Allekirjoittaneen valinnat vuoden 1984 parhaiksi levyiksi sijoituksilla 1-10.
- Univers Zero: Uzed (BE) *****
- Rush: Grace Under Pressure (CA) ****½
- News From Babel: Sirens And Silences / Work Resumed On The Tower (UK) ****½
- Cassiber: Beauty & The Beast (DE/UK) ****½
- Skeleton Crew: Learn To Talk (US) ****½
- David Sylvian: Brilliant Trees (UK) ****
- Arvo Pärt: Tabula Rasa (ES) ****
- Roger Waters: The Pros and Cons of Hitch Hiking (UK) ****
- King Crimson: Three of a Perfect Pair (UK) ****
- Mike Oldfield: The Killing Fields (UK) ****
Katso vuoden 2021 parhaat levyt täältä
1. Univers Zero: Uzed
Uzed on Univers Zeron neljäs studioalbumi.
Syystä tai toisesta yhtyeen edellisen kokopitkän levyn Ceux du Dehorsin ja Uzedin välissä Univers Zeron kokoonpano muuttui täydellisesti rumpali Daniel Denisiä lukuunottamatta. Suurin osa Ceux du Dehorsin kokoonpanosta oli vielä mukana vuonna 1983 ilmestyneellä Crawling Wind EP:llä, mutta Uzedilla Michel Berckmansin oboe ja fagotti ovat vaihtuneet Dirk Descheemaekerin klarinetteihin ja sopraanosaksofoniin ja Andy Kirkin urkuharmooni ja piano Jean-Luc Plouvierin syntetisaattoreihin ja sähkökitaraan. Myös basisti Guy Segers vaihtui Chris Genetiin joka soitti jo yhtyeen nimettömällä debyyttilevyllä.
Miehistö ja instrumentaatiovaihdosten johdosta uudistuneen Univers Zeron sointi on aiempaa kirkkaampi ja modernimpi. Aiempien levyjen synkkä ja ajoittain suorastaan keskiaikaisen kuuloinen soundi on enemmän ajassa kiinni vaikkei Didier de Roosin erinomaisesti äänittämän levyn soundi todellakaan edusta mitään tyypillistä kasarityyliä…
*****
2. Rush: Grace Under Pressure
Grace Under Pressure on Rushin 10. studioalbumi.
Vuonna 1968 perustettu Rush aloitti uransa soittamalla hardrockin ja progressiivisen rockin sekoitusta. Hieman mutkia suoraksi voidaan sanoa että vuonna 1974 debyyttilevynsä julkaisseen trion tyyli liikkui pitkään jossain Led Zeppelinin ja Yesin välimaastossa. 80-vaihteessa Rush alkoi kuitenkin suoraviivaistamaan musiikkiaan. Kappaleet lyhenivät ja niihin tuli yhä enemmän popvaikutteita. Käsikädessä tämän kehityksen kanssa myös syntetisaattoreiden käyttö lisääntyi jatkuvasti.
Koko bändi seisoi kyllä uuden popimman tyylin takan, mutta jälkimmäinen muutos aiheutti kitkaa yhtyeen riveissä. Kitaristi Alex Lifeson ahdistui oman roolinsa kaventumiseen basisti Geddy Lifesonin soittamien syntetisaattoreiden syödessä yhä enemmän tilaa yhtyeen soinnista. Yleensä niin harmonisen ja sopuisan trion välit tulehtuivat niin pahasti Signals levyn aikoihin että oli vähällä ettei bändi hajonnut. Signalsin jälkeen kolmikko päätti tehdä korjausliikkeen kitaroiden suuntaan, Grace Under Pressurella kitarat nousevatkin hieman tasavertaisempaan asiaan syntetisaattorien kanssa vaikka jossain mielessä levy on entistäkin synteettisempi…
****½
3. News From Babel: Sirens And Silences / Work Resumed On The Tower
Sirens And Silences / Work Resumed On The Tower on News From Babelin ensimmäinen studioalbumi.
