Allekirjoittaneen valinnat vuoden 1970 parhaiksi levyiksi sijoituksilla 11-21.
11. Yes: Time and a Word (UK) ****
12. Gentle Giant: s/t (UK) ****
13. Robert Wyatt: The End of an Ear (UK) ****
14. Magma: Kobaïa (FR) ****
15. Pink Floyd: Atom Heart Mother (UK) ****
16. Egg: s/t (UK) ***½
17. Supersister: Present From Nancy (NL) ***½
18. Atomic Rooster: Atomic Roooster (UK) ***½
19. Kevin Ayers and the Whole World: Shooting at the Moon (UK) ***½
20. Atomic Rooster: Death Walks Behind You(UK) ***½
21. Black Sabbath: Paranoid (UK) ***½
11. Yes: Time and a Word
Yes jatkaa toisella levyllään pitkälti ensimmäisen albuminsa viitoittamalla suunnalla yhdistellen taitavasti poppia, folkkia ja rokkia notkeisiin instrumentaaliosuuksiin jotka kuitenkin vielä pysyvät suht lyhyinä eivätkä ylly kovin kompleksisiksi. Etenkin Chris Squire ja Bill Bruford soittavat kautta levyn komeasti ja osoittivat jo tässä vaiheessa olevansa paitsi taitava, niin ennenkaikkea, hyvin omaperäinen rytmiryhmä.
Tälläkin kertaa mukana on bändin omien sävellysten ohella pari cover-biisiä (Richie Havensin ja Stephen Stillsin sävellykset). Biisimateriaali on muutamaa huterampaa vetoa (etenkin ”Clear Days”) lukuunottamatta suht tasokasta vaikkei toisaalta missään vaiheessa vielä aivan timanttista tasoa. Suurimman vaikutuksen tekee räväkkä urku-odysseija ”Astral Traveller”, dramaattinen ”Then” ja albumin luultavasti kuuluisin kappale eli hippi-anthem ”Time And A Word”.
Suurimman pesäeron debyytti-levyyn tekee se että levyllä soittaa mukana pieni Royal Academy Of Musicin opiskelijoista koottu sinfoniaorkesteri. Tony Coxin orkesterisovitukset ovat hieman turhan hampaattomia ja itsestään selviä, mutteivat ne toisaalta albumia vahingoitakaan. Ja hetkittäin orkesteri tuo mukaan jopa oikeanlaista dramatiikkaa kuten ”Thenin” pistemäiset jousi-iskut jotka ovat tehokas oivallus Tai nimikappaleessa jossa ne tuovat mukavasti paatosta biisin kertosäehokeman taustalle.
Suurin häviäjä orkesterikokeilussa oli kitaristi Peter Banks joka ei saa yhtä paljoa tilaa kuin Yesin ensimmäisellä levyllä. Banks olikin hyvin kriittinen orkesterinkäyttöä kohtaan mikä kiristi hänen välejään muun yhtyeen kanssa. Tämä jäikin Banksin viimeiseksi Yes-albumiksi. Toisaalta ei muukaan Yesin väki tainnut kokeilun tuloksista loppujen lopuksi niin innostuneita olla sillä bändi pysytteli orkestereista erossa vuosikymmeniä kunnes lopulta kokeili sinfonista-joukkovoimaa uudestaan vuoden 2001 hienolla Magnification -albumilla.
”Time And A Word” sai ilmestyessään melko laidasta laitaan vaihtelevan vastaanoton eikä myynyt juuri edeltäjäänsä paremmin. Bändin asema Atlantic -yhtiön leivissä oli jopa vaakalaudalla. Atlantic päätti kuitenkin antaa Yesille vielä yhden mahdollisuuden jonka yhtye sitten käyttikin maksimaalisesti hyväkseen seuraavan vuoden upealla The Yes Albumilla.
