Levyarvostelu: Peter Gabriel – Up (2002)

Up on Peter Gabrielin seitsemäs studioalbumi.

Vuonna 1975 Genesiksestä eronnut Peter Gabriel aloitti soolouransa vuonna 1977 nimettömällä debyyttialbumillaan. Gabriel edisti uraansa nälkäisen energisesti seuraavina vuosina: seuraavan neljän vuoden aikana syntyi kolme studioalbumia lisää. Myös nämä kaikki olivat vailla erillistä nimeä. Tämän jälkeen vauhti alkoi hieman hidastua.

Vuonna 1983 ilmestyi livelevy Plays Live, ja seuraavana vuonna Gabriel työsti musiikkia Alan Parkerin elokuvaan Birdy. Seuraavaa varsinaista studioalbumia saatiin kuitenkin odottaa vuoteen 1986. Tuolloin ilmestynyt So vei Gabrielin musiikkia kohti valtavirtaa ja teki entisestä taiderokkarista todellisen supertähden.

So vapautti Gabrielin taloudellisista huolista ja uuden musiikin julkaisemiseen liittyvistä paineista. Tauko studioalbumien välillä sen sijaan vain kasvoi: So:n ja vuonna 1992 ilmestyneen Us:in väliin jäi peräti kuusi vuotta. Gabriel ei kuitenkaan pelkästään pyöritellyt peukaloitaan välivuosina, vaan hän muun muassa rakennutti huippuluokan kaupallisen studion Real Worldin, elvytti etniseen musiikkiin keskittyvän WOMAD-festivaalin ja sävelsi upeaa musiikkia Martin Scorsesen elokuvaan The Last Temptation Of Christ. Score julkaistiin vuonna 1989 albumina Passion.

Us-levyn jälkeen seurasi pitkä kiertue, joka puolestaan johti livealbumiin ja konserttielokuvaan Secret World Live (1994). Secret World -kiertueen aikoihin Gabriel alkoi kehittää myös Brian Enon ja Laurie Andersonin kanssa Real World Experience -hanketta. Tavoitteena oli uudenlainen interaktiivinen kokemuspuisto, jossa yhdistyisivät taide, teknologia, tiede, musiikki ja huvipuistolaitteet. Hanke kupli Gabrielin mielessä vuosikymmeniä, mutta ei lopulta koskaan toteutunut. Vuonna 1993 julkaistu interaktiivinen CD-ROM Xplora 1 oli kuitenkin ikään kuin virtuaalinen versio samasta tematiikasta.

Vuonna 1995 Gabriel aloitti seuraavan levynsä työstämisen. Nimeksi valikoitui varhaisessa vaiheessa Up, vaikka Gabrielin usko nimeen välillä horjuikin, sillä pitkän prosessin aikana sekä REM että Shania Twain ehtivät käyttää samaa nimeä ennen häntä. Ja prosessi tosiaan oli pitkä: aloitushetkestä levyn ilmestymiseen kului peräti seitsemän vuotta.

Tämä ei tietenkään tarkoita, että Gabriel olisi muusikoineen työstänyt levyä seitsemän vuotta aamusta iltaan. Kuten maestro itsekin on myöntänyt, hän on hyvin altis sivupoluille ja erilaisille distraktioille. Pisimmän katkoksen Up:in työstämiseen toi vuosituhannen vaihtumista juhlistanut Millennium Dome -hanke, jota varten Gabriel sävelsi musiikin. Tästä musiikista julkaistiin vuonna 2000 albumi OVO.

Paria vuotta myöhemmin Gabriel sävelsi musiikin Phillip Noycen elokuvaan Rabbit-Proof Fence, ja soundtrack julkaistiin nimellä Long Walk Home vuonna 2002. Eli vaikka Us:in ja Up:in välissä oli huimat kymmenen vuotta, Gabrielin fanien ei tarvinnut kärvistellä kokonaan ilman uutta musiikkia.

Vain neljä kuukautta ennen Up:ia ilmestynyt Long Walk Home toimii itse asiassa myös eräänlaisena tiiserinä tulevalle albumille, sillä soundtrack sisältää joitakin samoja musiikillisia teemoja kuin Up. Tässä kohtaa Gabriel käytti siis jossain määrin samaa kierrätysmetodia kuin Birdy-levyllä, tosin käänteisessä järjestyksessä. Birdyllä hän muokkasi uusiksi aiemmin julkaisemaansa musiikkia elokuvan tarpeisiin, kun taas Upilla hän kierrätti soundtrackille päätynyttä materiaalia osaksi uutta albumia.

Asia ei toki ole aivan näin yksinkertainen. Long Walk Homen musiikki oli alun perin syntynyt osana samaa pitkää luomisprosessia, jonka yhteydessä Up:ia työstettiin. Prosessin pitkittyessä Gabriel löysi osalle materiaalista myös vaihtoehtoisen käyttötarkoituksen elokuvan soundtrackina.