Rumpali Chris Cutler tunnetaan parhaiten merkittävästä roolistaan uraauurtavassa avantproge-yhtye Henry Cow’ssa. Henry Cow’n lopetettua 70-luvun lopulla Cutler julkaisi kitaristi Fred Frithin ja vokalisti Dagmar Krausen kanssa Art Bears nimen alla kolme erinomaista albumia. Art Bears tuli tiensä päähän vuonna 1981 levyn The World As It Is Today. Art Bearsin kolmikko kokoontui tosin yhteen Duck And Cover nimellä vuonna 1983 esiintyessään Cassiberin kanssa Berliinin jazz-festivaaleilla. Improvisoituun musiikkiin keskittyvä vuonna 1982 perustettu Cassiber oli Cutlerin keskeinen projekti Art Bearsin jälkeisinä vuosina.
Klassisesti koulutettu puhallinsoittaja (fagotti ja oboe ovat hänen pääinstrumenttinsa) liittyi Henry Cow’hun yhtyeen toisella levyllä Unrestilla. Vuosien mittaan hänestä tuli merkittävä säveltäjä ja puolet Henry Cow’n viimeisestä studiolevystä Western Culturesta (1979) olikin hänen käsialaansa. Henry Cow’n jälkeen Cooper teki pari erinomaista soundtrack-levyä Rags (1981) ja The Gold Diggers (1983). Cutler soitti ensin mainitulla levyllä eli hänen ja Cooperin yhteys säilyi myös Cow’n jälkeisinä vuosina…
****½
4. Cassiber: Beauty & The Beast
Beauty And The Beast on Cassiberin toinen studiolevy.
Vuonna 1982 perustettu Cassiber hämmästytti debyytti-levyllään Man Or Monkey jonka kaikki musiikki oli täysin improvisoitua. Cassiberin pyrkimys oli soittaa improvisoitua musiikki niin että se ei kuulostaisi hatusta vedetyltä vaan mahdollisimman paljon siltä kuin siinä olisi ennalta määritelty logiikka ja rakenne. Ei mikään helppo rasti.
Toisin kuin improvisoidussa musiikissa yleensä Cassiberin kappaleissa runsaasti sanoitettua laulua. Sanoitukset oli toki ennalta kirjoitettuja, mutta yhtyeen spontaaniin konseptiin sopien laulaja näki ne ensimmäistä kertaa niitä nauhalle laulaessaan.
Cassiber kertoo prosessistaan Beauty And The Beastin kansiteksteissä näin:
”None of the original material on this record was written or rehearsed. The two pieces by Nile Rodgers and Hanns Eisler were known to all of us and introduced into our improvisations spontaneously. Tracks 8/9 took shape over series of concert performances. All track were played live in the studio and recorded live in real time. Some bass, and one or two vocal parts, were overdubbed later.”
Osa suht uskottavista aasintuntijoista on toki kyseenalaistanut sen onko Cassiberin musiikki oikeasti niin spontaanisti syntynyttä kuin yhtye väittää. Itselläni ei ole ollut iloa seurata Cassiberin levyjen nauhoituksia eikä ymmärrykseni musiikin teoriasta ole sillä tasolla että voisin kertoa sinulle, rakas lukija, mikä on lopullinen totuus. Olen kuitenkin päättänyt uskoa Cassiberin tarinaan yksinkertaisesti siksi että se on hauskempaa niin!
Lopultahan tietenkään sillä millä menetelmillä musiikki on syntynyt ei ole mitään merkitystä vaan vain se on ratkaisevaa että kuulostaako se hyvältä. Ajatus siitä että Cassiberin kummallinen ja ihastuttava musiikki olisi syntynyt täysin spontaanisti on kuitenkin kutkuttava ja tuo mukanaan tietynlaista ylimääräistä glooriaa josta pidän kiinni kunnes asia aukottomasti vääräksi todistetaan.
