloja.

Jos Downes nostaa Auroralla profiiliaan, basisti Billy Sherwood puolestaan tuntuu jäävän aiempaa enemmän taustalle. Sherwood on taitava basisti, ja hänen soittonsa on ketterää ja osuvaa niin nimibiisillä kuin muillakin raidoilla, mutta bassokitaran yleinen presenssi jää turhan valjuksi. Sherwoodin yleissoundi on liiankin sisäsiisti, ja basso on yleensä miksattu liian alas. Ylipäätänsä Auroran tuotanto jättää toivomisen varaa. Se kyllä soi kirkkaasti ja erottelevasti (kyllä bassokitarankin kuulee, mutta sitä ei TUNNE), mutta oikeastaan liikaakin. Lopputulos kuulostaa jotenkin ohuelta, steriililtä ja elottomalta. Instrumentit leijuvat erillään toisistaan, ja jatkuvasti tulee ajatelleeksi, että jotain ikään kuin puuttuu: se jokin ”liima”, joka yhdistäisi kaiken koherentiksi kokonaisuudeksi. Heti perään on silti sanottava, että ainakaan levy ei aiheuta korvaähkyä niin kuin moni nykyajan turboahdettu äänite. Soundia ei ole kompressoitu lyttyyn, ja monissa kohdissa soinnin ilmavuus tukee sopivalla tavalla musiikin ja sanoitusten positiivista luonnetta.

”Aurora” viedään maaliin suhteellisen tyylikkäästi siirtymällä soolo-osasta puolittaiseen kertosäkeeseen, joka esitetään orkesteritaustan säestämänä, ja edetään vielä lyhyen koodan kautta kappaleen päätökseen.

Yes vuonna 2026: Jay Schellen, Jon Davison, Steve Howe, Billy Sherwood, ja Geoff Downes.

Entäs Auroran muut kappaleet? Levy on hyvässä ja pahassa tasalaatuinen. Mukana ei ole mitään varsinaisia riman alituksia (Davisonin pikkunätti ”Emotional Intelligence” jää tosin tylsähköksi), mutta toisaalta todellisia huippuhetkiäkin on vähän. Onkin vaikea nostaa joukosta erityisiä suosikkeja ylitse muiden. Jos pakko olisi valita, nimeäisin parhaaksi raidaksi kolmannen kappaleen ”Love Lies Dreaming”, jota dominoivat Davisonin kulmikkaat melodiat. Sävellys etenee orgaanisesti ja jouhevasti, ja se sisältää mainioita kitarajuoksutuksia sekä kivan pienen akustisen soolon Howelta. Myös kaunis, antiikin myyttiä (”Ariadnen lanka”) purkava ”Ariadne” toimii mukavasti: se integroi orkesterin osaksi yhtyettä paremmin kuin nimiraita ja varioi näppärästi instrumentaatiotaan.

Mukana on myös yksi ”pitkä kappale”. Yes tunnetaan pitkistä eepoksista, ja kun puhutaan +20-minuuttisista sävellyksistä, harvalla progebändillä on vastaavaa määrää onnistumisia tuolla sektorilla kuin Yesillä. Aivan tätä mittakaavaa ei tavoitella Auroralla, mutta mukana on yksi lähes 14-minuuttinen raita. ”Countermovement” ei kuitenkaan ole sellainen vanhojen aikojen sinfoninen kokonaisuus, jollaisia Yes onnistui luomaan etenkin 70-luvulla, vaan se on neljän erillisen kappaleen muodostama rapsodia. Neljällä osalla ei ole paljoakaan tekemistä toistensa kanssa, mutta ne on silti onnistuttu nivomaan yhteen niin, että kokonaisuus on enemmän kuin osiensa summa. Kappale alkaa ja päättyy Howen säveltämillä lyhyillä instrumentaaleilla ”Tara” ja ”Freedom’s Edge”. Keskeisin osa kokonaisuutta on Howen aluksi yksinään laulama ”Anytime Soon”, jossa kiltisti sanottuna kuivakkaasti laulava kitaravelho tarinoi siitä, millaista on olla muusikko. Onneksi Howen vokaalit saavat tukea Davisonilta, mutta ainakaan hän ei laula tällä kertaa epävireisesti! Itse asiassa kyseessä saattaa olla Howen uran paras laulusuoritus. Rima ei vaan ole kovin korkealla! Siihen oli hyvä syy että häntä ei päästetty laulamaan päävokaaleja silloin, kun Yes-laivaa kipparoi vielä Anderson tai Squire. Davisonin yksinään laulama ”Blink Of An Eye” esittää huolen identiteettien katoamisesta AI:n kiihdyttämässä digitaalisessa vallankumouksessa. Davisonin sanoitukset ovat onnistuneet, mutta pakko todeta, että AI-kritiikki tuntuu aavistuksen ironiselta, kun huomioidaan, että molempien levyn sinkkuraitojen (”Aurora” ja ”Turnaround Situation”) musiikkivideot vaikuttavat vahvasti AI-avustetuilta tuotannoilta. 

