70-luvun lopulla kaupalliseen alamäkeen päätyneen Yesin tähti oli lähtenyt uuteen rakettimaiseen nousuun vuoden 1983 ilmestyneen 90125 -levyn myötä. Itseasiassa tuosta kahden Trevorin luotsaamasta levystä oli tullut vuonna 1969 perustetun progepioneerin uran suurin menestys. Yhtyeen uusi kitaristi/vokalisti Trevor Rabin oli uuden, aiempaa popimman, materiaalin pääsäveltäjä ja kovassa nousussa oleva tuottaja (ja entinen Yesin jäsen) Trevor Horn puolestaan varmisti että levy oli soundeiltaan niin täynnä futuristista säihkettä ettei kukaan erehtyisi pilkkaamaan uudistunutta Yesiä topograafisia valtameriä ruoppaavaksi menneisyydessä eläväksi progesaurukseksi.
90125:n julkaisun jälkeen käynnistynyt massiivinen ja menestyksekäs maailmankiertue päättyi vuoden 1985 alussa. Jälkiviisaasti lienee selvää että täydellisessä maailmassa Yes olisi takonut kun rauta on kuumaa ja julkaissut jatkoa yllätysmenestykselleen viimeistään vuonna 1986, mutta lopulta seuraavaa Yes-levyä saatiin odottaa syyskuuhun 1987 asti.
Syyt viivästykseen olivat hyvin yesmäiset: sen sijaan että menestys olisi tuonut porukan yhteen se tuntui vain lisäävän jakolinjoja yhtyeen sisällä. 70-luvulla Yesin epävirallisena taiteellisena johtajana toiminut Jon Anderson ei ollut tyytyväinen pienentyneeseen rooliinsa. Hän oli palannut mukaan yhtyeeseen 90125:sen loppusuoralla ja nyt hänen odotettiin käyttäytyvän enemmän rivijäsenen kuin johtajan lailla. Anderson on valittanut että hänen tahdottiin laulavan biisit ja lunastavan shekit ilman sen suurempaa luovaa panosta. Rabin oli nyt kukkulan kuningas sillä hän oli kirjoittanut edellisen levyn hitit ja hänellä oli toisen perustajajäsenen, basisti Chris Squiren, tuki takanaan. Squirelle kelpasi hittien tuottama makea elämä ja avioeronsa myötä Los Angelesiin 80-luvun puolivälissä muuttanut Squire myönsikin myöhemmin että hänen elämänsä muuttui yhdeksi pitkäksi epäterveelliseksi juhlaksi noihin aikoihin.
Tuottajaksi jälleen pestattu Trevor Horn ei saanut egoilevaa porukkaa ruotuihin. Oikeastaan päin vastoin; hänen on raportoitu tapelleen paitsi Andersonin mutta erityisesti kosketinsoittaja Tony Kayen kanssa. Horn ja Kaye eivät tulleet lainkaan toimeen keskenään ja Kaye äänittikin osuutensa (joita taisi tälläkin kertaa olla aika vähän) erillisessä studiossa. Ja studioitahan projektissa riitti! Levyn tekeminen aloitettiin Italiassa (ilmeisesti ainakin osittain verojen välttelyn johdosta), mutta kolmen kuukauden jälkeen hommat eivät edistyneet tyydyttävästi ja Hornin ehdotuksesta sessiot siirrettiin Lontooseen. Seuraavat kuukaudet levyä työstettiin Hornin omistamissa Sarm East ja Sarm West studioissa sekä George Martinin Air Studiosissa. Konfliktit eri jäsenten kesken vain eskaloituivat ja Rabinin tahdosta äänitykset siirrettiin Los Angelesiin. Tässä vaiheessa Hornin mitta oli täynnä ja hän päätti hylätä koko projektin. Rabin viimeisteli levyn yhdessä tuottajaksi korotetun äänittäjä Paul DeVilliersin kanssa neljässä eri Los Angelesin studiossa. Rabin on sittemmin arvioinut että lopulta Big Generatoriksi nimetyn levyn tekeminen maksoi lopulta yli 2 miljoonaa dollaria. Eikä levy edes kuulosta yhtä hyvältä kuin 90125. Ei lähellekään yhtä hyvältä.
Lue myös: Levyarvio: Yes – Relayer (1974)
Levyn käynnistää seksistä kertova (Yesille harvinainen aihe)! tarmokkaasti simppelin bassoriffin ja korkealla soundilla kopsahtelevien rumpujen voimin eteenpäin piiskaava ”Rhythm of Love” on ihan onnistunut suorastaan tanssittava poppipala johon monipuoliset vokaaliharmonia tuovat mukavasti lisäväriä. White soittaa joitakin maukkaita rumpufillejä vaikka miehen soundit ovatkin kyseenalaiset. Rabin soittaa puolestaan loppupuolella hieman mauttoman vinkuvonkusoolon sähkökitaralla, mutta soolo on onneksi armollisen lyhyt. ”Rhythm of Love” muistuttaa tyylillisesti eniten 90125:sen materiaalia ja olisi istunut mukaan levylle suht hyvin. Täytyy tosin sanoa että laadullisesti se olisi siinä joukossa jäänyt häntäpäähän.