Koska Gabriel omistaa huippuluokan kaupallisen äänitysstudion, olisi voinut kuvitella, että Up olisi äänitetty nimenomaan Real Worldissa, mutta siihen maestro taisi olla liian levoton. Alustavia äänityksiä tehtiin ympäri maailmaa liikuteltavalla studiolla muun muassa Méribelissä Ranskassa, Senegalissa ja jopa studiolla varustetussa veneessä Amazonilla. Suurin osa äänityksistä tehtiin kuitenkin Real Worldissa, mutta AIR Lyndhurst Studiosilla Lontoossa äänitettiin esimerkiksi London Session Orchestran jouset ja Hype Studiosilla Singaporessa puolestaan Blind Boys of Alabaman osuudet.

Koska sessiot jakautuivat seitsemän vuoden ajalle, vaihtuivat käytettävissä olevat muusikotkin ajan ja tilanteiden mukaan. Levyn krediiteissä onkin yli 30 eri muusikkoa, eikä tässä luvussa ole tietenkään mukana London Session Orchestran, puhallinorkesteri Black Dyke Bandin ja Blind Boys of Alabaman yksittäisiä jäseniä. Sessioiden pitkän keston vuoksi Up:in kohdalla on vaikea puhua varsinaisesta ydinbändistä, mutta joukosta erottuu kuitenkin keskeisiä hahmoja, joiden rooli muodostui muita merkittävämmäksi.

Vanhat ketut Tony Levin (basso) ja David Rhodes (kitara) ovat mukana suurimmalla osalla kappaleista. Manu Katché ja uusi nimi Ged Lynch soittavat suurimman osan rummuista, mutta rumpuja soittavat myös Steve Gadd, Dominic Greensmith ja Dave Power. Joissakin kappaleissa onkin kreditoitu useampia rumpaleita, luultavasti siksi, että Gabrielin visio eli vuosien varrella. Kun jotain kappaletta haluttiin hioa eteenpäin, alkuperäinen rumpali ei välttämättä enää ollut saatavilla.

Rumpuohjelmoinneilla on myös merkittävä rooli levyllä, ja harva käsinkään soitettu rumpusuoritus on luultavasti päätynyt sellaisenaan levylle, vaan on kulkenut melkoisen editoinnin ja käsittelyn läpi. Sama pätee luultavasti myös melkein kenen tahansa instrumentalistin suorituksiin levyllä. Up onkin todella ”tuotettu” levy. Hyvässä ja pahassa. Toisaalta se kuulostaa kaikessa massiivisuudessaan upealta, mutta hetkittäin vähemmän olisi voinut olla enemmän. Tuntuu, että levyn jokainen millisekunti on puhki mietitty ja käsitelty.

So oli ollut Gabrielille selkeä irtiotto aiempien levyjen kokeellisemmasta art rockista kohti täyteläistä ja avointa popmusiikkia. R&B:n, soulin ja funkin vaikutteet sulautuivat Gabrielille tuttuihin etnisiin sävyihin, mutta tällä kertaa jälkimmäiset olivat usein hienovaraisemmin läsnä. Us ei toistanut yksinkertaisesti So:n menestysreseptiä vaikka mukana olivat edelleen popmusiikin rakenteet, etniset vaikutteet ja samat keskeiset muusikot, Us:in äänimaailma oli selvästi tummempi, hähmäisempi ja teksturaalisempi. Siinä missä So avautui kuulijalle kirkkaana ja viimeisteltynä pop-levynä, Us tuntuu enemmän kerrokselliselta art rock -teokselta, jonka yksityiskohdat paljastuivat vähitellen.

Lue myös: Levyarvio: Peter Gabriel – s/t (1980)

Up vie jälleen Gabrielin musiikkia uuteen suuntaan, minkä levyn avausraita “Darkness” heti väkevästi osoittaa.

Lähes seitsemänminuuttinen “Darkness” nimittäin vetää tehokkaasti maton alta niiltä Gabrielin faneilta, jotka toivoivat radioystävällistä poppia So:n hengessä. “Darkness” on pelottavinta musiikkia, jota Gabriel on julkaissut sitten 80-luvun alun. Ikään kuin “Intruderin” turbobuustattu versio. Jos elokuvatermein “Intruder” oli jännitystä hienovaraisesti rakentava thrilleri, “Darkness” on täyttä psykologista kauhua.

Hyvin hiljaa ja teksturaalisesti käynnistyvä “Darkness” yllättää pahaa-aavistamattoman ja malttamattoman kuulijan, joka on kenties jo ehtinyt säätää äänenvoimakkuutta suuremmaksi, perkussiivisella äänihyökkäyksellä, joka on sekoitus lukuisia eri elementtejä, joita on käsitelty niin, että niiden alkuperää on vaikea hahmottaa. Kuulemma mukana on ainakin Lexicon JamMan -efektilaitteella vääristetty conga-rumpu, David Rhodesin sähkökitara ja Gabrielin huutoa. Dynaaminen vaikutelma on joka tapauksessa vaikuttava, tosin levyn kokonaisoundi on masteroitu hieman liian kuumaksi. Tiedän, että monia tällainen äärimmäisellä dynamiikan vaihtelulla leikittely ärsyttää, mutta itse rakastan sitä.