Vielä yksi huomio ”Countermovementista”: mukaan on ujutettu variaatio ”Your Move” (The Yes Album, 1971) akustisesta osiosta portugalilaisine kitaroineen, mikä on kehno ratkaisu, sillä se vain muistuttaa siitä, miten näennäisen vaivattoman oloisesti Yes sai 70-luvulla aikaiseksi ikimuistoista ja kestävää musiikkia. Mikään ”Countermovementissa” ei yksinkertaisesti ole yhtä kiinnostavaa kuin ”Your Move”-viittaus.

Yes jatkaa myös kahdella edellisellä levyllä alkanutta, hieman kummallista tapaa ujuttaa mukaan pari-kolme bonusraitaa. Edellisillä levyillä bonuskappaleet oli piilotettu omille erillisille CD-levyille, mutta nyt levy-yhtiö tuntuu muistaneen, että hopeakiekoille mahtuu 80 minuuttia musiikkia, ja tällä kertaa kaksi bonusraitaa kuullaan heti ”varsinaisen ohjelman” perään. Tarve tälle erottelulle lienee kuitenkin pieni, sillä nämä ylimääräiset biisit eivät laadullisesti tai tyylillisesti eroa muusta materiaalista kovin radikaalisti. Luultavasti jos bändiltä kysyttäisiin, vastaus olisi diplomaattinen ja kliseinen: ”ne ovat hyviä kappaleita, mutta eivät sopineet osaksi albumikokonaisuutta”. 

Oli miten oli, ensimmäinen bonusraidoista, ”Jambustin'”, herätti runsaasti hilpeyttä nimellään jo ennen levyn julkaisua. Moni tuntuu myös julkaisun jälkeen pitävän sitä yhtä nolona kuin mitä nimestä (viittaus Barbadosin liikenneympyröihin) saattoi odottaa, mutta minusta se on itse asiassa ihan hauska ja pirteä raita. Kappaleen naurettavaa nimeä hokeva kertosäe on kyllä typerä, mutta muuten kahdesta eri teemasta suht luontevasti kokoon kasattu biisi rullaa mukavasti ja on koko albumin sitkeimmin korvamadoksi jäävä raita. Billy Sherwoodin säveltämä ”Watching The River Roll” on sekin kohtuullisen mukava. Sherwood pyrkii selvästi, etenkin laulamassaan vokaalimelodiassa, kanavoimaan entistä sankariaan Chris Squirea. Kappale nostaa mukavasti Downesin syntetisaattorit pintaan, mutta antaa tilaa myös Howen 12-kieliselle portugalilaiselle kitaralle ja mandoliinille.

Lue myös:

Bonusraitojen kera 59-minuuttia kestävä albumi on enimmäkseen miellyttävä kokemus. Yesin perinteitä kunnioittaen se henkii valoisaa asennetta ja tietynlaista epämääräistä pyrkimystä spirituaaliseen valaistumiseen. Se tarjoilee vahvoja melodioita, joitakin onnistuneita yksilösuorituksia soolojen saralla ja huoliteltuja sovituksia. Samalla musiikista on kadonnut merkittävä osa siitä vaaran tunteesta, energisyydestä ja rytmisestä voimasta, joka teki 1970-luvun Yesistä niin poikkeuksellisen yhtyeen. Lopputulos on arvokasta, ammattitaitoisesti toteutettua ja usein kaunista progressiivista rockia, joka kuulostaa kiistatta Yesiltä, ainakin Steve Howen Yesiltä, mutta ei enää pyri todella uudistumaan.

Aikoinaan Yesin musiikki muuttui levystä toiseen usein hyvinkin radikaalilla tavalla. Välillä muutokset olivat seurausta ydinhahmojen jatkuvasta halusta kartoittaa uusia, tuntemattomia musiikillisia suuntia, välillä ne olivat seurausta muutoksista yhtyeen kokoonpanossa, jolloin uudet muusikot veivät musiikkia itselleen luontevaan suuntaan. Hetkittäin muutokset olivat epämukavia ja huonosti perusteltuja, mutta toisaalta alituinen muutos piti Yesin väkisinkin koko ajan tuoreena ja yllätyksellisenä yhtyeenä.

