Inferno on Keith Emersonin ensimmäinen soolo-albumi.
Keith Emerson oli uuden edessä 70-luvun lopulla. Emerson oli noussut Englannin rock-aatelin joukkoon jo 60-luvun lopulla The Nice -yhtyeen johtajana ja värikkäänä kosketinsoitinvirtuoosina. Koko 70-luvun ajan hän oli niittänyt kultaa ja kunniaa, välillä myös kyseenalaista sellaista, Emerson Lake & Palmerin pääasiallisena säveltäjänä. ELP ajoi kuitenkin dramaattisesti karille vuoden 1978 Love Beach albumillaan.
Love Beach oli paitsi taloudellinen niin myös taiteellinen floppi jonka musertamana yhtye päätti toimintansa. Emerson oli ollut jo jonkin aikaa kiinnostunut elokuvamusiikin tekemisestä ja itseasiassa sävellys josta tuli lopulta Works Volume 1:sen yksi keskeisistä kappaleista ”Pirates” oli ollut tarjolla elokuvaan The Dogs Of War (musiikin palkkasotureista kertovaan elokuvaan teki lopulta Geoffrey Burgon. Tuo projekti ei kuitenkaan toteutunut, mutta ELP:n lopetettua Emerson laittoi managerinsa levittämään sanaa että hän olisi tarjolla jälleen säveltämään elokuvamusiikkia.
Orkestraalinen elokuvamusiikki eli uutta nousukautta 70-luvun lopulla John Williamsin mahtipontisen orkesterimusiikin ansiosta jota hän oli säveltänyt George Lucasin avaruus-eepokseen Star Wars. Emerson oli asemoitunut säveltämään hieman vastaavanlaista musiikkia paremmin kuin moni muu ikäpolvensa rokkari sillä vaikkei hänellä varsinaista klassista koulutusta ollutkaan osasi hän silti lukea ja kirjoittaa nuotteja sujuvasti ja tunti taidemusiikin rakenteet syvällisesti.
Melko pian Emersonista kiinnostunut elokuvaohjaaja ilmaantui. Emerson sai vuonna 1979 tarjouksen elokuvamusiikin säveltämisestä italialaiselta kauhuelokuva-auteurilta Dario Argentolta. Dario Argento oli erikoistunut dramaattisiin ja visuaalisesti yltäkylläisiin, mutta sisällöltään onttoihin kauhuelokuviin. Argentolla oli jo ennestään kokemusta proge-muusikoiden kanssa työskentelystä sillä italialainen Goblin oli tehnyt onnistuneesti musiikin hänen kahteen aiempaan elokuvaansa Profondo Rossoon (ELP oli ollut tuolloin Argenton alkuperäinen valinta, mutta budjetti ei tähän taipunut) ja Suspiriaan.
Helmikuussa 1980 ensi-iltansa saaneessa Infernossa muinainen paha vaanii urbaanissa New Yorkissa. Argenton verinen elokuva on naurettavan huono, mutta Emersonin musiikki tukee sitä kohtuullisesti ja mikä musiikin ystävien kannalta vielä tärkeämpää toimii itsenäisenä teoksena yllättävän hyvin.
Emerson yhdistelee Infernon sävellyksissä tehokkaasti lähes pateettista romanttisuutta vimmaiseen dramaattisuuteen. Työkaluina hänellä on paitsi tietenkin hänen itsensä soittamat piano ja syntetisaattori niin myös kokonainen sinfoniaorkesteri ja kuoro. Vain kolmessa kappaleessa Emerson käyttää hyväksi rockbändimäistä soundia. Tällöin hänen rytmiryhmänään toimii Kendall Stubbs (basso) ja Frank Scully (rummut). Tämä bahamalainen parivaljakko soitti myös Emersonin seuraavalla soololevyllä Honky (1981)
Inferno muistuttaa siis instrumentaatioltaan enemmän Emersonin ensimmäistä pianoconcertoa (”Piano Concerto Nro. 1”, levyltä Works Volume 1) kuin ELP:n proge-revittelyjä. Toisaalta siinä missä pianokonsertto haki inspiraatiota 1800-luvun klassisesta musiikista on Emerson palannut Infernossa hakemaan inspiraatiota modernimmasta kulmikkaammasta taidemusiikista. Kuten moni Emersonin parhaista ELP-sävellyksistä on myös Inferno velkaa Alberto Ginasteran tai Béla Bartókin kaltaisille modernisteille.