Cassiber jatkaa Beauty And The Beastilla edellisen levyn kvartettikokoonpanolla joka koostuu neljästä omalaatuisesta virtuoosista Christopher Anders (kitarat, vokaalit, syntetisaattori, Heiner Goebbels (flyygeli, syntetisaattorit, sähkökitara, bassokitara), Alfred Harth (saksofonit, pasuuna, taskutrumpetti, bassoklarinetti) ja Chris Cutler (rummut, elektroniikka)
Kuten edellisellä levyllä myös Beauty And The Beastia dominoi veijarimaisesti rämistelevät nopeatempoiset atonaalisuuden rajamailla liikkuvat biisit joiden päälle Anders huutolaulaa hurmaavasti. Tämän laidan kappaleista onnistunein levyn avaava ”Six Rays” joka käynnistyy hämäävän leppoisasti, mutta esittelee sitten jatkuvasti riipivämpi musiikillisia elementtejä ja kasvaa lopulta suorastaan maanisen hysteeriseksi myllytykseksi.
Toisaalta levyllä on myös hitaasti poreilevia tunnelmapaloja joista kiehtovin on levyn toinen raita ”Robert” jossa varsin hillityn avantgarde-tunnelmoinnin jälkeen kappale räjähtää lopussa täysin hulluksi vokalistin ryhtyessä iloittelemaan maanisesti sarjakuvamaisella Repe Sorsa -heliumissa äänellä.
Siellä täällä Cassiber viljelee myös nostalgisen kuuloisia sävyjä jostain 1800/1900 -luvun alun näyttämömusiikista samaan tapaan kuin usein Lindsay Cooperin sävellyksissä. Välillä musiikki yltyy suorastaan romanttiseksi. Tästä esimerkkinä kummallisia nauruääniä sisältävä ja puhetta hyödyntävä ”Ach Heile Mich” jonka suloisen melankolinen puhallinsoitin melodia tanssii vienosti muuten kolisevan ääniraidan keskellä.
Tällä kertaa mukana on myös kaksi cover-biisiä jotka yhtye siis oman kertomansa mukaan soitti ulkomuistista ilman yhteisiä treenejä. Näistä kiinnostavampi on discorockia soittaneen Chicin kappale ”At Last I Am Free”. Sen kohtalokkaasta melodiasta saumattomasti riitasointuiseen revittelyyn ja takaisin loikkiva tulkinta kuulostaa enemmän Robert Wyattin vuonna 1981 tekemältä coverilta kuin Nile Rodgersin alunperin säveltämältä kappalelta. Kun tietää Wyattin lähes jumalaisen aseman avantproge-muusikoiden keskuudessa en ihmettelisi vaikka kappale olisikin Cassiberille tuttu alunperin nimenomaan Wyattin version kautta.
Toinen lainakappale on itävaltalaisen taidemusiikkisäveltäjä Hanns Eislerin (jonka tunnetuin sävellys lienee Itä-Saksan kansallislaulu) ”In Einer Minute”. Eislerin melodiat hiipivät esiin vimmaisen avantgarde-jazzin seasta Harthin saksofoni raivotessa ja metalli-objektien kirskuessa ja paukkuessa. Komean alun jälkeen kappale muuntuu kuitenkin turhan minimalistiseksi hipsutteluksi lopulta hitaasti pois hiipuen.
Kaiken kaikkiaan Beauty And The Beast on hyvinkin avantgardistiseksi musiikiksi yllättävän kevyttä ja miellyttävää kuunneltavaa. Se on myös edeltäjäänsä tasaisempi kokonaisuus vaikkei levyn parhaat hetket aivan Man Or Monkeyn huippuhetkien tasolle ylläkään. Beauty And The Beastin jälkeen Cassiber julkaisi vielä kaksi studiolevyä joilla yhtye siirtyi askel askeleelta sävelletymmän materiaalin pariin. Itselleni yhtyeen parhaat hetket löytyvät kuitenkin kahdelta ensimmäiseltä spontaanin riehakkaita hetkiä täynnä olevalta levyltä.
Parhaat biisit: ”Six Rays”, ”Robert”, ”Ach Heile Mich”, ”Under New Management”
****½
5. Skeleton Crew: Learn To Talk
Learn To Talk on Skeleton Crew’n ensimmäinen studioalbumi.