Kauhistuttavan intron jälkeen musiikki jatkuu raskaana. Gabrielin ääni on välillä elektronisesti vääristetty ja soi sitten hetkittäin taas kauniisti ja luonnollisesti. Tavallaan voi ajatella, että “Darkness” on ikään kuin Gabrielin tulkinta 90-luvun industrial-musiikista. Siinä missä esimerkiksi David Bowien vastaavat kokeilut tuntuivat sortuvan hetkittäin suoranaiseen Nine Inch Nailsin imitointiin, Gabriel sulauttaa genren tyylikeinot onnistuneemmin osaksi omaa progressiivista musiikkikieltään. Synteettisten rytmien ja efektien seassa sykkii pehmeänä Levinin bassokitara ja jännitettä kasvattavat jouset. Molemmat on tosin kieltämättä haudattu ehkä liiankin syvälle monimutkaisen ja monikerroksisen miksauksen sekaan.

“Darknessin” nimi oli alun perin “House In The Woods”, ja sen sanoitukset pohjautuvat Gabrielin omiin lapsuusmuistoihin, joissa hän pelkäsi kotinsa läheistä metsää ja siellä asunutta, lapsen näkökulmasta noitamaista naista. “Darknessin” sanoitukset kuitenkin laajenevat käsittelemään pelkoja yleisemmin ja sitä, kuinka ne voivat halvaannuttaa ihmisen. Keskeiseksi lauseeksi nousee kuitenkin optimistinen “I have my fears / But they do not have me”. Pelot voi voittaa. Myös sinä voit voittaa äärimmäisen dynamiikan pelkosi.

“Darkness” on säväyttävä ja tinkimätön alku levylle ja ikään kuin jonkinlainen mission statement: joka varoittaa vanhoja faneja siitä, että paluuta So -levyn poptunnelmiin ei ole luvassa. Nyt radiosoitto tai MTV-näkyvyys ei ole pääasia, vaan on paras varautua odottamattomaan. Siinä mielessä Up onkin enemmin 2000-luvun jatko-osa Gabrielin kolmannelle ja neljännelle levylle kuin suoraa jatkumoa So:lle tai Us:lle.

Peter Gabrielin 7. studiolevy alkaa varsin armottomasti melkoista dynamiikkaa repivästi hyödyntävällä aggressiivinen kappaleella Darkness. Tuntuu kuin Gabriel haluaisi heti levyn alussa varoittaa että paluuta So-levyn pop-tunnelmiin ei ole luvassa. 

When I allow it to be
There’s no control over me
I have my fears
But they do not have me

Ei niin, että suurin osa Up musiikista olisi yhtä äärimmäistä kuin “Darkness”. Levyn toinen raita, yli seitsemänminuuttinen “Growing Up”, vie heti sointia huomattavasti lempeämpään suuntaan. Mellotron-oboelta kuulostavilla äänillä käynnistyvä raita kerää pikkuhiljaa energiaa ja rakentuu sitten voimakkaasti oikeiden rumpujen ja sekvenssoitujen rytmien eteenpäin ajavaksi grooveksi, jota katkovat erilaiset oudot äänet, kuten elefanttimaisesti tuuttaavat kitarat ja tivolimaisesti piippaavat syntetisaattorit.

Gabriel laulaa kappaleen ihastuttavan monipuolisesti. Välillä laulu on rytmikästä, välillä lähes puhemaista, välillä kerroksellista Gabrielin laulaessa harmonioita itsensä kanssa ja hetkittäin teatraalista tavalla, joka viittaa jopa 70-luvun Genesikseen. Erityisesti iso-G tulee mieleen venytellysti lauletusta rivistä “As you take me in your sea-stained sweetness”. Sanoitukset käsittelevät rinnakkain vanhenemista ja toisaalta kasvua ja nostavat esiin ajatuksen siitä, ettei kukaan meistä tule koskaan valmiiksi, vaan on parempi pysyä liikkeessä ja jatkaa kasvamista.

“Growing Up” oli levyn kolmas sinkkujulkaisu, mutta sen menestys jäi vaatimattomaksi.

My ghost likes to travel
So far in the unknown
My ghost likes to travel

Kolmas kappale, Gabrielin kiinnostuksesta blues- ja soulmusiikkia kohtaan ammentava “Sky Blue”, on levyn vanhin mukaan päätynyt kappale. Se sai alkunsa jo 15 vuotta aiemmin, ja sitä yritettiin tosissaan saada maaliin jo Us varten, siinä kuitenkaan onnistumatta. Kappaleen teemaa hyödynnettiin myöhemmin myös Long Walk Home -levyllä.

