Viikon Teos 81: Philip Glass – Itaipú & The Canyon (1993)

Philip Glass: Itaipú & The Canyon (Atlantan Sinfoniaorkesteri Robert Shaw:n johdolla, 1993)

Lasten suusta kuuluu totuus. Musiikki- ja tanssiharrastuksensa pauloissa nuorimmaiseni kysyi minulta taannoin, miten musiikki voi kuulostaa mereltä; kyseessä oli ulkosaaristosta kertova sävelteos, jossa ei ollut sanoja. Kuuntelimme Claude Debussyn impressionistista ”La Mer” -teosta, jota on käsitelty aiemmin tässä sarjassa. Pohdimme, miten Debussy käsittelee aaltojen leikkiä, ja minkälaisin tyylikeinoin ulkosaariston karut kalliot ja meren armoton voima saadaan käännettyä sävelten kielelle.

Samaa pohdin kuunnellessani Philip Glassin ”Canyon”-teosta. Miten musiikki voi kuulostaa kanjonilta? Vaskipuhaltimet luovat ylvästä, arkkitehtonista tunnelmaa. Oktaavit maalaavat karuja pintoja, kulmikas 21/4-tahtilaji luo ennakoimattomia mutkia. Jouset jäljittelevät tuulta joka puhaltaa kanjonissa. Mainiot, epätasaiset lyömäsoitiniskut muistuttavat kivivyöryä. Musiikin onomatopoetiikkaa.

Philip Glass on ollut minulle kiistämättömästä vaikutusvallastaan huolimatta vähän vaikeasti lähestyttävä säveltäjä. Kolmisoinnun päällä istuva, liikkumaton harmonia luo minussa ahdistusta meditatiivisuuden sijaan. Siksi ”Itaipú” ja ”Canyon” teokset toimivat minulle paremmin kuin monet muut, tunnetummat Glassin teokset. Niissä harmonia liikkuu, joukossa on mielenkiintoisia sointuja ja tahtilajeja. Jylhät orkestroinnit luovat värikylläisyyttä teoksiin.

Lue myös: Levyarvio: Philip Glass: Koyaanisqatsi (1983)

Näistä kahdesta teoksesta olin kuullut Canyonin RSO:n esittämänä kauan sitten ja siitä oli jäänyt positiivinen muistijälki, joka osoittautui uudelleenkuntelussa edelleen pitäväksi. ”Canyon” on toinen osa kolmen, Glassin 80-luvun lopulla säveltämän luontokuvauksen muodostamasta sarjasta, johon lukeutuu myös levyn avaava teos, massiivisempi Itaipú. Sarjan ensimmäinen osa ”The Light” ei ole levyllä. Teos ei esitä mitään erityistä kanjonia, vaan kanjoneita yleensä. Itaipú puolestaan kuvaa insinööritaidon mestarinäytettä, Paraguayn ja Brasilian rajalle rakennettua, Paraná-joen patoavaa massiivista sähkövoimalaitosta. Tässä mielessä ”luontokuvaus” täytyy ottaa hiukan laajasti; toisaalta toinen osa kuvaa padon muodostamaa tekojärveä ja neljäs veden matkaa kohti merta.

”Itaipú” kuulostaa sekakuoroineen ja suurehkoine orkestereineen oikein hurmaavalta. Kuulen 1989 kirjoitetussa teoksessa nousevan Brasilian edistysuskoa, mikä viime vuosien poliittisen kehityksen näkökulmasta kirpaisee. Kuorolla vahvistetusta orkesterista syntyvä soundi on helposti raskasmielinen ja rajoittaa ilmaisua tuomiopäivän tunnelmaan, mutta Glassin käsittelyssä syntyy kauhuelokuvatunnelman sijaan positiivisessa mielessä insinöörimäinen vaikutelma: ihmisjärjen liitto luonnonvoimien kanssa edistyksen hengessä. Älykkäät tahtiosoitukset (ensimmäisen osan 5/4-painotteisuus ja toisen osan 13/8) alleviivaavat vaikutelmaa