Genret ovat siitä mielenkiintoinen asia että niihin vaikuttaa aina vahvasti kuuntelijan tausta. Fred Frithin ja Tom Coran vuonna 1982 perustama Skeleton Crew on hyvä esimerkki tästä. Jos kuuntelija tulee, kuten minä itse, progressiivisen rockin suunnalta on Skeleton Crew’n musiikki helppo leimata avantprogeksi. Toisaalta jos kuulijalla on vahva tausta punkin suunnalta on määritelmä luultavasti avantgarde punk tai taidepunk. No tästä voidaan ainakin vetää johtopäätös että jotain hyvin avantgardistista parivaljakon touhuihin liittyy. Ja että avantgardeen yhdistyy melko tasainen annos taitavaa muusikkoutta ja toisaalta energistä räminää.
Englantilainen Fred Frith ja amerikkalainen Tom Cora tutustuivat 80-luvun alussa kun molemmat soittivat aktiivisesti New Yorkin kokeellisessa ja usein improvisointiin keskittyvässä skenessä. Frith tunnetaan parhaiten uraauurtavista avantproge-yhtyeistä Henry Cow ja Art Bears ja Cora puolestaan artrockia ja jazzia yhdistelleestä Curlewista. Frithin pääsoitin on kitara ja Coran sello, mutta Skeleton Crew’ssa molemmat toimivat multi-instrumentalisteina. Pääinstumenttiensa ohella Frith soittaa bassokitaraa, viulua, piano ja rumpuja. Cora soittaa sellon ohella bassokitaraa ja rumpuja. Molemmat laulavat pimputtelaeat myös halvalla Casio-syntetisaattorilla.
Yhtyeen nimi Skeleton Crew määrittelee nokkelasti sen mistä yhtyeessä on pohjimmiltaan on kyse. Termi ”skeleton crew” viittaa minimihenkilöstöön jolla jotain prosessia, oli kyse sitten organisaatiosta, bisneksestä, tai laivasta (johon termi lienee aivan alunperin liittyneen) on mahdollista pyörittää. Kun puhutaan bändeistä on minimimiehitys tietenkin kaksi henkilöä. On toki olemassa hieman teoreettinen yhden miehen bändi -konsepti jolla viitataan yleensä katusoittajiin jotka erilaisten itse rakennettujen viritelmien avulla soittavat samaan aikaan useampaan instrumenttia. Ja itseasiassa Skeleton Crew juuri tälläisten viritelmien avulla Frith ja Cora rakensivat Learn To Talkin studiossa livenä soittaen. Oletan että joihinkin pieniin päällekäinäänityksiin on kuitenkin turvauduttu. Eli Frith ja Cora ovat levyllä kaksi yhden miehen bändiä jolloin jolloin he muodostavat oikean bändin pienimmän mahdollisimman version eli skeleton crew’n (termille ei liene tietääkseni kunnollista suomennosta).
Learn To Talkin musiikki on vuoroin hyvin rujoa, vuoroin hyvin sofistikoitunutta. Ja tyypillisesti molemmat puolet yhdistyvät jokaisessa yksittäisessä kappaleessa. Musiikki on monimutkaista ja koukeroista, mutta silti paikoitellen hyvinkin tarttuvaa ja koukuttavaa.
Frithin rujot vokaalit ovat jatkoa hauskalla hällä-väliä -tyylille jota hän viljeli ensimmäistä kertaa soololevyllä Cheap At The Half Price (1983), mutta tällä kertaa hän mekkaloi lähes punkmaisesti. Hetkittäin voidaan kyseenalaistaa onko hänen ääntelynsä laulua vai huutamista. Viihdyttävää se joka tapauksessa on!
Levyn sanoituksissa on vahva poliittinen (vasemmalle kallellaan oleva) ote. Sanoitusten ja musiikin sekaan sotketaan välillä Ronald Reaganin puheenpätkiä jotka yhdistettynä hyvin avantgardistiseen ja jopa kumoukselliseen meininkiin muodostavat maukkaan sarkastisen vaikutelman.
Skeleton Crew ei myöskään kaihda musique concrètemaisia elementtejä josta paras esimerkki on ”Onwards And Upwards” jossa alussa luodaan rytmi herkullisesti kassakoneelta kuulostavilta kilahduksilla ja lopun hullussa nopeassa revittelyssä vaikka minkälaiset repimisen ja raapimisen äänet sekoittuvat koskettimien ja viulun vimmaiseen melskeeseen.