Up aiemmat kappaleet ovat olleet tuotannollisesti varsin täyteen ahdettuja, joten onneksi “Sky Blue” tarjoaa kontrastiksi hieman vähäeleisempää ja avoimempaa sointia. Pääosaan nousee Gabrielin intohimoisesti laulama vokaaliosuus, jota tukevat hienovaraisesti Fleetwood Macista tutun Peter Greenin pedal steel -kitara ja Daniel Lanoisin Hammond-urut. Pitkässä, sanattomasti lauletussa outrossa afroamerikkalaisen gospel-yhtye The Blind Boys of Alabaman syvältä huokailevat vokaalit nousevat vaikuttavasti keskiöön.

Matkustamista ja toisaalta koti-ikävää käsittelevä “Sky Blue” on yksi levyn kauneimmista ja emotionaalisesti paljaimmista hetkistä.

Seuraavana vuorossa on lähes kahdeksanminuuttinen “No Way Out”, joka soi etenkin kappaleen alussa orgaanisemmin kuin levyn aiemmat raidat. Erityisen hieno on vähäeleinen ensimmäinen osio, jossa Danny Thompsonin kontrabasso johdattaa yhtyeen herkulliseen, hieman jazzahtavaan grooveen. Thompsonin hienovaraisesti soljuvaan bassotteluun sekoittuu kuitenkin pian monimutkainen synteettinen rumpulooppi, jota käytettiin myös Long Walk Homella. Kappaleessa kuullaan myös James Bond -henkisesti nakuttavaa sähkökitaraa ja helkkävää pianoa, mutta ennen kaikkea Gabrielin tunteikasta laulua, joka on täynnä epätoivoa, hämmennystä ja menetyksen pelkoa. Sanoitusten protagonisti saapuu tilanteeseen, jossa kadulla makaa kuoleva ihminen, jonka hän pelkää olevan hänen hyvä ystävänsä. Hän yrittää pitää kiinni toisesta ihmisestä samalla, kun musiikin vääjäämättömästi rullaava rytmi tuntuu kertovan, että on jo myöhäistä maailman jatkaessa mekaanista liikettään.

Don’t leave us
Don’t leave like this
Don’t leave me here again
I’m not quitting on you, no one else
You’re not quitting on us, no running out

Temaattisesti seuraava raita tuntuu täydelliseltä jatkolta edelliselle raidalle. Gabriel on kertonut ajattelevansa kappaleitaan emotionaalisina työkaluina ja huomanneensa, ettei hänellä ollut kappaletta, joka käsittelisi surua. “I Grieve” korjaa tämän puutteen. Menetyksen ja muutoksen teemoja pöyhivän levyn kappaleista “I Grieve” tarttuu suoraviivaisimmin käsittelemään kuolemaa, nimenomaan läheisen kuolemaa ja sen jälkeensä jättämää surua. “I Grieve” alkaa tilanteesta, jossa kertoja vaeltelee hämmennyksen vallassa tyhjässä kodissa rakkaansa kuoltua. Epäusko muuttuu vähitellen lohduttomaksi suruksi.

The news that truly shocks
Is the empty, empty page
While the final rattle rocks
It’s empty, empty cage
And I can’t handle this
I grieve, for you

Hyvin hiljaisena, vain kevyiden perkussioiden, synteettisten tekstuurien ja satunnaisten sähköpianon äänien varassa käynnistyvä kappale kätkee sisäänsä aavistuksen etnisiä vaikutteita ja tuo tarkkaan kuunneltuna mieleen joitakin Passionilla kuultuja tunnelmia. Viehättävästi laahaavan kompin päällä Gabriel laulaa hiljaa ja pehmeästi, kunnes sanoitusten epäusko muuttuu suruksi, joka puolestaan purkautuu lopulta pakahduttavaksi, tukahdetuksi huudoksi: “I grieve, for you / You leave, me”. Musiikki polkee vielä jonkin aikaa paikallaan lempeän surumielisen groovensa varassa, kunnes noin viiden minuutin paikkeilla tempo kasvaa hieman, rummut iskevät päättäväisemmin ja Gabrielin ääni muuttuu rytmikkäämmäksi. Toivo nousee, ja kertoja näyttää ostavan hänelle kerrotun vanhan kliseen “elämä kantaa” (“They say life carries on”). Lopussa tunnelma muuttuu toiveikkuudesta ja hieman väkinäisestä riemukkuudesta vielä kerran surumielisemmäksi, ja kappale päättyy huutoon “I grieve”. Elämä jatkuu, mutta suru ei katoa.

“I Grieven” hiljainen alku ja keskivaiheen surun purkaus ovat vaikuttavia, mutta en ole täysin vakuuttunut sen optimismia puhkuvasta jälkipuoliskosta, vaikka aivan loppu tilannetta hieman paikkaakin.

