Levyarvio: King Crimson – Three Of A Perfect Pair (1984)

Three Of A Perfect Pair on King Crimsonin kymmenes studioalbumi.

King Crimsonin uusi alku 80-luvun alussa oli räjähtävä. Vuonna 1981 ilmestynyt Discipline esitteli yhtyeelle Robert Frippin kehittämän aivan uuden musiikillisen kieliopin joka perustui kahden sähkökitaran gamelan-henkiseen kurinalaiseen polyrytmiseen kiepuntaan toistensa ympärillä. Frippin kokoama dreamteam, kitaristi/vakalisti Adrian Belew sekä virtuoosimainen rytmiryhmä Tony Levin (basso) ja Bill Bruford (rummut) vaikutti inspiroituneelta uudesta suunnasta.

Jo seuraavalla levyllä Beat (1982) alkoivat kuitenkin ongelmat. Frippin ja Belewin visiot musiikin suunnasta törmäsivät ja kipinä sinkoilivat. Vaikka Belewiä kiinnosti kokeellinen musiikki siinä missä muita Crimsonin jäseniä oli hänellä luontainen taipumus kallistua enemmän popin suuntaan. Belew kuitenkin koki hyvin vaikeaksi kirjoittaa lauluja Frippin luomaan varsin ankaraan viitekehykseen. Ja sitä Belewiltä kuitenkin odotettiin. Belewin tehtävä oli tuoda Crimsoniin helposti lähestyttävä kulma. Ja samaan aikaan sitä ei kuitenkaan saanut tuoda liikaa. King Crimson melkein hajosi tämän ristivedon seurauksena Beat -sessioiden aikoihin. Haasteista huolimatta Beat oli kuitenkin erinomainen levy vaikkei yhtä saumaton kokonaisuus ollutkaan kuin edeltäjänsä. Progebändeille varsin tyypillisesti yhtyeen sisäisiä ongelmia ei koskaan oikeastaan käsitelty vaan nelikko vain jatkoi eteenpäin hampaat irvessä.

King Crimson yritti äänittää Beatin seuraajaa jo tammikuussa 1983, mutta kaksi viikkoa kestäneet sessiot tuomittiin umpikujaksi ja syntynyt materiaali epätyydyttäväksi. Äänitykset katkaistiin ja yhtye hajaantui omille teilleen. Studioon palattiin toukokuussa jolloin aikaiseksi saatiin kaksi varsin kokeellista ja kulmikasta kappaletta ”Industry” ja ”Dig Me”. Kesäkuussa sessiot keskeytettiin jälleen kun työ ei edistynyt toivotulla tavalla. Bill Bruford äänitti tässä välissä Patrick Morazin kanssa levyn Music For Piano And Drums ja Belew oli jo aiemman äänitystauon välissä saanut kasaan soololevynsä Twang Bar King.

Belew ja Fripp kokoontuivat kirjoittamaan yhdessä materiaalia elokuussa ja lopulta marraskuussa pidetyissä sessioissa levy saatiin kuin saatiinkin valmiiksi. Alkuperäiset tammikuun sessiot on sittemmin julkaistu King Crimsonin arkistojulkaisuiden sarjassa nimellä KCCC 21 – Champaign-Urbana Sessions, 1983 (2002). Champaig-Urbana Sessions esittelee kokeellisemman ja rennosti räyhäkkäämmän Crimsonin. Muutama noiden sessioiden alkioista päätyi edelleen kehiteltynä Three Of A Perfect Pair -levylle joka julkaistiin lopulta maaliskuussa 1984.

Lue myös: Levyarvio: King Crimson – Red (1974)

”The album presents two distinct sides of the band’s personality, which has caused at least as much confusion for the group as it has the public and the industry. The left side is accessible, the right side excessive.”
Robert Fripp

Three Of A Perfect Pairin levynpuoliskoilla on epäviralliset nimet The Left Side ja The Right Side. A-puoliskon The Left Side on Frippin mukaan ”accessible” eli helposti lähestyttävä puoli ja B-puoliskon The Right Side ”excessive” eli yletön tai ylenpalttinen.

Aivan näin yksiselitteinen levypuoliskojen jaottelu ei ole, mutta on totta että A-puolella on helpommin sulavaa materiaalia ja lähes täysin instrumentaalinen B-puoli sisältää pääosin kulmikkaampaa ja kokeellisempaa musiikkia.