Learn To Talk on haastavaa kuunneltavaa. Väärässä mielentilassa se tuntuu rasittavalta kohkaukselta. Ja vaikka tunnelma olisi oikea on pakko myöntää että välillä homma hajoaa vain epävireisen kuuloiseksi mekkalaksi. Onneksi nämä kohdat eivät ikinä kestä kovin kauaa kunnes vauhdikkaasti etenevät ja villit biisit tarjoilevat jälleen jotain todella herkullista.
Levyjen ja bändien ylistäminen ainutlaatuiseksi on klisee johon kriitikot ja fanit sortuvat liian usein, minä mukaanlukien, mutta jälleen kerran on pakko todeta ettei tälläistä musiikkia oikein kukaan muu ole tehnyt!
Skeleton Tree teki vielä toisen studiolevyn The Country of Blinds vuonna 1986 Zeena Parkinsilla vahvistettuna.
Parhaat biisit: ”Que Viva”, ”Onward And Upwards”, ”The Way Things Fall”, ”Not My Shoes”, ”We’re Still Free”, ”It’s Fine”, ”Los Colitos”
****½
6. David Sylvian: Brilliant Trees
Brilliant Trees on David Sylvianin ensimmäinen sooloalbumi.
David Sylvan, omalta nimeltään David Alan Batt (s.1958), nousi valokeilaan alunperin Lontoossa vuonna 1974 perustetun popyhtye Japanin keulahahmona.
Alunperin glamrockina aloittaneen yhtyeen meikatut nuorukaiset ja Sylvian etunenässä taistelivat viimeisillä levyillään suurin piirtein samalla pop-tontilla kuin aikalaisensa Duran Duran. Wanna-be-japanilaiset olivat kuitenkin kilpailijoitaan hieman taiteellisesti kunnianhimoisempia ja jokaisesta yhtyeen jäsenestä muodostui lopulta myös varsin omalaatuinen instrumenttinsa käsittelijä.
Joulukuussa 1982 hajonnut Japan kurkotteli etenkin viimeisillä levyillään kohti suuruutta sitä todella koskaan kuitenkaan saavuttamatta. Japan pyristeli loppuun asti pop-formaatin vankina, mutta Sylvian vapautuu sen kiristävistä kahleista tyylikkäästi heti ensimmäisellä soololevyllään. On mielenkiintoista että vastaavanlaisen vapautumisen koki oikeastaan jokainen Japanin jäsen omissa projekteissaan yhtyeen hajottua. Sylvianin julkinen profiili ja kaupallinen menestys oli kuitenkin aina muita jäseniä suurempi.
Sylvianin ensimmäisen sooloalbumin Brilliant Treesin kansi kertoo selvästi että luvassa on jotain uutta. Japan-ajan androgyyninen ja räväkkä tyyli on vaihtunut konservatiiviseen kaksiriviseen Armanin pukuun jossa 26-vuotias Sylvian poseeraa mietteliäänä hillityn mustavalkoisessa kuvassa…
****
Vuoden 1983 parhaat levyt löydät täältä
7. Arvo Pärt: Tabula Rasa
Tabula Rasa on säveltäjä Arvo Pärtin ensimmäinen levytys ECM -levy-yhtiölle.
Vuonna 1935 syntynyt virolainen säveltäjä Arvo Pärt aloitti uransa jo 50-luvun lopulla säveltäen serialismiin kallellaan olevaa taidemusiikkia. 60-luvun lopulla Pärt kuitenkin vetäytyi taka-alalle, kääntyi ortodoksiksi ja syventyi tutkimaan keskiajan ja renessanssin musiikkia. Pärt palasi säveltämään vasta vuonna 1976 tyylinsä täysin uudistaneena. Pärt itse kutsui tyyliään tintinnabuliksi (termi tulee latinasta ja kääntyy suomeksi; ”pienet kellot”), mutta yleensä hänen uusi tyylinsä yhdistetään samoihin aikoihin nousussa olleeseen minimalismin suuntaukseen. Pärtin musiikkia on kutsuttu myös pyhäksi minimalismiksi sen vähäeleisen ja hartaan soinnin johdosta.