Parhaat biisit: ”Astral Traveller”, ”Then” ja ”Time And A Word”
****
12. Gentle Giant: s/t
Gentle Giant syntyi Simon Dupree and the Big Sound nimisen soul-yhtyeen raunioista kun kolme Shulman-veljestä Derek, Phil ja Ray tahtoivat siirtyä progressiivisemman musiikin pariin. Veljekset ottivat Big Soundista mukaan rumpali Martin Smithin ja värväsivät mukaan blues-kitaristi Gary Greenin ja klassisesti koulutetun kosketinsoittaja Kerry Minnearin. Big Soundin maineen avulla tuore bändi sai nopeasti diilin juuri perustetulta Vertigo– levy-yhtiöltä ja äänitti parissa viikossa debyyttialbuminsa tuottaja Tony Viscontin johdolla marraskuussa 1970.
Gentle Giantin eponyymi debyytti on toki vielä jossain määrin raakilemainen levy, mutta bändin sointi oli kuitenkin jo yllättävän valmis tässä vaiheessa. Gentle Giantin musiikki ei ole vielä ihan niin kimuranttia kuin seuraavilla levyillä, mutta nokkelaa ja rikkaasti sovitettua kuitenkin ja mukana oli alusta alkaen yhtyeelle ominaisia kontrapunkteja sekä reipas määrä tahtilajin vaihdoksia. Ja normaalia rock-bändiä huomattavasti laajempi instrumenttipaletti. Rumpali Smithiä ja kitaristi Greeniä lukuunottamatta bändin neljä muuta jäsentä olivat kaikki multi-instrumentalisteja jotka soittelevat sujuvasti tutumpien rockbändi-instrumenttien lisäksi mm. patarumpuja, viulua, saksofoneja ja trumpettia.
Esikoislevyn myöhempää tuotantoa simppelimmässä ja melodisemmassa otteessa on se etu että harvoin Gentle Giant on kuulostanut niin sympaattiselta ja helposti lähestyttävältä kuin debyytin herkullisimmissa biiseissä. Kohokohtiin kuuluu vekkulimainen ”Funny Ways”, maukkaasti pörisevää Moog-syntetisaattoria hyödyntävä hieman rujompi, mutta samalla myös kontrapunktia hienosti käyttävä ”Alucard” ja tyylikäs akustinen kamarimusiikki/jazz-sekoitus ”Isn’t It Quiet And Cold?” jossa soi mm. näppäilty viulu, sello ja marimba.
Myös ”Nothing At All” -biisi alkaa upean kauniisti ja siinä olisi voinut olla jopa ”Stairway To Heavenmaista” hittipotentiaalia harmi vaan että kappale on pilattu tylsällä ja järkyttävän pitkällä väliosalla kehnoine rumpusooloineen ja turhine pimputteluineen. Potentiaalisesti mahtava viisi minuuttinen kappale on venytetty turhaan yhdeksän minuuttiseksi.
Yleisesti ottaen Gentle Giant on vahvimmillaan tällä levyllä hieman kevyemmillä melodisemmilla kappaleilla. Rokkaavammat palat kuten ”Why Not?” eivät tunnu yhtä omaperäisiltä ja onnistuneilta. Kaiken kaikkiaan levy on kuitenkin varsin laadukas jos unohdetaan hieman tukkoiset soundit, ”Nothing At Allin” turha väliosa ja levyn päättävä, alle kaksiminuuttinen ja totaalisen turha ”The Queen” joka on instrumentaalinen sovitus Brittien kansallislaulusta ”God Save the Queeniestä”.
Parhaat biisit: ”Funny Ways”, ”Alucard”, ”Isn’t It Quiet And Cold?”
