Levyarvio: New York Gong – About Time (1980)

About Time on New York Gongin ensimmäinen ja ainoa albumi.

Sofistikoitunutta ja monimutkaista progressiivinen rockia ja yksinkertaisen brutaalia punk rockia pidetään usein toistensa vastakohtina. Musiikkilehdistö on usein lietsonut näiden musiikkityyppien välillä suoranaista vastakkain asettelua. Moni proge-muusikko ei kuitenkaan nähnyt asiaa näin vaan oli kiinnostunut sulauttamaan aineksia punkista ja etenkin sen vanavedessä syntyneestä new wavesta omaan musiikkiinsa aivan kuten he olivat aiemmin poimineet musiikkiinsa vaikutteita jazzista, folkista tai taidemusiikista. 70-luvun lopulla New Yorkiin oli syntynyt eloisa musiikki-skene jossa sekoittui iloisesti punk, new wave ja erilaiset avantgarde-rockin muodot. Moni utelias proge-muusikko suuntasikin New Yorkiin hakemaan uutta suuntaa musiikilleen. New Yorkissa puuhasi 70-80-lukujen taitteessa lyhyempiä tai pidempiä ajanjaksoja mm. Brian Eno, Robert Fripp (King Crimson), Fred Frith (Henry Cow) sekä Gongista tuttu Daevid Allen.

Australiassa syntynyt, mutta Eurooppaan 60-luvun alussa muuttanut Daevid Allen ilmaantui progressiivisen musiikin maailmaan jo 60-luvun lopulla ensin Soft Machinen riveissä (hän oli jo omilla teillään siinä vaiheessa kun yhtye julkaisi ensimmäisen levynsä) ja sittemmin oman vuonna 1967 perustamansa Gongin johtajana. Allen yhdisteli Gongissa psykedeliaa ja jazz-rockia uudenlaiseksi hulvattomaksi progressiiviseksi spacerockiksi jossa hänen dadaistisella huumorillaan oli vahva rooli. Allen jätti perustamansa Gongin vuonna 1974 jazz-rock -vaikutteiden noustessa liian dominoivaksi osaksi musiikkia. Gong päätyi virtuoosi-perkussionisti Pierre Moerlenin käsiin ja muuttui lopulta virtaviivaista jazz-rockia soittavaksi Pierre Moerlen’s Gongiksi. Allen itse julkaisi 70-luvun jälkipuoliskolla muutaman melko vähälle huomiolle jääneen sooloalbumin ja teki lyhyeksi jääneen paluun Gong-musiikin pariin Planet Gong -nimen alla.

Uudet tuulet kiinnostivat aina uteliasta Allenia. Ja kun musiikki-impressaari Giorgio Gomelsky kutsui hänet vuonna 1978 New Yorkiin tutkimaan mitä uusi muusikkosukupolvi siellä puuhasi hyväksyi vanha hippi (Allen oli 41-vuotias) kutsun ilomielin.

Georgian sosialistisessa neuvostotasavallassa syntynyt, mutta länteen 1940-luvulla siirtynyt Gomelsky oli musiikki-bisneksen moniottelija joka oli tehnyt lähes kaikkea mahdollista kulissien takaista työtä mitä alalla saattaa kuvitella. Hän oli tuottanut levyjä, toiminut managerina, järjestänyt konsertteja ja pyörittänyt klubeja. Gomelsky oli toiminut merkittävässä roolissa myös progressiivisen musiikin parissa avaten uria mm. Soft Machinelle, Gongille ja Magmalle. Gomelsky oli muuttanut New Yorkiin vuonna 1978 saatuaan merkittävän summan rahaa palveluksistaan The Yardbirdsin managerina.

New Yorkissa Gomelskyn tarkoitus oli avata tietä eurooppalaisilla proge – ja jazz-muusikoille. New Yorkissa hän tutustui myös 24-vuotiaaseen basisti Bill Laswellin kannustaen tätä perustamaan bändin. Näin tapahtuikin ja Laswellin yhtye joka sai myöhemmin nimekseen Material alkoi treenaaman Gomelskyn Zu Clubin kellarissa (bändillä oli tapana soitella mm Art Bearsin haastavia kappaleita. Ilmeisesti aika vaihtelevalla menestyksellä). Laswellin bändi toimi aluksi epävirallisella Zu Band nimellä ja porukan funktio oli toimia taustabändinä eurooppalaisille muusikoille joita Gomelsky kuskasi klubilleen esiteltäväksi newyorkilaisille. Nimi muuttui kun Gomelsky yhytti Allenin mukaan porukkaan ja huomattiin että yhteistyöstä tuleekin pitkäikäisempää kuin yksittäiset keikat joita Zu Band oli yleensä tehnyt eurooppalaisten muusikoiden kanssa. Allenin kera yhtyeen nimi muuttui New York Gongiksi ja bändi soitti ensimmäisen keikkansa lokakuussa 1978 kera Gilli Smythin, Fred Frithin ja Chris Cutlerin (Henry Cow). Allen palasi New Yorkiin maaliskuussa 1979 ja New York Gong lähti kiertueelle soittaen musiikkia Gongin Radio Gnome -trilogialta.