Syyskuussa 1984 ilmestynyt levy Tabula Rasa sisältää kolme sävellystä ”Fratres”, ”Cantus In Memory Of Benjamin Britten” ja ”Tabula Rasa.” ”Fratresista” kuullaan kaksi versiota mikä on hieman poikkeuksellista, mutta ne ovat niin erilaisia keskenään ettei ratkaisu vahingoita millään tavalla levykokonaisuutta. Kaikki levyn sävellykset ovat alunperin vuodelta 1977.
Tabula Rasan aloittaa pianolle ja viululle sovitettu versio ”Fratresista” ja keskellä levyä kuullaan 12 sellon soittama tulkinta. Näistä versioista voimallisempi on pianisti Keith Jarrettin ja viulisti Gideon Kremerin tähdittämä duetto. Yleinen mielikuva Pärtin musiikista on että se on rauhallista ja harrasta, ikään kuin taidemusiikin ambientia ja tämä pitää osin kyllä paikkaansa mutta kyseessä ei onneksi ole koko totuus. ”Fratres” on erinomainen esimerkki siitä että Pärtin sävellykset tarjoavat hetkittäin myös hyvin väkivaltaisia kontrasteja. Rytmikkäästi useassa eri epäsäännöllisessä tahtilajissa soivassa ”Fratresissa” Kremerin viulu valittaa ja kirkuu hetkittäin hyvinkin raastavasti Jarretin hienovaraisesti säestämänä. Siinä missä duo-versio ”Fratresista” tuntuu kyselevän kärsimättömästi ja hieman ahdistuneesti elämän tarkoitusta voi lempeämmin soiva selloversion kuvitella vastaavan ”En tiedä, elämä on vaikeaa ja surullista mutta lopulta kaikki järjestyy kyllä”.
Kahden ”Fratresin” välissä kuullaan lyhyt, vain viisi minuuttia kestävä, ”Cantus In Memory Of Benjamin Britten”. Pärtin ihailema englantilainen säveltäjä Benjamin Brittenin kuoli joulukuussa 1976. Brittenin muistoksi jousiorkesterille ja putkikelloille sävelletty teos rakentuu kahden keskenään poikittain risteilevän eteerisen mutta tunteikkaan jousien soittaman A-molli sekvenssin varaan. Musiikin intensiteetti kasvaa jatkuvasti ja äänenvoimakkuus nousee. Jossain kaukana kilahtaa silloin tällöin putkikellot. Lopussa jouset vellovat hetken yhdessä massiivisena äänipilvenä ja kaikki päättyy kellon jälkiäänen kaikuun. Vaikuttava ja emotionaalinen teos jonka tyyliä mm. Max Richter ja useat elokuvamusiikin säveltäjät ovat sittemmin jäljitelleet.
Levyn päättää, kahteen osaan jaettu, 26 minuuttia kestävä nimisävellys. ”Tabula Rasa” on sovitettu kahdelle sooloviululle, preparoidulle pianolle ja kamariorkesterille. Välillä hyvin hiljaa ja hitaasti soiva ”Tabula Rasa” sisältää vastapainoksi myös varsin dramaattisia hetkiä ja intohimoisesti soivia viuluosuuksia (jälleen Gideon Kramer ja hänen parinaan Tatjana Grindenko). Eli ei Pärtin musiikki todellakaan ole pelkkää sipulikupolisen kirkon holveissa hipsuttelua.
Ainakin osa näistä sävellyksistä oli julkaistu levyllä jo aiemmin, mutta tämä ECM:n uuden taidemusiikille omistetun New Series -levysarjan avannut julkaisu esitteli Pärtin musiikkia ensimmäistä kertaa laajalti länsimaissa. Levy on erinomaisesti äänitetty tuottaja Manfred Eicherin valvonnassa.