****
13. Robert Wyatt: The End Of An Ear
The End Of An Era on Robert Wyattin ensimmäinen soololevy. The End Of An Earin voisi määritellä eräänlaiseksi avantgardistiseksi jazziksi jossa mukana paljon ääninauha-kikkailua. Eli erittäin kokeellisesta musiikista on kyse. Levyn villi kokeellisuus on siinä mielessä hieman paradoksaalista että Wyatt kapinoi Soft Machinessa yhtyeen musiikin monimutkaistumista ja pop-vaikutteiden vähentymistä ja sitten hänen ensimmäinen oma levynsä onkin näin äärimmäistä matskua. Vokaaleitakin levyllä käytetään vain lähinnä instrumenttina muiden joukossa eikä tavallista sanoitettua laulua kuulla lainkaan. Yllättävä veto siis Wyattilta.
Puolet levystä käytetään Gill Evansin ”Las Vegas Tangon” kappaleen coverointiin. Evansin alunperin 6 minuuttinen sävellys on venytetty luovasti kahdeksi erilliseksi kappaleeksi jotka kestävät yhteensä 19 minuuttia. Loput levyn kappaleista ovat Wyattin omia sävellyksi ja/tai improvisaatioita.
Taitavasti soitetulla levyllä vierailee tuttua väkeä mm. Soft Machinesta ja Caravanista. Saksofoneja soittaa Elton Dean, urkuja Dave Sinclair ja kornetti Mark Charig. Villejä hieman Keith Tippettin soittoa muistuttavia pianokuvioita kilkuttelee Mark Ellidge ja Wyattin pari rytmisektiossa on mainio jazz-basisti Neville Whitehead.
Albumin soundit ovat yllättävän napakat näin huuruiselle projektille jolla kuvittelisi olleen aika pieni budjetti. Olisipa samana vuonna ilmestynyt Soft Machinen Third äänitetty yhtä hyvin.
Wyatt ei ole itse suhtautunut The End Of An Eariin jälkikäteen erityisen lämpimästi, mutta minusta kyseessä on äärimmäisen kiinnostava levy kaikessa kokeellisuudessaan vaikkei kaikki kappaleet aivan maaliin asti menekään.
Parhaat biisit: ”Las Vegas Tango (Part I) (Repeat)” ja ”To Mark Everywhere”
****
14. Magma: Kobaia
Magma ei ole koskaan kainostellut ja aloitti jopa levytysuransa suoraan tupla-albumilla. Tässä vaiheessa Magma ei olut vielä täysin rumpali Christian Vanderin dominoima ja tämän debyytti-evyn kymmenestä kappaleesta neljä onkin muiden bändin jäsenten sävellyksiä. Tämä jako tekee 81 minuuttisesta levystä myös hieman poukkoilevan kokonaisuuden.
Osa keväällä 1970 ilmestyneen Kobaia -levyn (levy julkaistiin aluksi ilman nimeä ja sai Kobaia -nimen vasta uusintajulkaisun myötä) musiikista on suht tavallista jazz-rockia, mutta mukana on silti jo terve annos magmamaisen militaristista ja toismaailmallista orkestraalista uhoa.
Toisaalta levyllä on myös jonkin verran pastoraalisen kevyitä huilun johdattamia hetkiä (esim. Laurent Thibaultin sävellys ”Naü Ektila”) jotka katosivat myöhemmin lähes täysin Magman musiikista.
Vanderin omissa sävellyksissä kuuluu jo selvästi hänen zeuhl -visionsa vaikkei se vielä täysin kirkastunut olekaan. John Coltrane ja Carl Orf vaikutteet kuuluvat musiikissa jo ohuina kaikuina ja ”Stöäh” -kappaleessa on jo käytössä äärimmäistä falsetti-vokalisointia joka saavutti jonkinlaisen lakipisteensä vuoden 1973 Mekanïk Destruktïẁ Kommandöh -albumilla.
Kobaia ei ole musiikillisesti vielä läheskään täysosuma, mutta toisaalta musiikin totaalista omaperäisyyttä jo tässä varhaisessa vaiheessa ei voi kuin hämmästellä ja kunnioittaa. Kobaia -levyn myötä rock-estradeille marssi aivan uudenlainen uniikki ja ennenkuulematon voima.