Syksyllä New York Gong ryhtyi äänittämään studiolevyä joka sai nimekseen About Time kokoonpanolla Allen (vokaalit, rytmikitara), Laswell (basso) Cliff Cultreri (kitara) sekä kaksi rumpalia Fred Maher ja Bill Bacon. Lisäksi levyllä vierailee urkuri Mark Kramer, syntetisaattorinsoittaja Michael Beinhorn ja kaksi saksofonistia Don Davis ja Gary Windo. Sivuhuomautuksena mainittakoon että Maher oli vasta 15-vuotias äänitysten aikaan eli 26 vuotta nuorempi kuin Allen!

Lue myös: Levyarvio: Robert Fripp – Exposure (1979)

Musiikillisesti About Time on kiinnostava yhdistelmä progressiivista rockia, psykedeliaa, punkia ja new wavea avantgardistisella kierteellä. Eklektinen sekasotku on kai liitettävissä myös New Yorkissa noihin aikoihin jalan sijaa saaneeseen no-wave -skeneen. Jos olen oikein ymmärtäny no-wave -musiikki oli lähinnä avantgardistisempi, roisoisempi ja nihilistisempi versio new wavesta -rockista.

Levy alkaa omituisella pörisevän ja nykivän nauhaluupeista ja syntetisaattoriäänistä rakennetun äänikollaasilla jonka päälle Allenin puhuma intensiivinen monologi tuntuu saaneen vaikutteita Taxi Driver -elokuvan Travis Bickleltä. ”Prefaceksi” nimetty intro vääntää rautalangasta kuulijalle että tämä ei ole enää se tuttu aina iloinen ja hassutteleva hippi Gongin levyiltä. Tämä ei tosin ole aivan totta sillä About Time sisältää runsaasti Allenille tuttua hulvatonta verbaali-iloittelua. Jopa jazz-rockin ykköskosketinsoittaja Chick Corea saa Allenin kynästä osuman kun hänet rinnastetaan hauskasti ripuliin (”Get diarrhoea from Chick Corea”) energisessä kakkosraidassa ”Much Too Old”. Punkahtava ”Much Too Old” on energinen ja hauska raita muutenkin ja sisältää muutaman Frippiltä kuulostavan särmikkään kitaravingahduksen. Ja varoitus: ainakin itselläni kappaleen napakka kertosäe ”New Yoooork you suck!” jumiutui päähäni sitkeäksi korvamadoksi.

Superhippi Allenia voi äkkiseltään olla vaikea yhdistää punk-rockiin tai mihinkään siihen liittyvään, mutta itseasiassa miehen anarkistinen asenne kääntyy myös hyvin About Timen kaltaiseen rujompaan musiikilliseen ilmaisuun ja olihan mies ollut aikoinaan myös beatnik.

About Timella Allen tuntuu samaan aikaan syleilevän new wave ja punk -elkeitä ja toisaalta tuntuu myös lempeästi irvailevan niille. Ja niin paljon kuin New Yorkin 70/80-luvun vaihteen energiaa onkin jälkikäteen ylistetty niin About Timen perusteella Allen ei ollut pelkästään innoissaan tuosta siihen aikaan hyvin likaisesta ja levottomasta kaupungista vaan myös Iso Omena saa osakseen Allenin sanan säilästä (yksi herkullisista hetkistä: ”You can look for a place, but space is rare / Better take up smoking cause there ain’t no air”).