Parhaat biisit: ”Fratres” (duo-versio), ”Cantus In Memory Of Benjamin Britten”, ”Tabula Rasa”
****
8. Roger Waters: The Pros and Cons of Hitch Hiking
The Pros And Cons Of Hitch Hiking on Roger Watersin ensimmäinen soololevy.
Monet pitävät Pink Floydin The Final Cutia Watersin ensimmäisenä soololevynä ja tähän näkemykseen on ihan hyviä perusteita, mutta virallisesti kunnia kuuluu kuitenkin The Pros And Cons Of Hitch Hikinginille. Waters ryhtyi levyn tekoon pian The Final Cutin jälkeen ilmoitettuaan ensin että Pink Floydia ei ole enää (muut Floydin jäsenet olivat eri mieltä ja siitä voit lukea lisää täällä).
Waters oli työstänyt demoja lopulta nimen The Pros And Cons Of Hitch Hiking saaneelle konseptille jo ennen The Wallia. Itseasiassa Pros And Consista olisi voinut tulle Pink Floydin levy sillä bändi sai valita kumman laulusarjan he tekisivät The Wallin vai Pros And Consin. Valinta osui The Walliin ja loppu on historiaa. Floydista vapauduttuaan Waters oli vapaa palamaan Pros And Consin pariin. Pros And Consin teema on hieman hähmäinen minuutti minuutilta ”reaaliajassa” (kts kappaleiden nimet) kulkeva tarina keski-iän kriisistä.
Musiikillisesti Pros And Cons jatkaa pitkälti The Final Cutin linjoilla eli Waters tekee yhä hifi-versiota singer-songwriter-musiikista. Pros And Cons on ikään kuin progressiivinen ja musikaalisempi versio Bob Dylanin musiikista. Toinen analogia voisi olla pieni muotoinen arkidraama, mutta David Leanin laajakankaalle 70mm filmille eeppisillä tuotanto-arvoilla kuvaamana. Muutenkin pitkin levyä tuntuu kuin Waters olisi tekemässä ikään kuin elokuvaa, mutta musiikin, laulun ja äänitehosteiden avulla.
Levyn dynaaminen tuotanto vaatii keskittynyttä kuuntelua. Hiljaiset hetket ovat todellakin hiljaisia ja sitten taas epäsäännöllisen säännölliset Roger Watersin raivon/tuskan purskahdukset.. no ne ovat hienoja ja kovaäänisiä. Waters ei todellakaan ujostele tällä levyllä.
Muutenkin levyn äänimaailma on miellyttävän orgaaninen ja ajaton. Syntetisaattoreita ei juuri kuulla vaan niin paikka korvaa Michael Kamenin hillityt jousisovitukset. Myös saksofonia ja torvia kuullaan melko paljon ja välillä lipsutaan myös vaarallisen lähelle juustoista ”kasari-saksofoni”-efektiä. Suuri osa Pros And Consin muusikoista oli autellut jo The Final Cutilla.
David Gilmourin tilalle piti toki homma riittävän vakuuttava kitaristi. Valinta osui Eric Claptoniin. Lähinnä bluesin parissa työskennellyt Clapton pärjää yllättävän hyvin myös Watersin taiderockin parissa. Vielä yllättävämpää oli että Clapton lähti myös mukaan levyä seuranneelle kiertueelle.
Yleinen kitinän aihe Watersin soololevyjen suhteen on melodioiden puute ja musiikin mukamas hukkuminen paasauksen alle. No paasausta kyllä riittää, mutta väitettä melodioiden puutteesta en ymmärrä. Pros And Cons sisältää runsaasti tarttuvia ja mieleenpainuvia hetkiä. Parhaina esimerkkeinä äärimmäisen tehokkaan kertsin sisältävä 5:01AM (The Pros and Cons of Hitch Hiking)” ja etenkin levyn emotionaalinen kohokohta ”5:06 am (Every Stranger’s Eyes)”. Toki sanoitukset ja Watersin laulu (kolme naisvokalistia antaa voimakasäänistä taustatukea) on suuren osan levystä hyvin keskeisessä roolissa ja jos niistä ei satu pitämään niin levystä nauttiminen on varmasti vaikeaa. Watersin vuoroin kuiskaamat vuoroin karjumat sanoitukset sisältävät monia hienoja yksittäisiä hetkiä hänen maalatessa tarkkoja kuvia välillä arkisista asioista ja välillä surrealistisemmista tilanteista, mutta valitettavasti ainakin itselleni kokonaisuus jää tällä kertaa hämäräksi. En oikein saa otetta siitä mitä Waters loppujen lopuksi yrittää sanoa tällä levyllä. Keski-ikä on vittumaista, mutta lopulta kaikki menee hyvin?