Parhaat biisit ”Kobaia”, ”Naü Ektila”, ”Stöäh”
****
15. Pink Floyd: Atom Heart Mother
Viidennellä studiolevyllään Atom Heart Mother Pink Floyd loikkaa mukaan 70-luvun alun sinfoniaorkesteribuumiin.
Levyn keskeinen raita on kuusi osainen ja lähes 24 minuuttinen nimiraita johon avantgarde-säveltäjä Ron Geesin (s.1943) on tehnyt orkesterisovitukset. Kappaleessa on hienoja teemoja, mutta kokonaisuus on suht hutera ja sisältää aivan turhaa tyhjäkäyntiä. Orkesteriosuudet toimivat kuitenkin parhaimmillaan komeasti ja kuoro-osuudet tuovat hetkittäin mieleen jopa György Ligetin kosmiset tunnelmat. Floydin orkestraatiot olivatkin huomattavasti modernimpaa ja kunnianhimoisempaa osastoa kuin Yesin vastaavat samana vuonna ilmestyneellä Time And A Word -albumilla.
Levyn b-puolikin on epätasainen. Roger Watersin (s.1943)”If” ja David Gilmourin (s.1946)”Fat Old Sun” ovat sympaattisia, mutta silti melko mitään sanomattomia folk-balladeja ja levyn päättävä musiikin ja äänitehosteiden sotkuisa yhdistelmä pekonin paistoineen eli ”Alan’s Psychedelic Breakfast” on suht unettava tapaus. Etenkin kun kappale kestää 13 minuuttia!
Toisaalta b-puolelta löytyy myös levyn kohokohta joka on ehdottomasti kosketinsoittaja Rick Wrightin (1943-2008) sävellys ”Summer ’68” jossa hyödynnetään komeasti torvisektiota. Kappaleen melankolisen kauniissa lauluosuudessa ja toisaalta puhaltimin vahvistetun instrumentaaliosuuden yhdistelmässä on tunnelmaltaan jotain hieman Canterbury-skeneen viittaavaa. Wrightin itsensä laulamat sanoitukset kertovat kohtaamisesta groupien kanssa. Hyvin canterburymainen aihe sekin, vaikka oikeiden Canterbury-bändien tapauksessa groupiet olivat todellisuudessa ehkä enemmän päiväuniosastoa…
Atom Heart Mother on epäkoherentti kokonaisuus joka sisältää joitakin briljantteja hetkiä ja Floyd ansaitsee kyllä kiitosta ennakkoluulottomasta kokeilunhalusta vaikkei nämä kokeilut tällä levyllä aina menestyksiä olleetkaan. Pink Floyd oli saanut itsensä sellaiseen nosteeseen tässä vaiheessa että jopa näin kokeellinen albumi nousi Briteissä albumilistan ykköseksi vaikka arviot lehdistössä olivatkin suht ristiriitaiset.
Nyt lähes viisikymmentä vuotta Atom Heart Motherin julkaisun jälkeen on kiinnostavaa huomata että levy on ehkäpä tunnetumpi sen ikonisesta kannesta kuin itse musiikista. Storm Thorgersonin suunnittelemassa tekstittömässä kannessa takaviistosta kuvattu hyvin tavanomaisesti latteassa päivänvalossa valossa kuvattu tavallinen lehmä katsoo kameraan. Yksinkertaista, mutta nerokasta.
Parhaat biisit: ”Atom Heart Mother” ja ”Summer ’68”
****
16. Egg: s/t
Eggin eponyymi levy on Dave Stewartin (koskettimet), Mont Campbellin (basso ja vokaalit) ja rumpali Clive Brooksin muodostama trio jonka kimurantti musiikki on tyylillisesti jossain The Nicen ja Frank Zappan välimaastossa.