Inferno hyötyy suuresti Godfrey Salmonin värikkäistä orkestraatioista jotka tuntuvat olevan täydellinen pari Emersonin sävellyksille. Emerson oli kyllä kyvykäs tekemään orkestraatiot itsekin kuten ”Piano Concerto No.1” (John Meyer tosin avusti tehtävässä) oli osoittanut, mutta ainakin tuossa teoksessa lopputulos jäi liian varovaiseksi ja Salmonin orkestraatiot ovat huomattavasti villimpää työtä. Hollywoodissa on itseasiassa jo aikataulusyistäkin yleistä että kokeneetkin säveltäjämestarit käyttävät hyväkseen ulkopuolista orkestroijaa. Salmonin ja Emersonin kemiat toimivat selvästi hyvin yhteen ja he olivatkin tehneet yhteistyötä jo Works Volume 1:llä sekä sitä seuranneella kiertueella. Salmon orkestroi mm. ”Piratesin” sekä monta muuta keikoilla esitettyä kappaletta sekä myös johti keikoilla mukana ollutta sinfoniaorkesteria.
Emersonin käyttää syntetisaattoreita Infernolla suht vähän ja hillitysti ja turvautuu enemmän pianoon. Pianolla on pitkin levyä merkittävä rooli ja Emerson peilaa taitavasti instrumentillaan eri tunnelmia kuvaten välillä elokuvan päähahmon Rosen viattomuutta ja välillä heittäytyen välillä riitasointuiseen jylyyn kuten ”A Cat Attic Attackissa”. Emerson on ollut aina progressiivisen rockin ekspressiivisin pianon soittaja eikä hän petä tälläkään kertaa tuolla sektorilla.
Inferno alkaa herkällä ja kauniilla, suorastaan lyyrisellä, pianoteemalla (joka on myös koko scoren pääteema) jota säestämään nousee viipyilevät jouset. Pian draamaa kasvatetaan orkesterin ja etenkin vaskipuhaltimien avulla. Kolmeminuuttinen ”Inferno (Main Titles Theme)” toimii tehokkaana alkusoittona ja esittelee levyn kolme pääteemaa joita Emerson taitavasti varioi kautta levyn.
Levyn kohokohta on ”Taxi Ride (Rome)”. Samaan aikaan uhkaava ja viettelevä hieman funkahtava herkullinen 5/4 (Emersonin suosikki tahtilaji?) groove kuljettaa ”Taxi Ridea” samalla vääjämättömällä eteenpäin menevällä voimalla joka luonnehtii useita ELP:n parhaita kappaleita. Emersonin soolosyntetisaattori soi säröisesti kuulostaen lähes sähkökitaralta tuoden mieleen Mahavishnu Orchestrasta tutun Jan Hammerin tyylin. Taustalla helisee virtuuosimainen ja uhkaava piano-ostinato ”Taxi Ride” sisältää myös viittauksen Giuseppe Verdin sävellykseen ”Va pensiero” (oopperasta Nabucco) joka lisättiin mukaan Argenton toivomuksesta sillä myös kyseinen teos soi elokuvassa diegeettisenä musiikkina (eli musiikkina jonka myös elokuvan hahmot kuulevat). Vain hieman yli pariminuuttisen kappaleen olisi toivonut kestävän paljon pidempään. Toisaalta ehkä kappaleen lyhyt kesto tekee osaltaan siitä myös niin tehokkaan. ”Taxi Ridesta” olisi voinut syntyä myös todella hieno ELP-kappale. Harmi että trio ei ikinä esittänyt versiota siitä livenä reunion-kiertueillaan.
Toinen rummut ja bassot mukaan ottava kappale on ”Mater Tenebrarum” jossa tunnelma muuttuu suorastaan saatanalliseksi. Emerson vyöryttää kuoron ja orkesterin avulla esiin mahtipontisen epäpyhän messun joka tuo hieman mieleen Jerry Goldsmithin sävellyksen ”Ave Satani” elokuvasta Omen (1976). ”Mater Tenebrarum” on siinä rajoilla mahtipontisuudessaan että se on vaarassa muuttua korniksi kitchiksi, mutta ”Taxi Riden” lailla siinä on innostavan aggressiivinen tekemisen meininki että lopputulos jää mielestäni selkeästi voiton puolelle.