Lue myös

Us-levyn pahin kauneusvirhe olivat selvästi laskelmoidut poprallit “Steam” ja “Kiss That Frog”, jotka pyrkivät toistamaan “Sledgehammer”-efektin. Up:lla tunnelmat ovat lähes kauttaaltaan hyvin synkkiä, eikä niitä kevennetä missään vaiheessa edellä mainittujen kaltaisilla kevyillä raidoilla. Tästä huolimatta Up:lla hieman vastaavaa roolia näyttelee “The Barry Williams Show”, vaikkei se yli seitsemänminuuttisena, varsin meluisasti soivana ja sanoituksiltaan sysimustana kappaleena samalla tavalla ilmeinen kaupallinen hitti olekaan.

Up:in ensimmäisenä singlenä julkaistu “The Barry Williams Show” on kuitenkin musiikillisesti muuta materiaalia rokkaavampi ja rakenteeltaan suoraviivaisempi. Sen pohjana on tiukka, raskas groove, jota täydentävät varsin päällekäyvät ohjelmoidut rytmit, kitara, basso, jousimaisesti soivat syntetisaattorit, oudot surisevat ja nykivät elektroniset efektit sekä Christian Le Chevretelin trumpetti. Myös sanoituksiltaan “The Barry Williams Show” eroaa levyn muusta materiaalista, sillä sisäänpäin kääntyneistä kuolemaa ja kasvua käsittelevistä teemoista siirrytään yhteiskunnalliselle tasolle.

2000-luvun alussa tositeeveetä ei ollut olemassa siinä muodossa kuin me tunnemme sen tänä päivänä. Formaatin eräänlainen edeltäjä oli talk show’t, joissa tavallinen ihminen tuotiin “asiantuntijan” ja studioyleisön eteen kertomaan ongelmistaan. Näennäisesti tarkoituksena oli tarjota apua ja neuvoja, mutta todellisuudessa kyse oli synkästä sosiaalipornosta, jossa naurettiin otteensa elämästä menettäneille ihmisille ja onniteltiin itseään: “ainakaan minulla ei mene NOIN huonosti”. Lajityypin yksi suurimmista nimistä oli Dr. Phil, ja “The Barry Williams Show’ta” varten Gabriel kehitti kuvitteellisen talk show -isännän, törkymestari Barry Williamsin, jonka ura on katkolla, koska uudet tulokkaat vievät lajityyppiä yhä inhottavimmille tasoille.

“The Barry Williams Show” sai lähes johdonmukaisesti negatiivisen vastaanoton. Kriitikot moittivat sen satiiria vanhentuneeksi ja yksiulotteiseksi. Minusta he olivat väärässä. Välillä on oikein sanoa asiat suoraan niin kuin ne ovat. Gabriel ei peittele vastenmielisyyttään ihmisten epäonnella hyötyviä tv-ohjelmia kohtaan, ja sanoitusten nihilistisyydessä on jotain samaa kuin Roger Watersin tavassa tehdä vihaisia kappaleita. Gabrielin kappaleeseen liittyy kuitenkin sekä musiikillisesti että sanoituksellisesti leikkisämpiä hetkiä, jotka Waters olisi luultavasti hylännyt.

Sanat tihkuvat mustaa huumoria, joka voi joidenkin mielestä mennä jopa liian pitkälle, mutta pakko myöntää, että tämä talk show’n sisältöä kuvaava säkeistö onnistuu hykerryttämään itseäni aina:

My lover stole my girlfriend’
I keep beating up my ex’
I want to kill my neighbor’
My daughter’s selling sex’
My s/m lover hurt me’
My girl became a man’
I love my daughter’s rapist
My life’s gone down the pan’

“The Barry Williams Show” -single oli kaupallisesti floppi, eikä sitä pelastanut edes Sean Pennin ohjaama komea musiikkivideo. Kappale on silti minusta mainettaan parempi niin musiikillisesti kuin sanoituksellisestikin. On kuitenkin myönnettävä, ettei se istu kovin hyvin levyn kokonaisuuteen.

“My Head Sounds Like That” käynnistyy omituisella, nakuttavalla ja surahtelevalla loopilla, johon liittyvät hiljaa ja varovaisesti soiva sähköpiano ja Mellotron. Gabrielin valittava ääni yhtyy mukaan, ja pian hänen rinnalleen nousee myös Black Dyke Bandin torviorkesteri. Mitään rajua torvituuttausta ei kuitenkaan ole luvassa, vaan puhaltimet soivat hillitysti Gabrielin äänen rinnalla, jota katkotaan välillä kiinnostavasti. Neljän minuutin kohdalla utuisen eteerisesti leijuvaan kappaleeseen tulee hetkellisesti uutta voimaa, kun rummut pauhaavat raskaasti ja David Rhodesin teksturaalinen sähkökitara surisee hetken aikaa mukana.

