1970-luvun puolivälistä lähtien satunnaisesti soololevyjä julkaissut Steve Howe tunnetaan tietysti parhaiten Yesin ja Asian kitaristina. Taitava kitaristi on värittänyt lukuisia 1970-luvun Yes-klassikoita persoonallisella ja yleensä helposti tunnistettavalla tyylillään sekä lukemattomilla erilaisilla kitaroilla.
Natural Timbre on Steve Howen sooloalbumeista ensimmäinen, jolla hän soittaa ainoastaan akustisia instrumentteja. Äänityksiä aloittaessaan Howe ajatteli pelkillä akustisilla instrumenteilla soittamisen rajoittavan ilmaisumahdollisuuksia, mutta niin ei käynytkään – kappaleethan olivat kuitenkin yleensä saaneet alkunsa akustista kitaraa soittaessa. Tällä instrumentaalilevyllä akustiset kitarat ja mandoliinit heräävät ilahduttavasti eloon. Lopputuloksena onkin yksi Howen parhaista soololevyistä.
Natural Timbre on pitkälti Steve Howen sooloalbumi ihan kirjaimellisesti, sillä useimmilla kappaleilla kuullaan ainoastaan Howen soittamia instrumentteja. Onneksi hän on kuitenkin malttanut olla laulamatta, eivätkä useimmat tämän instrumentaalilevyn kappaleista edes kaipaa vokalistia. Ihan yksin ei Steve kuitenkaan ole levyään tehnyt. Muutamalla kappaleella hänen poikansa Dylan Howe soittaa rumpuja ja Anna Palm viulua, minkä lisäksi kahdella kappaleella kuullaan Andrew Jackmanin soittoa. Muiden soittajien osuudet laajentavatkin hienosti levyn äänimaisemaa viemättä kuitenkaan liiaksi huomiota maestron soitosta.
Lue myös:
- Levyarvio: Steve Howe – Natural Timbre (2001)
- Review: Pekka Pohjola – Views (2001)
- Review: Yes – Aurora (2026)
- Levyarvio: Yes – Aurora (2026)
- Vuosi vuodelta : Parhaat levyt 2001 – Sijat 11-20
- Levyarvio: Pekka Pohjola – Views (2001)
- Review: Stormy Six – L’apprendista (1977)
- Levyarvio: Operation Majority – Farewell To Earth (2026)
- Review: Art Bears – The World As It Is Today (1981)
Albumin avausraita ”Distant Seas” on miellyttävästi rauhoittava kappale. Se ei anna ihan oikeaa kuvaa siitä, mitä seuraavan tunnin kuluessa vielä kuullaan, sillä tässä kuultavat basso ja rummut ovat mukana vain muutamalla kappaleella. Tämän kappaleen syntyhistoriaan liittyvät levyllä kuultavat soittimet, Japanista ostettu klassinen kitara ja Lontoosta löytynyt koto. Tyylikäs kappale tasapainottelee noiden kahden instrumentin välillä, mutta mielestäni Kauko-Idän vaikutteet ovat kovin vähäiset.
Natural Timbrellä Steve Howe hyppelehtii aika huolettomasti tyylilajista toiseen. ”Provence” on toisaalta countryhenkinen, mutta toisaalta olen kuulevinani vaikutteita Bachista tai muista menneiden vuosisatojen säveltäjistä sekä eurooppalaisesta kansanmusiikista. Howen ”vuoropuhelu” viulua soittavan Anna Palmin kanssa toimii hienosti. Jostain syystä minulle tulee ”Provencesta” mieleen Blackmore’s Night.
”Intersection Blues” sisältää näppäilemällä soitettua pirteää kitaraa blueshengessä. Rory Gallagher soitti keikoilla samantapaisia soolokappaleita.
Vauhdikkaalla kitaramelodialla alkava ”Family Tree” kehittyy kauniisti. Eri kitaroilla on selkeät roolinsa kappaleen aikana. ”Family Treellä” kuullaan jälleen myös Dylan Howea ja Anna Palmia.
”J’s Theme” on akustisella kitaralla soitettu näppärä pikku kappale. Melodiakulultaan se ei ole mitenkään selvästi Steve Howen sävellys, vastaavanlaisia kappaleita on sävelletty varmaan vuosisatojen ajan.
”In The Course Of The Day” on jälleen country- tai bluegrasshenkinen kappale. Anna Palmin viulu tukee countryvaikutelmaa mukavasti.
“Dream River” on kahdella erilaisella akustisella kitaralla soitettu duetto. Toinen kitara säestää toisen soittaessa melodiaa, mutta oilisi mukavaa, jos joku tarkempikorvainen kertoisi vaihtuvatko kitaroiden roolit kappaleen aikana. Levyn vihkossa Howe kertoilee soittavansa jazzkitaristien tyylillä ilman plektraa, mutta ei tätä kappaletta jazziksi tunnista.