Egg lasketaan yleensä ns. Canterburyn koulukuntaan vaikkei maantieteellistä yhteyttä olekaan. Stewart kuitenkin vaikutti myöhemmin merkittävissä Canterbury-yhtyeissä kuten Hatfield And The Northissa ja National Healthissa ja kyllähän Egg tyylinsäkin puolesta jazz-vaikutteidensa ja montypythonmaisen -huumorinsa ansiosta tuohon kerhoon ihan hyvin sopii. Toisaalta klassisen musiikin vaikutteet vievät yhtyettä sinfonisen progen suuntaan ja toisaalta kokeellisimmillaan viittaa myös myöhemmin kehittyneeseen avant-prog -suuntaukseen.
Eggin musiikki on suht monimutkaista jo tällä debyyttialbumilla sekoitellen jazzahtavaa sointia ja klassisen musiikin vaikutteita. Lopputulokset ovat paikoin hieman karkeita, mutta pääosin sympaattisia. Bach -cover ”Fugue in D Minor” on hieman liian itsestäänselvä ”rock-goes-to-classics” -veto, mutta parikymmentäminuuttinen ”Symphony No. 2” on kiinnostavampi klassisen musiikin vaikutteiden (ja monien suorien siteerausten) ja rockin energian sekoitus.
Levyn kohokohta on energinen ja maanisella temmolla 5/8 tahtilajissa eteenpäin puskeva (ja vaivalloisesti nimetty!) ”The Song of McGillicudie the Pusillanimous (Or: Don’t Worry James, Your Socks Are Hanging in the Coal Cellar With Thomas)”.
Eggin debyyttilevy oli hyvä startti bändille, mutta kolmikko petrasi reippaasti seuraavana vuonna ilmestyneellä The Polite Forcella.
(Trivia-tietoa: Levyn on äänittänyt Roy Thomas Baker josta tuli myöhemmin 70-luvulla Queenin menestysalbumien tuottaja.)
Parhaat biisit: ”Bulb”, ”The Song of McGillicudie the Pusillanimous (Or: Don’t Worry James, Your Socks Are Hanging in the Coal Cellar With Thomas)”
***½
17. Supersister : Present from Nancy
Present From Nancy on mainio debyytti-levy hollantilaiselta Supersisteriltä.
Present From Nancylla on mukavan leppoisa ja leikkisä tunnelma. Soitto on notkeaa ja kepeää, muttei silti missään vaiheessa turhan pliisua tai viihteellistä.
Levyn soundista tekee suht omaperäisen se että pääosassa on kitaran sijasta koskettimet ja huilu. Robert Jan Stips tekeekin hyvää työtä koskettimissa ja pidän kovasti hänen sähköpiano soundistaan. Urkujen fuzz-soundissa taasen kuuluu selvästi Mike Ratledgen (Soft Machine) vaikutus. Rumpali Marco Vrolikin vauhdikas rumpalointi on myös mukavaa kuultavaa ja tuo hieman mieleen Carl Palmerin.
Supersisteria kutsutaan usein hollannin Canterburyksi ja kyllähän sointi siihen suuntaan selvästi viittaa. Varmasti Soft Machinen ja Caravanin ensimmäiset levyt ovat pyörineet ahkeasti supersiskojen levylautasilla.
Harmillisesti Supersisterin pari mainiota singleä jotka julkaistiin ennen Present From Nancya joten nuo hienot biisit ”She Was Naked” ja ”Radio” eivät päätyneet mukaan itse levylle. Ehkäpä ne jossain myöhemmällä remasterilla on ujutettu mukaan, mutta ainakaan omalla cd:lläni niitä ei ole.
Kappalemateriaali on hieman epätasaista ja muutama valjumpi muniinpuhalteluosuus (esim. ”Dreming wheelwhile”) laskevat kokonaisuuden tasoa ja edellä mainitut sinkut olisivat ihan hyvin voineet korvata ne. B-puoli ei yleisesti ottaen pärjää levyn ensimmäiselle puoliskolle.