Sanoitukset vaikuttavat käsittelevän masennusta ja toisaalta jonkinlaista yliherkkää tilaa, jossa aistit terävöityvät pahoinvointia herättävällä tavalla. Kummallinen musiikki istuu sanoituksiin, joiden toistuvaksi yhdistäväksi säkeeksi nousee “Oh my head sounds like that”.

Omituisen ”My Head Sounds Like Thatin” jälkeen “More Than This” vie musiikki hieman tavanomaisempaan suuntaan. Energisen kappaleen parasta antia on Gabrielin karhean karismaattinen laulusuoritus, massiivisesti puhkuva bassoraita ja lukuisat omalaatuisesti surisevat kitaratekstuurit. Kokonaisuus olisi kuitenkin kaivannut tiivistämistä sillä etenkin kertosäehokema “more than this” alkaa kyllästyttämään. Aivan lopussa kuullaan kullaan kuitenkin kappaleen kiinnostavimmat ja avantgardistisimmat vonkuvat ja pärisevät kitaraefektit mikä pelastaa paljon.

“More Than This” julkaistiin sinkkuna, mutta ja oli ainoa levyn kolmesta yrityksestä joka ylsi edes Brittien single-listalle. Sijoituksessa 47 ei kuitenkaan ollut kauheasti hurraamista.

Sitten vuorossa on levyn todellinen tour-de-force, “Signal To Noise”. Kappaleen historia ulottuu pitkälle ennen Up:ia. Sitä esitettiin jo vuonna 1996, jolloin Gabriel esiintyi kappaleen kanssa VH1 Honours -konsertissa pakistanilaissyntyisen virtuoosilaulajan Nusrat Fateh Ali Khanin kanssa. Konsertissa taltioidut Khanin vokaalit ovat keskeinen osa Up:illa kuultavaa versiota. Khan kuoli vuonna 1997, joten hän ei koskaan kuullut kappaletta sen lopullisessa muodossa.

Up:illa kuultava “Signal To Noise” onkin huomattavasti massiivisempi kuin vuoden 1996 esitys. Alun perin vähäeleisemmin sovitettua kappaletta Gabriel on laajentanut valtavaksi, jousivetoiseksi ja lähes elokuvalliseksi äänimaisemaksi.

Kappale alkaa vähäeleisesti Gabrielin venytellessä sanoja, mutta vähitellen hahmottuu sen keskeinen ajatus. Sanoituksissa maailma muuttuu jatkuvasti meluisammaksi ja monimutkaisemmaksi, jolloin olennaisen erottaminen epäolennaisesta käy yhä vaikeammaksi. “All the while the world is turning to noise” tiivistää tilanteen: mitä enemmän häly ympäröi ihmistä, sitä enemmän se myös tuhoaa. Kaikki tärkeä ja kaunis uhkaa hukkua informaation, ärsykkeiden ja merkityksettömän melun alle. “When all things beautiful and bright / Sink in the night.” Ratkaisuksi Gabriel tarjoaa vaatimuksen “Turn up the signal / Wipe out the noise”. Kyse ei ole vain fyysisestä metelistä vaan kyvystä kuulla ympäröivästä hälystä rakkaus, totuus ja muu merkityksellinen.

Noin kolmen minuutin kohdalla Khanin intensiivisesti säkättävät, sanattomat vokaalit tunkeutuvat kappaleeseen. Niissä on sellaista voimaa, että kuulija alkaa melkein pelätä Gabrielin jäävän statistiksi omassa kappaleessaan. Khanin qawwali-laululle ominainen ekstaattinen intensiteetti on aivan eri luokan luonnonvoima kuin Gabrielin maanläheisempi (ainakin näin länsimaalaisen näkökulmasta!) lauluilmaisu. Jotenkin Gabriel kuitenkin onnistuu loppupuolen nostatuksessa pitämään puolensa. Sen minkä hän häviää puhtaassa laulutekniikassa Khanille, hän ottaa takaisin karismassa, ja hänen raivoisissa “wipe out the noise” -vaatimuksissaan on vimmaista voimaa.

Viimeisillä minuuteilla kappale paisuu lähes apokalyptisiin mittoihin. The Dhol Foundationin terävästi hakkaavat dhol-rummut, intialaiset tynnyrinmuotoiset kaksikalvoiset rummut, kuulostavat elektronisesti käsiteltyinä lähes futuristiselta tuomiopäivän patarumpuorkesterilta. Kun niiden päälle liittyvät vielä Will Gregoryn sovittamat London Session Orchestran jouset, nurinpäin soitetut jousisamplet ja David Rhodesin tyypillisen teksturaalisesti meluisat sähkökitarat on äänikuva melkoisen massiivinen. Gabriel on rakentanut kappaleen, joka ei vain kerro maailman muuttumisesta meluksi vaan alkaa lopulta myös itse kuulostaa siltä. Mutta ihanalta melulta!

Kappaleen aineksia työstettiin Gabrielin vuoden 2002 Long Walk Home -elokuvamusiikin yhteydessä, mutta “Signal To Noise” sai lopullisen muotonsa vasta Up:in äänityksissä.

