Eidolon on A.W. Yrjänän toinen sooloalbumi.
A.W. Yrjänän Torniossa vuonna 1985 perustama CMX ponnisti liikkeelle punkista, mutta yhtye laajensi pian ilmaisuaan. Yksinkertaisin koko yhtyeen laajaa katalogia kuvaava määritelmä voisi olla ”raskas vaihtoehtorock”. Punk-juurista huolimatta moneen suuntaan kurkotelleen yhtyeen yksi keskeisimmistä vaikutteista on ollut progressiivinen rock. Proge on haiskahtanut ainakin jossain määrin yhtyeen lähes kaikilla levyillä aivan alkuaikojen jälkeen, ja se on nostettu erityiseen päärooliin levyillä Dinosaurus Stereophonicus (2000), Aion (2003) ja Talvikuningas (2007).
Proge on aina vaikuttanut kiinnostaneen yhtyeen jäsenistä eniten sen keskeisintä biisinkirjoittajaa ja keulahahmoa A.W. Yrjänää. Jos olen oikein ymmärtänyt, muu yhtye on välillä harannut tätä kiinnostusta vastaan ja vetänyt musiikkia enemmän perusrockin suuntaan. Ilmeisesti tämä ristiriita oli ainakin osittain sen takana, että Yrjänä löi vuonna 2022 CMX:n jarrut pohjaan ja siirtyi soolouralle.
Ensimmäinen soololevy Heliografi ilmestyi pari vuotta myöhemmin. Se oli yllättävän valju kokonaisuus. Joukossa oli muutama parempi raita, mutta kokonaisuus jäi hahmottomaksi ja heikoimmilla raidoilla vajottiin lähes arttuwirskarimaisen popiskelmän tasolle. Jotenkin sitä odotti, että Yrjänä CMX:n pakkopaidasta vapauduttuaan kurottaisi korkeammalle. Kun tähän yhdistää esikoisen lattean musiikin ja herran vierailun Vain elämää -sarjassa, ajattelin väkisinkin, että Yrjänän päivät itseäni kiinnostavan taiteen tekijänä ovat takana päin ja häntä odottaa naistelehtijulkisuus sekä mahdollisesti tuottoisa ura Mökkitie Recordsin artistina. En ottanut tätä henkilökohtaisesti. En ole ikinä palvonut Yrjänää tai CMX:ää, ja kyllä maailmassa kiinnostavaa musiikkia riittää.
Lue myös: Levyarvio: Angine de Poitrine – Vol. II (2026)
Mutta. Pari vuotta myöhemmin Yrjänä onnistuu yllättämään. En ole sellainen kliseinen progefani, jonka mielestä enemmän on aina enemmän ja pitkä biisi on avain onneen. Pakko silti myöntää, että kiinnostukseni heräsi, kun Yrjänän uudesta levystä Eidolon kerrottiin ennakkoon, että se koostuu vain kahdesta levynpuoliskon mittaisesta kappaleesta. Ainakin oli selvää, että Yrjänä ei sittenkään jatkanut Heliografista syvemmälle suomi-iskelmän suuntaan.
Kuten jo aiemmin viittasin, Yrjänä on kurkotellut innokkaasti ja häpeilemättä progen suuntaan muutamilla CMX:n levyillä, ja Eidolon on ilmiselvää jatkumoa tälle suuntaukselle. Mittakaavan ohella ilmeinen yhteys progeen on myös se, että Eidolon on konseptialbumi. Yrjänä on itse kuvaillut sen rakentuvan sotakirjeenvaihtajan päiväkirjakatkelmista sodan keskellä. Levy on jopa omistettu Ylen urhealle Antti Kuroselle, joka kertoo aseista riisuvalla tavalla, itkuisella äänellään, eri konfliktialueiden tapahtumista.