Big Generatorin nimibiisi on albumin kokeellisinta antia. Se sekoittelee mureaa sähkökitarariffiä, monipuolisia vokaalikikkailuja, ”Owner Of Lonely Heartista” tuttuja Synclavierilla tuotettuja ”orkesteri-iskuja” ja Alan Whiten arvaamattomasti iskevää rumpalointia. ”Big Generatorin” katkonainen rakenne on samaan aikaan ärsyttävä ja kiehtova.
Kolmas biisi, seitsemän minuuttia kestävä, ”Shoot High Aim Low” edustaa levyn tunnelmallisempaa antia. Leppoisan raukeasti soiva biisi tuo mieleeni Pink Floydin 80-luvun tunnelman. Rabin ja Anderson vuorottelevat onnistuneesti päävokaaleissa. Koskettimet soivat orkestraalisesti ja Rabin soittaa lyhyen Al Di Meola-henkisen soolon akustisella kitaralla. Myöhemmin kuullaan levyn tyylikkäintä sooloilua sähkökitaralla. Anderson ei aina Big Generatorilla erityisen inspiroituneelta, mutta ”Shoot High Aim Low:n” hän laulaa intohimoisesti. Etenkin kipakka kohta ”Who says’s there’s got to be a reason” on tehokas.
”Almost Like Love” on vauhdikas rokkibiisi jota määrittelee hieman päälle käyvästi hakkaavat rummut. Mukana tuuttaa myös motown-henkinen torvisektio. Motownin sijasta tosin ensimmäinen mielleyhtymä on valitettavasti Phil Collins ja ”Sussudio”. Andersonin nopeasti, lähes puhemaiseen tyyliin, sylkevät vokaalit säkeistöissä pelastavat paljon. Mieshän melkein räppää! Kiinnostavaa! Kertosäe sen sijaan on erittäin tylsä. Whiten rumputamppaus käy myös puisvaksi koko biisin mitassa.
Lue myös: Levyarvostelu: Yes – Relayer (1974)
Rabinin yksinään kirjoittama ”Love Will Find a Wayta” kaavailtiin alunperin Stevie Nicksille (Fleetwood Mac) mutta Whiten ehdotuksesta se sovitettiin Yesille. Kappale alkaa lyhyellä ja näppärällä The Beatlesin mieleen tuovalla jousikvartetti-introlla. Valitettavasti intron jälkeen homma latistuu ja itse kappale on melko yhdentekevä popballadi. Rabinin banaalit sanoitukset eivät myöskään tee vaikutusta vaikka rivi ”I eat at chez nous” onkin yllättävä! En ole erityisen innostunut Whiten terävästi kopisevasta rumpusoundista levyllä ylipäätänsä, mutta tähän kappaleeseen se istuu erityisen huonosti.
”Final Eyes” vaikuttaa kappaleelta jossa Andersonin vaikutus on ollut keskimääräistä suurempi. Hänen lähes lastenlaulumainen vokaalimelodia kuljettaa kappaletta alussa kevyesti soivan akustisen kitaran taustoittamana. Rumpujen ja Rabinin vokaalien tullessa mukaan kappale ottaa selkeän käänteen kohti AOR:ää. Yli kuusi minuuttia kestävä kappale jää muutamasta hyvästä hetkestä huolimatta hieman hajanaiseksi ja veltoksi kokonaisuudeksi.
Levyn pisin biisi, seitsemän ja puoli minuuttia kestävä, kevyesti latinovaikutteinen, ”I’m Running” on Big Generatorin selkein kumarrus Yesin historian suuntaan. Ei niin että se tavoittelisi Close To The Edgen tai Tales From Topographic Oceansin huuruisia huippuja, mutta sävellyksessä on kuitenkin ilahduttavasti erilaisia osioita, rytmitykset ovat haastavia ja sovituksessa on kivoja pikku yksityiskohtia kuten Whiten lempeästi soivat vibrafonit. Tässäkin kappaleessa tosin harmittaa että Squiren bassokitara on miksattu niin taustalle että sen kuullakseen on keskityttävä ankarasti. Big Generator olisi kaivannut runsaasti lisää Squirea!
Andersonin yksinään säveltämä lempeä ja tyylikäs ”Holy Lamb (Song for Harmonic Convergence)” päättää Big Generatorin. Eteerinen kappale tuo mieleen Andersonin ja Vangeliksen yhteisen musiikin jota he tekivät Jon & Vangelis nimen alla 80-luvulla. Rabin on ilmoittanut inhoavansa biisiä eikä hänestä se olisi kuulunut mukaan levylle. Okei onhan ”Holy Lamb” tyylillisesti hieman irrallaan muiden kappaleiden tyylistä, mutta minusta se kuuluu levyn nautittavimpaan antiin ja toimii mainiosti ikään kuin kevyenä koodana koko levylle. Myönnettäköön silti että ”Holy Lamb” kuulostaa hieman keskeneräisenä. Se kuulostaa jossain määrin kuin jonkun ison eepoksen introlta.