Levyn aloittava nimibiisi on upea kappale. Se on innostavan mukaansatempaava ja valoisa kappale jossa yhdistyy saumattomasti Belewin pop-taipumukset ja Frippin kulmikas proge-gamelan. Biisi on oikea Belewin bravuurinäytös. Belewin vokaaliraita kulkee yhdessä tahtilajissa, kitara toisessa ja hän saa kaiken vaikuttamaan todella vaivattomalta. Belew esittikin ”Three Of A Perfect Pairia” yksinään 2000-luvun alussa King Crimsonin keikoilla ja biisi toimi upeasti myös yhden miehen versiona. ”Three Of A Perfect Pair” on A-luokan progepoppia.

One, one too many schizophrenic tendencies
Keeps it complicated (complicated)
Keeps it aggravated (aggravated)
And full of this hopelessness
Oh, what a perfect mess

Toinen raita, nykivä ja poksahteleva, ”Model Man” nostaa pääosaan Belewin vokaalit. Kappale muistuttaa hieman liikaa biisiltä joka saattaisi löytyä melkein miltä tahansa Belewin soololevyiltä vaikka Levinin pulputtava basso ja Brufordin lakonisesti kopsahtelevat rummut siihen sentään crimsonmaisuutta tuovat.

Kolmas kappale ”Sleepless” on ”Three Of A Perfect Pairin” ohella The Left Siden kohokohta. Uhkaavasti ja periksiantamattomalla draivilla eteenpäin jyrisevä ”Sleepless” on vaikuttava kappale. Tony Levinin mahtavan funkahtavan bassokuvion inspiroimasta ja eteenpäin ajavasta biisistä tehtiin myös tanssi-remix. Eli ehkä joku onnekas pääsi tanssimaan discossa King Crimsonin tahdissa vuonna 1984!

Valitettavasti Sleeplessin käynnistämä hyvä boogie ei jatku pitkään sillä jos ”Model Man” oli liian tyypillinen Belew-biisi niin itseään toistava ja kertosäettään jankuttava ”Man With An Open Heart” menee tässä vielä pidemmälle. ”Man With An Open Heart” on ehdottomasti levyn vähäisintä antia ja tuntuu aavistuksen ylipitkältä vain kolmen minuutin kestostaan huolimatta.

The Left Siden päättää kitarasyntetisaattorit ja yhtyeen synteettisen puolen muutenkin pääosaan nostava instrumentaalibiisi ”Nuages (That Which Passes, Passes Like Clouds)”. Kappaleen soundit tuovat mieleen hetkittäin Pat Methenyn musiikin. Lähes ambientmainen ja jännästi kupliva ”Nuages” on miellyttävää kuunneltavaa, mutta kovin ikimuistoiseksi Crimson-musiikiksi sitä tuskin kukaan kutsuisi.

Lue myös: Levyarvio: King Crimson – Discipline (1981)

Instrumentaalinen linja jatkuu sillä The Right Side käynnistyy improvisaatioiden pohjalta syntyneellä kappaleella joka on huomattavasti väkevämpää kamaa kuin edeltäjänsä. ”Industry” on seitsemän minuuttisena levyn pisin raita ja se on nimensä mukaisesti hyvin teollisen kuuloinen. Koko kvartetti tuntuu hengittävän ”Industryssa” yhteen kuin suuri mekaaninen kone joka poksahtelee, surisee ja paukkuu eteenpäin hienovaraisen painajaismaisesti. Kappale rakentaa jännitystä hieman samaan tapaan kuin yhtyeen muinainen raita ”The Devil’s Triangle” In The Wake Of Poseidonilla (1970). Hyvin vähäeleisesti alkava kappale lisää intensiteettiä, instrumentteja ja volyymia pikkuhiljaa nostaen pääosaan Frippin pahaenteisesti soivan sähkökitaran ja Brufordin villisti mutta hallitusti ympäri äänikuvaa hyökkäävät sähkörumpuvyörytykset. ”Industry” on itselleni levyn ehdoton kohokohta. Warr-kitaristi Markus Reuter ja rumpali Pat Mastelotto coveroivat kappaletta Tuner nimen alla onnistuneesti 2000-luvulla.