Seitsemän ja puoliminuuttinen “Signal To Noise” ei ole edes levyn pisin raita, mutta se tuntuu kestoaan huomattavasti eeppisemmältä. Gabriel lataa kappaleeseen valtavan määrän tehoa, mutta massiivisuus ei tunnu pelkältä soundi-ilottelulta. Sovituksen paisuminen tukee suoraan kappaleen ajatusta: maailma muuttuu niin valtavaksi ja meluisaksi, että yksittäinen ihminen uhkaa hukkua sen alle. Kappaleen lopussa Gabrielin ja Khanin äänet, valtavat rummut, jouset ja kitarat muodostavat lähes fyysisesti päällekäyvän seinän. Ja kaiken keskellä toistuu yhä sama vaatimus: “Turn up the signal / Wipe out the noise” joka lopulta kääntyy muotoon “Receive and transmit”. Vastaanota ja lähetä. Eli ehkä pelastus oman signaalin vahvistamisen sijasta onkin aito vuoropuhelu?

Up “Signal To Noise” ei kuitenkaan ollut kappaleen lopullinen pysäkki. Vuonna 2002 Scorsesen Gangs of New York -elokuvassa siitä kuullaan Khanin sanattomia vokaaleja lukuun ottamatta instrumentaalinen, vahvemmin sähkökitaraa hyödyntävä versio. Kappale sai vielä uuden muodon vuonna 2011 New Blood -projektissa, jossa Gabriel rakensi sen uudelleen sinfoniseksi sovitukseksi. Tämä versio kuullaan myös seuraavana vuonna julkaistulla Live Blood -levyllä.

“Signal To Noise” huipensi levyn draaman, mutta Up tarjoaa vielä kunnon löylyjen perään pienet jälkijäähdyttelyt terassilla. Levy päättyy kolme minuuttiseen miniatyyriin (ainakin tämän levyn konteksissa jossa kappaleet tuppaavat venymään yli kuusi minuuttisiksi) jossa musiikista riisutaan kaikki aiemmin kuultu, usein suorastaan turboahdettu, massiivinen tuotanto. Jäljelle jää vain flyygeli ja Gabrielin ääni. Sekä piano, että Gabrielin ääni tapailevat herkästi ja hieman eksyneen oloisesti häilyvää melodiaa. Vaikutelma on tavallaan tuutulaulumainen, mutta sellaiseksi “The Drop” on silti ehkä hieman liian kummallinen ja surumielinen. Etenkin kun sanoituksissa lauletaan ihmisistä jotka hyppäävät päämäärättömän oloisesti lentokoneesta. Avoimeksi jää onko heillä laskuvarjoja. Itse olen yhdistänyt kappaleen aina 9/11 terrori-iskuihin joiden kaukaa kuvatuissa videokuvissa ihmiset hyppäsivät sortumassa olevista kaksoistorneista.

Lue myös: Levyarvostelu: Peter Gabriel – Passion (1989)

66-minuuttinen Up on hengästyttävä kokonaisuus. Alun perin levy oli vielä pidempi, sillä medialle jaetulla promolevyllä mukana oli myös kappale “Burn You Up, Burn You Down”. Lopulta Gabriel kuitenkin päätti, ettei kappale sopinut mukaan ja jätti sen syrjään. Jo vuonna 1991 alkunsa saanut kappale julkaistiin lopulta vuonna 2003 singlenä ja kokoelmalevyllä Hit.

Kauan odotettu Up sai musiikkikriitikoilta varovaisen myönteisen vastaanoton, mutta kaupallisesti se menestyi selvästi heikommin kuin edeltäjänsä So. Yhdysvalloissa levy nousi parhaimmillaan sijalle 9 ja Englannissa vain sijalle 11.

Itse muistan olleeni haltioitunut Up:ista sen ilmestyessä. Edellisiä levyjä kokeellisempi ja synkempi levy oli juuri sitä, mitä Gabrielilta toivoin. Vuosien varrella olen kuitenkin oppinut ymmärtämään myös levyn osakseen saamaa kritiikkiä. On totta, että Up on ylituotettu, osa kappaleista tuntuu turhan pitkiltä ja “The Barry Williams Show” ei oikein istu luontevasti osaksi kokonaisuutta. Samaan hengenvetoon on silti todettava, että vaikka musiikkia on paljon, se on jatkuvasti erittäin laadukasta. Albumia on selvästi hiottu kuin Iisakin kirkkoa, minkä vuoksi muusikoiden persoonallisuudet tuntuvat hetkittäin katoavan kokonaisuuden monumentaalisuuteen. Albumin massiivinen soundi on kuitenkin omalla tavallaan myös todella vaikuttava. Suosittelenkin kuuntelemaan levyä suurella äänenvoimakkuudella. Pienellä volyymilla se kuulostaa helposti hieman tukkoiselta, mutta kun äänipotikka on käännetty kaakkoon, soundi avautuu ja sen lukuisat pienet yksityiskohdat alkavat erottua.