”Inferno Finalessa” jännitys tiivistyy ja Emerson ottaa komeasti tehoja irti orkesterista. Levy päättyy komean orkesterin värittämään proge-ralliin ”Cigarettes, Ices, Etc.” joka kertailee levyn teemoja. Emersonin huilumaisesti soiva syntetisaattori tuntuu viittaavan myös ELP:n ”Pirates” -kappaleen suuntaan.
Lue myös: Levyarvio: Emerson Lake & Palmer –Brain Salad Surgery (1973)
Kuten elokuvamusiikilla on tapana myös osa Infernon kappaleista jää vain lyhyiksi raapaisuiksi joiden pääasiallinen tarkoitus on tukea suoraan valkokankaan tapahtumia, mutta onneksi levy tarjoaa yllin kyllin myös pelkkää kuuntelua kestävää musiikkia. Argenton elokuva on roskaa, mutta Emersonin levy onnistuu seisomaan omilla jaloillaan ja kantaa, muutamaa pientä notkahdusta lukuunottamatta, hienosti alusta loppuun.
Inferno sisältää joitakin Emersonin parhaita sävellyksiä sitten ELP:n kulta-aikojen ja kokonaisuutena yksi hänen hienon uransa uljaimmista saavutuksista. On sääli että Inferno on jäänyt niin vähälle huomiolle osittain luultavasti siksi että Argenton elokuva ei menestynyt kovinkaan hyvin ja toisaalta ihan vain siksi että rock-muusikoiden elokuvamusiikkiin ei suhtauduta yleensä kovin vakavasti. Ei edes silloin kun olisi syytä!
On tavallaan harmi ettei Emerson kehitellyt Infernon aineksista todellista sooloalbumia jolla ei olisi ollut taakkanaan elokuvamusiikin vaateita. Infernon tyyli olisikin tarjonnut mainion suunnan Emersonin sooloalbumeille, mutta valitettavasti 80-luvun alussa kosketinsoitinvirtuoosien orkestraalisille levyille ei juurikaan ollut kysyntää. Emerson ei ollut erityisen kuumaa kamaa muutenkaan enää levy-yhtiöiden silmissä.
Emerson teki Infernon jälkeen muutaman soundtrack-levyn lisää (kuuluisimpana niistä Sylvester Stallonen tähdittämä Nighthawks, 1981), mutta mikään niistä ei vetänyt vertoja hänen ensi yritykselleen. Ensimmäinen ELP-reunion (tosin Carl Palmerin tilalla tässä vaiheessa Cozy Powell) seurasi vuonna 1986 minkä jälkeen Emerson teki muutamia epätasaisia sooloalbumeita ELP:n palatessa aina silloin tällöin kiertämään ja levyttämään. Emersonin musiikki ei valitettavasti enää koskaan yltänyt samanlaisia huimiin korkeuksia kuin mihin se oli parhaimmillaan 70-luvulla liitänyt. Show-miehen elkeiden alle herkkyyttään piilottanut Emerson riisti oman henkensä vuonna 2016.
Kirjoittaja: JANNE YLIRUUSI
Kappaleet
- ”Inferno (Main Titles Theme)” – 2:56
- ”Rose’s Descent into the Cellar” – 4:58
- ”Taxi Ride (Rome)” – 2:15
- ”The Library” – 0:57
- ”Sarah in the Library Vaults” – 1:17
- ”Bookbinder’s Delight” – 1:11
- ”Rose Leaves the Apartment” – 3:30
- ”Rose Gets It” – 2:04
- ”Elisa’s Story” – 1:10
- ”A Cat Attic Attack” – 3:13
- ”Kazanian’s Tarantella” – 3:34
- ”Mark’s Discovery” – 1:23
- ”Mater Tenebrarum” – 2:38
- ”Inferno Finale” – 2:26
- ”Cigarettes, Ices, Etc.” – 2:50
Muusikot
Keith Emerson: koskettimet, orkesterinjohto Kendall Stubbs: bassokitara (3,15) Frank Scully: rummut (3,15) Rossana Barbieri: vokaalitv(13) Godfrey Salmon: sovitukset, orkestrointi ja orkesterinjohto (13)
Tuottaja:
Keith Emerson
Levy-yhtiö:
Cinevox
Pienemmät Purot 
Vastaa