- Review: Mike Oldfield – Crises (1983)
- Review: Mike Oldfield – Tubular Bells (1973)
- Vuosi vuodelta : Parhaat levyt 1987
- Review: Annie Barbazza – Vive (2020)
- Levyarvostelu: Pink Floyd – A Momentary Lapse Of Reason (1987)
- Levyarvio: Rush – Hold Your Fire (1987)
Kaiken kaikkiaan Big Generator ei pärjää edeltäjälleen oikein millään tasolla. Biisit eivät ole yhtä kiinnostavia ja tuotanto jää valovuosien päähän edeltäjänsä nerokkuudesta. Toisaalta on positiivista että vaikka yleinen tyylilaji on suurin piirtein 90125:n kaltainen sekoitus poppia, progea ja AOR:ää niin ei Big Generator silti tunnu miltään väkinäiseltä kopiolta. Ja vaikkei levy tarjoilekaan varsinaisia täysosumia on biisit pääosin kuitenkin suht laadukkaita.
Big Generator myi platinaa USA:ssa ja globaalit myyntiluvut on arvioitu olevan parin miljoonan luokkaa. Ei hassumpaa paitsi että tulos oli pettymys ainakin levy-yhtiölle ja ehkä myös bändille. Olihan 90125 myynyt reippaasti enemmän eikä Big Generatorin valtavat tuotantokulutkaan parantaneet yhtälöä.
Yes kiersi Big Generator levyn jälkeen menestyksekkäästi puolisen vuotta. Kiertueen jälkeen Anderson Ilmoitti jättävänsä jälleen yhtyeen. Syiksi hän on maininnut mm. yhtyeen liikaa poppiin kallellaan olevan tyylin, mutta kun huomioidaan että hän itse julkaisi heti vuonna 1988 hyvin pop-henkisen soololevyn In The City Of Angels voidaan päätellä että kyseessä oli enemmän turhautumisesta siihen että Yesin johtajuus oli lipunut hänen käsistään. Loppuvuodesta 1988 Anderson aloitti seuraavan soolevynsä työstämisen, mutta lopulta mukaan värvättiin entiset Yesin jäsenet kitaristi Steve Howe, kosketinsoittaja Rick Wakeman ja rumpali Bill Bruford. Andersonin sooloprojekti muuntautui vähemmän näppärästi nimetyksi Anderson Bruford Wakeman Howe –bändiksi josta tuli ikään kuin kilpaileva Yes. Varsinainen Yes oli puolestaan tuuliajolla ilman dedikoitunutta vokalistia. Andersonin tilalle kaavailtiin mm. Supertrampin Roger Hodgsonia, Kansasin Steve Walshia ja World Traden Billy Sherwoodia. Hommat eivät kuitenkaan oikein edenneet ja ainoastaan Sherwoodista tuli lopulta osa Yesiä, mutta palatkaamme siihen tarinaan myöhemmin.
Yes oli selvinnyt yllättävän hyvin punkin ja AOR:n nousun aiheuttamista musiikillisista mullistuksista. Osittain toki siksi että yhtyeen tyyli lähestyi jälkimmäistä. Seuraava myrsky eli grunge oli kuitenkin jo ovella ja sitä vastaan Yes lähti taistelemaan hankalasta asemasta. Big Generatorin myötä suosio oli jo laskussa ja nyt yhtyeen rivit olivat jälleen hajaantuneet Andersonin peliliikkeen myötä. Big Generator tulikin jäämään Yesin viimeiseksi todelliseksi hetkeksi valtavirran A-ryhmässä mitä kaupalliseen menestykseen tulee.
Parhaat biisit: ”Big Generator”, ”Shoot High Aim Low”, ”I Am Running”, ”Holy Lamb (Song for Harmonic Convergence)”
Kirjoittaja: JANNE YLIRUUSI
Kappaleet
- ”Rhythm of Love” Tony Kaye, Trevor Rabin, Jon Anderson, Chris Squire 4:49
- ”Big Generator” Rabin, Kaye, Anderson, Squire, Alan White 4:31
- ”Shoot High Aim Low” White, Kaye, Rabin, Anderson, Squire 6:59
- ”Almost Like Love” Kaye, Rabin, Anderson, Squire 4:58
- ”Love Will Find a Way” Rabin 4:48
- ”Final Eyes” Rabin, Kaye, Anderson, Squire 6:20
- ”I’m Running” Rabin, Squire, Anderson, Kaye, White 7:34
- ”Holy Lamb (Song for Harmonic Convergence)” Anderson 3:15
Yes
Jon Anderson: vokaalit Trevor Rabin: vokaalit, akustiset kitarat, sähkökitarat, koskettimet, jousisovitukset Tony Kaye: koskettimet Chris Squire: bassokitarat, taustavokaalit Alan White: rummut, perkussiot, taustavokaalit
Vierailijat
Lee R. Thornburg, Nick Lane, Greg Smith, Jimmy Zavala: torvisektio (”Almost Like Love”)
Tuottaja: Yes, Trevor Horn, Trevor Rabin, Paul De Villiers
Levy-yhtiö: Atco
Pienemmät Purot 
Vastaa