Vaikka ensivaikutelma on massiivinen, Eidolonin musiikki ei ole mitään ääriprogea, vaikka yleisote on suhteellisen tekninen ja välillä loikataan poukkoilemaan epäsäännöllisiin tahtilajeihin (kolmannessa osassa jopa lauletaan ”Siis tanssitaan vielä kun voimme / vaikka tahtilaji ois vaikea”) tai ennakoimattomiin katkorytmeihin. Kokonaisuutta keventävät muutamat sinne tänne ripotellut tarttuvat kertosäkeet, eikä haastavuusaste varmasti ole ylitsepääsemätön vaikkapa CMX:n aikaisempaan musiikkiin tottuneille.
Soitossa ja tuotannossa on uudenlaista irtonaisuutta, jota viime vuosien CMX:ltä jäi uupumaan. Yrjänän ja Erno Laitisen yhdessä tuottaman Eidolonin kappaleet syntyivätkin enemmän tai vähemmän spontaanisti koko yhtyeen soittaessa ja materiaalia yhdessä sovittaessa. Siitä puuttuukin yletön studiokiilto ja hinkkauksen maku, joka vaivaa joitakin CMX:n levyjä, vaikka kaikki onkin hyvin huoliteltua.
Levy käynnistyy 22-minuuttisella sävellyksellä ”Nom de Plume, Nom de Guerre” (suomeksi ”Kirjailijanimi, taistelunimi”). Kappale yhdistelee sotametaforia rakkauden ja identiteetin katoamisen pohdiskeluun ja paljastuu lopulta jonkinlaiseksi messun muotoon puetuksi surutyöksi. Eteerisen syntetisaattoritunnelmoinnin jälkeen musiikki räjähtää käyntiin King Crimsonin mieleen tuovalla riffillä. Tätä osastoa Yrjänä on luodannut useammallakin CMX:n levyllä, ja ensimmäiset ajatukset ovatkin lähinnä ”hyvältähän tämä kuulostaa, mutta ei kai taas…”. CMX:n ekskursiot progen pariin ovat aiemmin olleet vahvasti metalliin kallellaan, mutta onneksi tällä kertaa touhussa on mukana aiempaa enemmän ilmaa, vaikka soitto usein jälleen raskaskätistä onkin. Asiaa auttaa myös se, että Oscar Gräsbeckin syntetisaattorit nousevat kitaroiden, Jaakko Rossin ja Erno Laitisen jurnuttavien kitaroiden rinnalle.
Nopeasti käy kuitenkin selväksi, että kyseessä ei ole mikään ”Close To The Edgen” kaltainen ”sinfoninen” kokonaisuus, vaan enemmänkin useammasta kappaleesta koottu laulusarja omine itsenäisine säkeistöineen ja kertosäkeineen. Viiteen osaan jaettu ”Nom de Plume, Nom de Guerre” on kuitenkin punottu yhteen muutamilla kokoavilla riffeillä ja tekstinpätkillä (”Sivusta murenee…”), jotka luovat ainakin jonkinlaista illuusiota koheesiosta.
Lue myös
- Levyarvio: A.W. Yrjänä – Eidolon (2026)
- Review: Khatsaturjan – Monologue Of Chronos (2026)
- Review: Yes – Going For The One (1977)
- Levyarvio: Echolyn – Mei (2002)
- Review: Island – Pictures (1977)
- Levyarvio: Khatsaturjan – Monologue Of Chronos (2026)
- Levyarvio: Porcupine Tree – In Absentia (2002)
- Review: Univers Zero – s/t (1977)
- Year by Year : Best albums of 1977 – 11-20
Levyn toisella puoliskolla kuullaan jälleen viidestä osasta koostuva, 22-minuuttinen kokonaisuus nimeltä ”Sotakirjeenvaihtaja”. Numerointi jatkuu suoraan edellisen sarjan (I–V) perästä, joten ”Sotakirjeenvaihtaja” on tulkittavissa saman kymmenosaisen Eidolon-kokonaisuuden jälkimmäiseksi puoliskoksi. Siinä missä ”Nom de Plume, Nom de Guerre” käsitteli minuuden hajoamista sodan ja hylkäämisen kautta, ”Sotakirjeenvaihtaja” jatkaa samaa sisäistä sotaa uusin kuvin: vakoilun ja petetyn luottamuksen (VI), labyrinttimaisen eksymisen ja identiteetin katoamisen (VII) sekä lopulta apokalyptisen myrkytyksen (IX) kautta. Lopulta päädytään yllättävään toimintakehotukseen.