Present From Nancyn soundit ovat aika ohuet ja köpöiset. Etenkin rummut soivat vaisusti eikä Jan Stipsin urkujen rosoisuuskaan oikein tyydyttävästi aina välity.
Lievästä epätasaisuudestaan huolimatta Present From Nancy on kelpo avaus Supersisterin uralle, mutta vielä hienompia levyjä oli tulossa.
Parhaat biisit: ”Present From Nancy”, ”Memories Are New”
***½
18. Atomic Rooster: s/t
Helmikuussa 1970 ilmestynyt Atomic Roosterin eponyymi levy tunnetaan välillä myös nimellä Atomic Roooster kuten levyn kansikuvitukseen nimi on merkitty. Ja mikä kansi se onkaan: atomi-aikaa juhlistaa lasikuutioissa pyristelevä piirretty vihreä kukko (joka tosin näyttää enemmän kotkalta) jolla on valtavat naisen tissit!
Atomic Rooster oli ikään kuin jatkoa Crazy World of Arthur Brownille jossa soitti Roosterin perustajajäsenet klassisesti koulutettu urkuri Vincent Crane (1943-1989) ja rumpali Carl Palmer. Palmerin lisäksi Cranen musiikillisesti johtamaan (Palmer hoiti bändin käytännönasioita) Roosteriin värvättiin myös basisti/vokalisti Nick Graham joka soittaa huiluakin parissa kappaleessa.
Atomic Roosterin tyyli on hardrockiin päin vivahtavaa progea jossa on myös haiskahdus soulia ja funkia. Suht omaperäinen kombinaatio joka toimii kuitenkin varsin mukavasti. Vincent Cranen urkujen dominoiva musiikki on melko raskasta, mutta Carl Palmerin kepeä ja taitava rumpalointi tuo soundiin sopivasti ilmavuutta. Studiomuusikoiden soittamia puhaltimia käytetään runsaasti lisämausteena. Etenkin rankan urkuriffin varassa rokkaava ”Friday 13th” ja kaunis, mutta silti tummasävyinen, rauhallinen kappale ”Winter” jota Palmer koristelee kellopelin kilkutuksella ovat loistavia kappaleita. Osa muista kappaleista jää hieman turhan geneeriksiksi rynkytyksiksi, mutta keskimäärin meno on varsin kovaa tasoa.
Debyytin jälkeen Carl Palmer jätti bändin ja hyppäsi Keith Emersonin ja Greg Laken kelkkaan perustamaan ELP:iä. Crane jatkoi sisukkaasti ilman rumputaituriaan ja julkaisi samana vuonna vielä toisenkin Atomic Rooster -albumin.
Parhaat biisit: ”Friday 13th” ”S.L.Y.” ja ”Winter”
***½
19. Kevin Ayers And The Whole World : Shooting At The Moon
Shooting At The Moon on ex-Soft Machine vokalisti Kevin Ayersin toinen studiolevy.
Shooting At The Moon on hyvin eklektinen taidepop levy joka poukkoilee kevyistä pop-ralleista kokeelliseen avantgardeen ja psykedelian kautta taas takaisin. Kautta levyn vallitsee miellyttävä kieliposkessa meininki ilman että homma menisi kuitenkaan aivan totaaliseksi pelleilyksi.
Ayers kokosi levylle kovan ja persoonallisen bändin jota kutsuttiin nimellä The Whole World. Kitarassa ja bassossa vuorottelee 17-vuotias Mike Oldfield, koskettimissa avantgarde-säveltäjä David Bedford ja puhaltimissa villi soittaja Lol Coxhill. Rummuissa on hieman tuntemattomampi Mick Fincher. ”Lunatics Lamentissa” Oldfield pääseekin vetäisemään komean ja varsin psykedeelisen kitarasoolon joka on hänen uransa tähän mennessä hienoin suoritus. Ayers itse laulaa veikeät sanoituksensa itsevarman toteavaan ja karismaattiseen tyyliin.