(Hassua muuten että myös Robert Frippin New Yorkissa tehty ”new wave”-levy Exposure alkoi ”Preface”-nimisellä kappaleella…)

”Black September” jatkaa tehokkaasti “Much Too Oldin” aggressiivisella linjalla ja Allen vaahtoaa puhelaulumaisesti siinä kemiallista sodankäyntiä vastaan. Allenin vokaalit ovat yleensä About Timella keskeisessä roolissa, mutta mukana on myös yksi kokonaan instrumentaalinen kappale. Laswellin ja Cultrerin säveltämä Instrumentaalibiisi ”Materialism”, joka on Laswellin ja Cultretin säveltämä, kuulostaa yllättäen hieman zeuhlilta. Erityisesti sen rosoinen sointi tuo mieleeni ruotsalaisen Kultivatorin tulkinnan tuosta Magman luomasta omalaatuisesta musiikkityylistä. Pääosassa biisissä on Laswellin väkevä bassottelu ja Cultretin kireästi tikkaava sähkökitara. Allen rooliksi jää soittaa taustalla rytmikitaraa ja luoda glissando-kitarallaan muutamia eteerisiä efektejä. Magma-vaikutteet voivat tuntua hieman hämmentävältä käänteeltä About Timen kaltaisella no-wave -levyllä, mutta itseasiassa se ei ole niin yllättävää sillä Zu Band oli toiminut muutamaan otteeseen taustabändinä myös Magman jäsenille.

Viides kappale ”Strong Woman” on levyn leppoisinta antia ja käsirumpujen kannattelema kappale muistuttaa enemmän Allenin aikaisempien soololevyjen antia kuin muu About Timen musiikki. Toisaalta sen sykliset rytmit ja Allenin soittama glissando-kitara saa sen kuulostamaan myös hieman kuin karkealta prototyypiltä musiikista jota King Crimson teki muutamaa vuotta myöhemmin 80-luvun ensimmäisinä vuosina.

”I Am A Freud” nostaa jälleen levyn sykettä ja sen neuroottinen tunnelma tuo mieleen Talking Headsin. Alle kaksi minuuttinen kappale ei kuulu levyn parhaimmistoon, mutta onneksi sen perään kuultava ”O My Photography” korottaa heti panoksia. Yhdeksän minuuttinen ”O My Photograph” on levyn pisin biisi ja kuuluu sen parhaimmistoon. Cultrerin kiero kitarointi tuo mieleen Fred Frithin tyylin. Frith itsekin liikkui tuohon aikaan New Yorkissa yhdistellen kaupungin new wave -energiaa omaan avantgarde-rokkiinsa (hän on mukana myös Materialin ensimmäisellä levyllä). Toisaalta ”O My Photograph” muistuttaa hetkittäin jopa lähes epäilyttävän paljon David Bowien kappaletta ”Red Sails” levyltä Lodger (1979) Cultrerin kiduttaessa sähkökitaraansa hyvin adrianbelewmäisesti. Loppupuolella biisi muuttuu jännäksi avantgarde -kohtaa -krautrockin -junttaukseksi.

Toiseksi viimeinen kappale ”Jungle Windo(w)” tunnettiin alunperin nimellä ”Big City Energy”, mutta Allen ei malttanut olla leikittelemättä kappaleessa vierailevan saksofonisti Gary Windon nimellä. Windolla (joka on levyn ainoa eurooppalainen muusikko) onkin nykivästi groovaavassa biisissä erittäin suuri rooli. Hänen väkivaltainen, mutta samaan aikaan hienovarainen, ja Allenin vokaaleja tyylikkäästi myötäilevä, tenorisaksofonin rääkkäys on tämän koukuttavan rallin kantava voima. Vastaavanlaista nerokasta soittoa Windolta kuullaan myös Hugh Hopperin vuonna 1973 ilmestyneellä kummallisella sooloalbumilla 1984.

Levyn viimeinen raita ”Hours Gone” alkaa hieman tylsällä vinguttelulla, mutta herää sitten Allenin levyn painokkaimpien vokaalien voimalla eloon ihan mukavasti. Kappaleen uuu-uuu-taustaharmoniat vievät tunnelmia jännästi jonnekin 60-luvulle ellei kauemmaksikin samaan aikaan musiikin rosoisuuden yhdistäessä sitä vuoteen 1980. Lopputuloksena on kutkuttava kognitiivinen dissonanssi. Ja siitähän oikeastaan koko jutussa on kyse myös albumimitassa.

About Time onnistuu useiden eri genrejen ristisiitoksessaan varsin hyvin. Se yhdistelee luontevasti genrejä joiden ei periaatteessa pitäisi olla yhteensopivia. Lopputulos on viihdyttävä sekasotku, mutta myös yllättävän koherentti epäsotku. Levy ei missään vaiheessa sorru siihen että yksi kappale olisi vaikkapa progea ja toinen punkkia vaan ainesosia yhdistellään suht tasaisella sekoitussuhteella jokaisessa biisissä. Materiaali on tasaisen vahvaa, mutta yksittäisten kappaleiden kohdalla ne ihan korkeimmat huiput jäävät saavuttamatta. Allenin sävelkynä ei ehkä ollut aivan tervävimmässä vireessä tähän aikaan ja levyn tuotannosta puuttuu myös iskevyyttä ja dynamiikkaa. Toisaalta täytyy kuitenkin myöntää että olin hieman yllättynyt kun lunttasin levyn kansilehdykästä että Allen yksinään on merkitty tuottajaksi: muukalainen New Yorkissa on tavoittanut kuitenkin varsin tehokkaasti kaupungin no-wave -hengen! Virallisista krediiteistä huolimatta epäilen tosin että myös Laswellin merkitys albumin kokonaissoundiin on ollut suuri.