Jos pidit The Questista ja Mirror To The Skysta, suurella todennäköisyydellä pidät myös Aurorasta. Sama pätee toisinpäin: jos nyky-Yesin meno ei ole sinua vakuuttanut, Aurora ei tule kääntämään päätäsi. Kolmella viimeisellä levyllään Steve Howe ja kumppanit ovat luoneet oman tapansa tehdä Yes-musiikkia. Tämän iteraation Yes-tyyli ei ehkä kuulu suurimpiin suosikkeihini, mutta sitä on pakko kunnioittaa, että Yes tekee yhä musiikkia omalla linjallaan imitoimatta ketään. Edes omaa kaukaista historiaansa.

Aurora kuulostaa hyvöltä, mutta jättää silti hieman tyhjän ja turhautuneen olon. Samaan aikaan on tyytyväinen, että vanha suosikkiyhtyeeni tarpoo yhä eteenpäin uutta musiikkia tehden ja itseään nolaamatta, mutta toisaalta takaraivossa sirisee myös ajatus: Yes-nimen alla pitäisi pystyä parempaan.

Parhaat biisit: “Aurora”, “Love Lies Dreaming”, “Ariadne”

Rating: 3.5 out of 5.
Kirjoittaja: JANNE YLIRUUSI

Lisää luettavaa Yesistä:

Kappaleet

  1. ”Aurora” Davison, Howe 7:25
  2. ”Turnaround Situation” Davison 5:48
  3. ”Love Lies Dreaming” Davison, Howe 6:24
  4. ”Countermovement” 13:44
    • i. ”Taro” Howe
    • ii. ”Anytime Soon” Downes/Howe
    • iii. ”Blink of an Eye” Davison/Sherwood/Schellen
    • iv. ”Freedom’s Edge” Davison, Howe, Downes, Sherwood, Schellen
  5. ”Ariadne” Davison, Downes, Sherwood 6:14
  6. ”All Hands on Deck” Howe 3:03
  7. ”Outside the Box” 4:18
    • i. ”Light” Howe
    • ii. ”Outbox” Howe, Sherwood
  8. ”Emotional Intelligence” Davison 3:30

Bonusraidat:

  1. ”Jambustin'” Davison, Howe 4:22
  2. ”Watching the River Roll” Sherwood 4:40

Yes:

Jon Davison: laulu (kappaleet 1–3, 5, 8, 9), laulu (7i, 7ii), duettolaulu (4ii, 4iii, 6, 10), sähkökitara (1), urut (1, 2, 8), piano (2, 3, 8), akustinen rytmikitaristi (2), syntetisaattori (3), akustinen kitara (8) Steve Howe: kitarat [Steinbergerin 12-kielinen sähkökitara (1, 4iii), Fender Telecaster (1, 4iii, 6), Gibson ES-175D (kappaleet 1, 2, 4iii, 6), Variax-sitar-kitara (1, 4iii, 6), Gibson Les Paul Junior (1, 2, 7ii), Williams-pedal steel (2), Gibson Chet Atkins -nylonkielinen kitara (kappaleet 2, 3), Steinberger GM4T -sähkökitara (3, 8), steel-kitara (4i, 4iv), akustiset ja sähkökitarat (kappaleet 4ii, 4iv), Fender-steel-kitara (4iii, 6, 8, 9), Martin MC38 SH -akustinen kitara (4iii, 5, 9), Martin 0018SH -akustinen kitara (4iii), Gibson Tennessean (4iii), portugalilainen 12-kielinen kitara (raidat 4iii, 10), sähkökitara Leslie (5), akustinen Gibson ES-175D double-wah -kitara (5), Martin J12-65M 12-kielinen akustinen kitara (raita 6), 6- ja 12-kielinen akustinen kitara (7i), Martin MC28 ja 000-C akustiset kitarat (7ii), Fender Stratocaster (9), Gibson ES-175D Leslie-kitara (10)], mandoliini (4ii, 10), Gibson F4 -mandoliini (4iii)], autoharp (1), huuliharppu (raita 4iii), duolaulu (4ii, 6), taustalaulu (2), laulu (7i), lisäkoskettimet (raita 1), lisäsyntetisaattori (9), pesulauta (9) Geoff Downes: syntetisaattori (1, 2, 4ii, 9, 10), kuoro-urut (1), säkeistön piano (3), urut (4i, 6, 8), piano (4ii, 4iii, 5, 9), Mellotron  (4iii), jousisynteet (4iv), lead-syntetisaattori (7ii) Billy Sherwood: bassokitara (1–6, 7ii, 8–10), laulu (1, 2, 5, 7i, 7ii), duettolaulu (4iii, 10), lisä-sähkökitara (4ii, 5) Jay Schellen: rummut (1–6, 7ii, 8–10)

Muut muusikot:

Czech National Symphony Orchestra: orkesteri (1,5) Paul K. Joyce: orkesterisovitukset Vladimir Martinka: kapellimestari

Tuottaja: Steve Howe
Levy-yhtiö: InsideOut Music / Sony Music

Jätä kommentti

Website Built with WordPress.com.

Ylös ↑