“Golden Years” on tyylikäs kappale, jossa pinnan alla tapahtuu kaikenlaista. Ensimmäiset puolitoista minuuttia kuullaan ainoastaan kitaroita, jonka jälkeen rummut ja viulu tulevat mukaan. Olisipa pari soittokaveria Yesistä päässyt muokkaamaan tätä kappaletta kunnon progeteokseksi! Aineksia nimittäin olisi ollut muuhunkin kuin muutaman minuutin instrumentaaliksi.
“The Little Galliard” Howen sovittama versio 1600-luvulla eläneen John Dowlandin alunperin luutulle säveltämästä kappaleesta. Alle puolitoistaminuuttinen kappale kuulostaa lähinnä sormiharjoitukselta. Seuraavana kuultava “Up Above Somewhere” menee suunnilleen samaan kategoriaan. Mukavaa, mutta ei erityisen mieleenjäävää tunnelmointia akustisella kitaralla.
Melkoisella kitara- ja mandoliiniarmeijalla toteutettu “Curls & Swirls” kuulostaa positiivisella tavalla hämärästi tutulta. Se on tyylikäs kappale, jolla Howe pääsee esittelemään sekä soitto- että sovitustaitojaan.
“Pyramidology” on kitarasoolo, jonka esittelytekstissä Howe kertoo pitävänsä symmetriaa kauniina. En kuitenkaan hahmota ”Pyramidologyn” mahdollista symmetrisyyttä ja muutenkin kappale vaikuttaa jotenkin keskeneräiseltä.
“Lost For Words” on edellistä kappaletta selkeämpirakenteisempi. Säestyksessä on mielenkiintoinen yksityiskohta – näppäilemällä soitetut mandoliinit, jotka on vihkoon merkitty nimellä ”pizzicato mandolins”.
Antonio Vivaldin ”Neljä vuodenaikaa” kuuluu niihin klassisen musiikin teoksiin, joita on käytetty mitä erilaisimmilla tavoilla eri yhteyksissä. Tällä levyllä kuultava “Winter” on Howen sovitus ”Talven” toisesta osasta. Taitavasti soitettu ja ihan kivasti sovitettu versio, mutta jotakin siitä jää mielestäni puuttumaan.
“Solar Windsillä” kuullaan jälleen Howen soolokitaraa. Näppärää soittoa, mutta eipä tämäkään jää useammankaan kuuntelun jälkeen mieleen.
Lue myös: Levyarvio: Yes – Aurora (2026)
Levyn lopuksi kuullaan kolme akustista versiota Yesin kappaleista. Jon Andersonin säveltämällä “Your Movella” Howe soittaa laulumelodian kitaralla, bassokulun mandoliinilla ja alunperin kitaralla soitetut osuudet mandolalla. Tukea antaa Andrew Jackman, joka soittaa pianoa ja nokkahuilua. Takuulla erilainen versio kuin The Yes Albumilla, mutta toimii kyllä hienosti!
Howe ei ole lähtenyt muuttamaan niinikään The Yes Albumilta napatun “Disillusionin” tuttua kitaraosuutta. Uutta tällä Chris Squiren säveltämällä kappaleella on lauluosuuksien soittaminen steel-kitaroilla. Jälleen hieno näyte siitä, millaisilla tavoilla Yesin kappaleita voi käsitellä.
Natural Timbren päätöskappale “To Be Over” päätti myös Yesin Relayerin. Howen akustinen versiokin on majesteettinen, eikä hieno kappale edes kaipaa sähköisempää toteutusta. Dylan Howe soittaa jälleen rumpuja ja Andrew Jackman pianoa ja kellopeliä.
Albumin julkaisuajankohta tuntuu näin jälkikäteen ajateltuna hieman oudolta. Yes oli alkanut nostaa profiiliaan ja Magnification julkaistiin samana vuonna Natural Timbren kanssa. Tosin en usko, että Howen soololevyn julkaisu vaikutti mitenkään Yesin albumin saamaan huomioon. Toisaalta myöskään Howen Yes-yhteys ei luultavasti aiheuttanut suurta ryntäystä levykauppoihin tämän levyn ilmestyessä.
Levykannen kohdalla täytyy vain ihmetellä levy-yhtiön laiskuutta. Eipä Magnificationinkaan kansikuva erityisen uljas ole, mutta mielestäni vanhemman polven progekitaristin akustisen sooloalbumin kannessa olisi voinut olla jotain muuta kuin sivukuva kitaristista. Ehkä Roger Deanilla oli muita kiireitä, tai sitten tämä levy toteutettiin pienellä budjetilla.
Vaikka Natural Timbre onkin musiikillisesti onnistunut albumi, se olisi hyötynyt tiivistämisestä. Steve Howen monipuolisuus kitaristina tulee kyllä hyvin selväksi tätä albumia kuunnellessa. Levystä olisi kuitenkin saanut selvästi paremman, jos se olisi karsittu perinteisen lp-levyn mittaan. Tuttujen Yes-klassikoiden uudelleenmuokkaus oli onneksi onnistunut hyvin ja viimeiset kolme kappaletta jättävätkin levystä mukavan jälkimaun.
Kirjoittaja: HEIKKI HEINO
Luettavaa Yesistä:
Tuottaja: Steve Howe
Levy-yhtiö: Eagle
Pienemmät Purot 
Jätä kommentti