The Pros And Cons Of Hitch Hiking on puutteistaan huolimatta vaikuttava levy ja vahva startti Watersin soolouralle vaikkei yhtä vahva kokonaisuus olekaan kuin sen ilmeisin verrokki The Final Cut.
Parhaat biisit: ”4:41 am (Running Shoes)”, ”4:41 am (Sexual Revolution)”, ”5:01AM (The Pros and Cons of Hitch Hiking)”, ”5:06 am (Every Stranger’s Eyes)”
****
9. King Crimson: Three of a Perfect Pair
Three Of A Perfect Pair on King Crimsonin kymmenes studioalbumi.
King Crimsonin uusi alku 80-luvun alussa oli räjähtävä. Vuonna 1981 ilmestynyt Discipline esitteli yhtyeelle Robert Frippin kehittämän aivan uuden musiikillisen kieliopin joka perustui kahden sähkökitaran gamelan-henkiseen kurinalaiseen polyrytmiseen kiepuntaan toistensa ympärillä. Frippin kokoama dreamteam, kitaristi/vakalisti Adrian Belew sekä virtuoosimainen rytmiryhmä Tony Levin (basso) ja Bill Bruford (rummut) vaikutti inspiroituneelta uudesta suunnasta.
Jo seuraavalla levyllä Beat (1982) alkoivat kuitenkin ongelmat. Frippin ja Belewin visiot musiikin suunnasta törmäsivät ja kipinä sinkoilivat. Vaikka Belewiä kiinnosti kokeellinen musiikki siinä missä muita Crimsonin jäseniä oli hänellä luontainen taipumus kallistua enemmän popin suuntaan. Belew kuitenkin koki hyvin vaikeaksi kirjoittaa lauluja Frippin luomaan varsin ankaraan viitekehykseen. Ja sitä Belewiltä kuitenkin odotettiin. Belewin tehtävä oli tuoda Crimsoniin helposti lähestyttävä kulma. Ja samaan aikaan sitä ei kuitenkaan saanut tuoda liikaa. King Crimson melkein hajosi tämän ristivedon seurauksena Beat -sessioiden aikoihin…
****
10. Mike Oldfield: The Killing Fields
The Killing Fields on Mike Oldfieldin ensimmäinen elokuva-score.
1984 oli Mike Oldfieldille tuottelias vuosi ja hän julkaisi tuolloin peräti kaksi uutta levyä. Kummatkin olivat jossain määrin uusia aluevaltauksia. Ensimmäinen, Discovery, oli Oldfieldin ensimmäinen kokonainen pop-albumi ja toinen, The Killing Fields, hänen ensimmäinen elokuva-score.
Oldfieldin musiikkia oli jo aiemmin käytetty elokuvissa. Kuuluisimpana tapauksena tietenkin William Friedkinin kauhuklassikko The Exorcist (1980) jossa soi hyytävän tehokkaasti Tubular Bellsin teema. Huomattavasti suuremmassa roolissa Oldfieldin musiikki oli Tony Palmerin ohjaamassa The Space Moviessa (1980). Tuo Nasan tilaama avaruusdokumentti hyödynsi runsaasti Oldfieldin varhaisia sävellyksiä (mukana mm. otteita orkestraalisesta Hergest Ridgestä jota e ole koskaan julkaistu levynä). The Killing Fields on kuitenkin ensimmäinen kerta kun Oldfield sävelsi varta vasten uutta musiikkia nimenomaan elokuvaa varten…
****
Kirjoittaja: JANNE YLIRUUSI
Muut Vuosi vuodelta -sarjan osat löydät täältä.
Pienemmät Purot 
Jätä kommentti