Lue myös: Levyarvio: Peter Gabriel – s/t (1978)

About Timen jälkeen New York Gong lähti Ranskan kiertueelle joka jäi kuitenkin kesken kun yhtyeen amerikkalaiset jäsenet huomasivat että he eivät voineet sietää ”eurooppalaista elämäntapaa”. Näin siis on raportoitu, mutta minulle on jäänyt arvoitukseksi mitä ihmettä tämä käytännössä on mahtanut tarkoittaa! Kesken jäänyt kiertue oli joka tapauksessa New York Gongin loppu.

New York Gongin lopetettua Laswell ja Cultreri ristivät jäljelle jääneen yhtyeen Materialiksi. Bändin nimeä napattiin tietenkin About Timen kappaleesta ”Materialism”. Materialjulkaisi ensimmäisen levynsä Memory Serves vuonna 1981 ja jatkoi toimintaansa pitkälle 90-luvun lopulle asti. Material tosin muuttui jossain vaiheesta todellisesta bändistä enemmänkin jonkinlaiseksi brändiksi Laswellin erilaisille projekteille.

Daevid Allen puolestaan palasi synnyinmaahansa Australiaan vuosikymmenien poissa olon jälkeen tehtyään ensin New Yorkissa soololevyn Divided Alien Playbax 80. Australiassa Allen teki performanssitaidetta ja elätti itseään mm. ajamalla taksia. Allen jätti musiikin joksikin aikaa täysin taaksen. Ajat olivat kovia Allenille ja hän on kertonut harkinneensa jopa itsemurhaa. Allenin kolmannen pojan Tobyn syntymä vuonna 1982 ravisteli hänet kuitenkin taas jaloilleen.

Musiikin pariin Allen palasi kuitenkin tosissaan vasta 80-luvun lopulla. 80/90-luvun vaihteessa Allenilla oli monia eri Gong-liitännäisiä projekteja kuten Magick Brothers, Gong Maison ja uudelleen kasattu Planet Gong. Vuonna 1992 Allen otti varsinaisen Gong-nimen käyttöön levyn Shapeshifter myötä ja sen jälkeen Gong keikkaili ja julkaisi levyjä Allenin johtamana säännöllisen epäsäännöllisesti aina hänen kuolemaansa saakka. Christopher David Allen jätti tämän olevaisuuden tason taakseen 77-vuotiaana vuonna 2015. Gongin elämä ei kuitenkaan päättynyt Allenin mukana vaan hän valitsi seuraajakseen kitaristi/laulaja Kavus Torabin (mm. Knifeworld, Guapo, Cardiacs) joka on luotsannut yhtyettä eteenpäin ja tehnyt Allenin kuoleman jälkeen kaksi varsin mainiota studiolevyä Rejoice! I’m Dead! (2016) ja The Universe Also Collapses (2019) Erästä Gongin livelevyn nimeä mukaillen; Allen est Mort, Vive Gong!

Parhaat biisit: ”Much Too Old”, ”Materialism”, ”Jungle Window”, ”O My Photograph”

Kirjoittaja: JANNE YLIRUUSI

Kappaleet

Preface (Allen/Beinhiorn) (1:28)
Much Too Old (Allen/Laswell) (2:43)
Black September (Allen/Cultreri) (4:03)
Materialism (Laswell/Cultreri) (3:12)
Strong Woman (Allen/Bacon) (4:30)
I Am A Freud (Allen) (1:46)
My Photograph (Allen) (9:10)
Jungle Windo(w) (Allen) (6:19)
Hours Gone (Allen) (4:05)

New York Gong

Daevid Allen: rytmi – ja glissando -kitarat, vokaalit Cliff Cultreri: sähkökitara (2,3,4,8,9) Bill Laswell: bassokitara Bill Bacon: rummut Fred Maher: rummut

Muut muusikot

Michael Beinhorn: syntetisaattori (1) Mark Kramer: urut (9) Don Davis: alttosaksofoni (6) Gary Windo: tenorisaksofoni (8)