Myös toinen puolisko on enemmän laulusarja kuin varsinainen proge-eepos introineen, teemoineen, kertauksineen ja niin edelleen, mutta se tuntuu venyttelevän yksittäisten osioiden rajoja hieman vapautuneemmin. Tästä johtuen ”Sotakirjeenvaihtaja” tuntuu rohkeammalta ja luontevammalta hypyltä progressiivisen rockin maailmaan. Sen eri osissa on enemmän tyylillisiä kontrasteja ja ehkä hieman paradoksaalisesti juuri tästä seuraa se, että osat solahtavat toisiinsa paremmin. Tai ainakin kokonaisuus tuntuu luontevammalta musiikilliselta matkalta, joka etenee pisteestä A pisteeseen B muutaman sivupolun ja kertauksen kautta.
Hitaasti, muikeasti nuljuttelevan bassoriffin ja kilisevien perkussioiden kannattelema ensimmäinen osa (VI) jatkuu raskaasti riffittelevällä toisella osalla (VII), jossa kuullaan puhevokaalia ja kepeämmin heliseviä kitaroita. Siitä loikataan kaoottisen siirtymän kautta kolmanteen (VIII), muuta materiaalia leikkisämpään osaan (”Mystillinen sisko! / Lopullinen disko!”), joka sähköpianoineen ja käsirumpuineen on suorastaan funkahtava.
Neljäs osa (IX) on ”Sotakirjeenvaihtajan” pisin, ja siihen siirrytään hieman töksähtäen. Se tarjoilee tarmokasta ja tarttuvaa vaihtoehtopoppia, jonka loppupuolella korukuvioita soittava piano, syntetisaattori ja konemaisesti lausutut, viimeiset tuhoa ennakoivat rivit tuovat mukaan kuitenkin hieman nyrjähtäneemmän sävyn. Viimeinen osa (X) on lähes täysin instrumentaalinen. Se kasvaa hiljaisesta alusta, jossa syntetisaattori soi arvoituksellisesti, väkeväksi sankarilliseksi nostatukseksi. Murisevien kitaroiden yli pääosaan nousee ujeltava syntetisaattori ja kappaleen ainoa laulettu rivi, käskymuotoon puettu ”Menkää ja tehkää!”.
”Nom de Plume, Nom de Guerre” on hieno potpuri Yrjänän vanhoista vahvuuksista, mutta ”Sotakirjeenvaihtaja” kurkottaa kiinnostavammin kohti jotain aivan uutta. Toivottavasti tutkimusretki suuntaa jatkossa vielä tämänkin horisontin tuolle puolen.
Eidolon kaipaisi hieman lisää luovaa hulluutta ja rohkeampia irtiottoja ollakseen todellinen mestariteos, mutta tällaisenaankin se on vahva kokonaisuus ja ilahduttava näkemys koko perheen (tämä voi maistua hyvin niin äideille kuin tyttärille) modernista progressiivisesta rockista ja ennen kaikkea tärkeä korjausliike valjun Heliografin jälkeen. Täten juhlallisesti lupaan, että en enää kutsu Aki Villeä ilkeästi Arttu Wiskari Yrjänäksi.
Parhaat biisit: “I”, “III”, “V” “VII”, “VIII”, “X”
Kirjoittaja: JANNE YLIRUUSI
Lue myös: Levyarvio: Yes – Aurora (2026)
Kappaleet
Nom de Plume, Nom de Guerre 22:20
I (7:12)
II (4:01)
III (4:13)
IV (2:52)
V (4:02)
Sotakirjeenvaihtaja (21:50)
VI (2:46)
VII (3:59)
VIII (4:14)
IX (6:05)
X (4:46)
A.W. Yrjänä: Laulu, bassokitara Erno Laitinen: kitara, laulu Jaakko Rossi: kitara, laulu, Oscar Gräsbeck: piano, koskettimet, laulu Jakke Saarinen: rummut, perkussiot

Jätä kommentti