Levyn popimmat hetket toimivat paremmin kuin kokeellisemmat raidat ja esimerkiksi ”Pisser Dans un Violon” on hyvinkin turhanpäiväistä vinguttelua ja hissuttelua. Levyn herkullisimmat pop-kipaleet ”The Oyster and the Flying Fish” ja ”Clarence in Wonderland” ovat pariminuuttisina hieman turhauttavia kokemuksia. Kappaleiden hienot melodiat olisivat kestäneet hieman pitkällisempääkin mehustelua.
Shooting At The Moon on harmillisen epätasainen albumi, mutta parhaimmillaan todella hurmaava ja omaperäinen tapaus. The Whole World -kokoonpano hajosi pian Shooting At The Moonin jälkeen, mutta Oldfield ja Bedford jatkoivat Ayersin mukana vielä seuraavalle studiolevylle.
Parhaat biisit: ”May I”, ”Rheinhardt & Geraldine/Colores Para Dolores”, ”Lunatics Lament”, ”The Oyster and the Flying Fish”, ”Clarence in Wonderland”
***½
20. Atomic Rooster: Death Walks Behind You
Death Walks Behind You on Atomic Roosterin toinen studioalbumi. Ensimmäisen levyn kokoonpanosta on jäljellä enää kosketinsoittaja/säveltäjä Vincent Crane. Carl Palmer oli tässä vaiheessa jo lähtenyt perustamaan ELP:ia ja hänet korvasi hieman raskaskätisempi rumpali Paul Hammond. Basisti/vokalisti Nick Graham sen sijaan vaihtui kitaristi John Du Canniin joka hoiti myös vokaalit. Levyllä ei siis ole lainkaan basistia vaan Crane hoiti matalat taajudet urkujen pedaaleilla.
William Blaken maalauksen koristama Death Walks Behind You jatkaa pitkälti debyytti levyn viitoittamalla tyylillä eli kyseessä on sekoitus progressiivista rockia, soulia ja hard rockia. Tällä levyllä ote entistä hieman raskaampi ja suoraviivaisempi eli bändi kallistuu aiempaa selvemmin hard rockin suuntaan. Sanoitukset ovat myös edelleen samaa lohduttoman synkkää osastoa kuin edellisellä albumilla kuten ehkä levyn nimestäkin voi jo päätellä. Levyn tyyliä on suht osuvasti kuvailtu ELP:n ja Black Sabbathin sekoitukseksi.
Death Walks Behind You kelpo levy ja sisältää monta tarttuvaa riffiä mutta on hetkittäin myös hieman yksitoikkoinen eikä aivan yllä debyytti-levyn tasolle.
Parhaat biisit: ”Death Walks Behind You” ja ”Tomorrow Night”
***½
21. Black Sabbath: Paranoid
Paranoid on Black Sabbathin toinen studioalbumi.
Paranoid on maukas sekoitus raskasta rockia ja psykedeliää. Levy on vuonna 1970 vielä kapaloiässä olleen heavy rock -genren merkittävä virstanpylväs ja pioneerityö.
Levy sisältää kaksi bändin tunnetuinta, hieman loppuun soitettua, kappaletta eli nimibiisin ”Paranoidin” ja ”Iron Manin”. Albumin onnistuneimmat raidat on kuitenkin vihaisesti suriseva ”War Pigs” ja kevysti jazzahtava(!) ”Planet Caravan”.
Ozzy Osbournen inisevä ääni on samalla tavalla jotain aivan uutta kuten Peter Hammillin omintakeinen vokalisointi Van Der Graaf Generatorissa vaikkei yhtä monipuoliseen ilmaisuun pystykään. Herkullisista hetkistä huolimatta Paranoid-levyä kokonaisuutena vaivaa turha monotonisuus.
Parhaat biisit: ”War Pigs”, ”Planet Caravan”
***½
Kirjoittaja: JANNE YLIRUUSI
Muut Vuosi vuodelta -sarjan osat löydät täältä.
Pienemmät Purot 