Gabriel on kertonut, että Up:in sessioissa syntyi satoja tunteja materiaalia, josta osa oli jo hyvin pitkälle kehiteltyä. Up:in julkaisun aikoihin Gabriel olikin optimistinen, että seuraava levy, jolla oli jo nimikin, i/o, valmistuisi pian. Lopulta distraktioiden mestari keksi itselleen monia muita polkuja tutkittavaksi, ja i/o saatiin kauppojen hyllyille vasta 21 vuotta myöhemmin.

Järkälemäinen ja hengettömyyden partaalle hiottu Up on pienistä heikkouksistaan huolimatta erinomainen levy, jonka nostan Peter Gabrielin upean uran parhaiden onnistumisten joukkoon.

Parhaat biisit: “Darkness”, ”Sky Blue”, ”No Way Out”, ”I Grieve”, ”Signal To Noise”

Rating: 4.5 out of 5.
Kirjoittaja: JANNE YLIRUUSI

Lue myös: Levyarvostelu: Peter Gabriel – i/o (2023)

Kappaleet

  1. ”Darkness” 6:51
  2. ”Growing Up” 7:33
  3. ”Sky Blue” 6:37
  4. ”No Way Out” 7:53
  5. ”I Grieve” 7:25
  6. ”The Barry Williams Show” 7:16
  7. ”My Head Sounds Like That” 6:29
  8. ”More Than This” 6:02
  9. ”Signal to Noise” 7:36
  10. ”The Drop” 2:59

Muusikot

Peter Gabriel: laulu (kaikki kappaleet), piano (1, 3–4, 7–8, 10), koskettimet (1, 3, 5), JamMan (1–2), MPC-groove (1–4, 6, 8–9), elektroniikka (1, 3, 6, 8–9), urut (2, 6, 8), bassokoskettimet (2, 5–6, 9), samplatyt koskettimet (2, 4), bassokitara (4), harmonium (4), Telecaster (4, 6), crotales (4), tom-tom (4), näytteet (5, 9), huuliharppu (6), käänteiset jouset (6), jousinäytteet (6), Mellotron (6–7, 9), samplatty kitara (8) Tony Levin: basso (1, 3–8) David Rhodes: kitarat (1–4, 7, 9), kitara (6, 8), sähkökitara (5), taustalaulu (2–3, 6, 8–9) Manu Katché: rummut (1–3, 5–7) Dave Power: rummut (1) Ged Lynch: perkussiot (1–9), rummut (2, 6, 8) Dominque Mahut: perkussiot (1, 7) Richard Chappell: ohjelmointi (1–2), perkussiot (1), käsitelty looppi (6), looppien muokkaus (7) Alex Swift: lisäohjelmointi (1–3) The London Session Orchestra: jouset (1, 9) Will Gregory: jousisovitukset (1, 9) Isobel Griffiths: jousisoittajien koordinaattori (1, 9) Nick Ingman: orkestroinnit (1, 9) Tchad Blake: nauhan raapimiset (2), groove-käsittelyefektit (6) Adrian Chivers: taustalaulu (2) Pete Davis: lisäohjelmointi (2) Blind Boys of Alabama: lisälaulu (3), taustalaulu (8) Melanie Gabriel: taustalaulu (3, 8) Peter Green: kitara (3) Daniel Lanois: kitara (3), lyömäsoittimet (3) David Sancious: Hammond-urut (3) Richard Evans: nokkahuilu (4), akustinen kitara (5) Mitchell Froom: takaperin soitettu piano (4) Steve Gadd: rummut (4, 9), lyömäsoittimet (9) Dominic Greensmith: rummut (4, 8) Chris Hughes: rumpuohjelmointi (4) Hossam Ramzy: tabla (4), lyömäsoittimet (7) Danny Thompson: kontrabasso (4) Stephen Hague: lyömäsoittimet (5) Chuck Norman: Spectre-ohjelmointi (5), välisoiton jouset (5) L. Shankar: improvisoitu kaksoisviulu (5) Will White: lyömäsoittimet (5) Tony Berg: taaksepäin soitettu kitara (6) Sally Larkin: taustalaulu (6) Christian Le Chevretel: trumpetti (6) Black Dyke Band: vaskisoittimet (7) Bob Ezrin: vaskisoittimien sovitus (7) Ed Shearmur: puhallinsoittimien sovitus (7) Assane Thiam: lyömäsoittimet (7) Jon Brion: mandoliini (8), Chamberlin (8) Nusrat Fateh Ali Khan: laulu (9) Dhol Foundation: dhol-rummut (9)

Tuottaja: Peter Gabriel, Stephen Hague, Steve Osbourne
Levy-yhtiö: Geffen / Virgin / Real World

Jätä kommentti

Website Built with WordPress.com.

Ylös ↑