”Dig Me” on levyn b-puolen ainoa vokaaleita sisältävä biisi. Romuttamolle päätyneen auton sielunelämä luotaava ”Dig Me” yhdistelee varsin kiinnostavasti kirskuvia atonaalisia ääniä tarttuvaan melodiseen kertosäkeeseen. Kappale tempoilee näiden kahden ääripään välissä hetkittäin lähes raiteiltaan suistuen. Ja sehän on aina kiinnostavampaa kuin varman päälle pelaaminen.

Levyn toiseksi viimeinen raita ”No Warning” lienee täysin improvisaation pohjalta syntynyttä musiikkia ja se lyö tiskiin varsin väkivaltaisen ja kaoottisen avantgarde-paukuttelun jossa etenkin Bruford pääsee loistamaan. Ehkä yhtye olisi kuitenkin mennä kirskuttelussaan jopa pidemmälle.

Päätösraidalla palataan “Larks’ Tongues Aspic” -sarjan kompleksiseen maailmaan sen kolmannen ilmentymän muodossa. Tämä kolmas osa sisältää edeltäjiensä lailla monimutkaista rytmiikkaa ja nopeaa sähkökitaratikkausta Frippiltä, mutta kokonaisuus jää hieman valjuksi aiempiin osiin verrattuna. Etenkin fade-out -lopetus on aika käsittämätön ratkaisu eikä kasarisounditkaan tässä kontekstissa aivan vakuuta. ”Larks’ Tongues in Aspic (Part III)” on hyvää musiikkia, mutta potentiaalia olisi ollut enempäänkin. King Crimson palasi 2000-luvulla vielä kaksi kertaa, onneksi paremmalla menestyksellä, “Larks’ Tongues In Aspic” -teeman pariin.

Lue myös

Three Of A Perfect Pair on varsin epätasainen levy ja King Crimson tuntuu saavan A-pelinsä käyntiin kunnolla vain parissa kolmessa biisissä. Robert Frippin kiinnostuskiikarit taisivat olla jo pahasti huurussa levyä tehdessä. Niin taka-alalle hän monessa biisissä jää. Three Of A Perfect Pair -kiertueen (kiertueelta on myöhemmin julkaistu erinomainen konserttitaltiointi Absent Lovers) jälkeen Fripp ilmoittikin muille muusikoille että King Crimsonia ei enää ole. Melko tarkkaan kymmenen vuotta myöhemmin kun hanskat oli edellisen kerran isketty naulaan Red -levyn jälkeen.

King Crimsonin 80-luvun alun ”väritrilogian” tragedia on että sen ensimmäinen osa Discipline esitteli uuden radikaalin, ja hämmästyttävän valmiin, vision, mutta yhtye ei koskaan oikein osannut rakentaa sen pohjalta luontevaa jatkoa. Sen sijaan että Beatilla oltaisiin jatkettu yhä syvemmälle Disciplinen viitoittaman rock-gamelanin suuntaan otti se yhden askeleen taakse päin. Valitettavasti Three Of A Perfect Pair jatkoi peruutusvaihteella vielä yhden pykälän eteenpäin ja vieläpä heikommalla biisimateriaalilla varustettuna. Jos jätetään huomioimatta King Crimsonin suorastaan musertava perintö niin Three Of A Perfect Pair on kuitenkin kelpo levy ja olisi lähes minkä tahansa muun yhtyeen yksi huippuhetkistä. Crimsonin kohdalla rima on kuitenkin niin korkealla että se jää auttamatta yhtyeen vähäisimmäksi studioalbumiksi.

King Crimsonin taival 80-luvulla kesti vain hiukan yli kolme vuotta. Sinä aikana yhtye teki yhden uraauurtavan albumin jonka vaikutukset tuntuvat yhä tänä päivänä progressiivisen musiikin parissa. Disciplinen seuraajat Beat ja Three Of A Perfect Pair eivät yllä tuon mestariteoksen tasolle, mutta molemmat levyt kuuluvat silti progressiivisen rockin valtavirran harvoihin valopilkkuihin 80-luvun pinnallisessa pastellivärien sävyttämässä musiikillisessa ilmastossa.

Parhaat biisit: ”Thtee Of A Perfect Pair”, ”Sleepless”, ”Industry”, ”Dig Me”

Lue myös: Levyarvio: King Crimson – Beat (1982)

Kirjoittaja: JANNE YLIRUUSI

Kappaleet

”Three of a Perfect Pair” 4:13
”Model Man” 3:49
”Sleepless” 5:24
”Man with an Open Heart” 3:05
”Nuages (That Which Passes, Passes Like Clouds)” 4:47
”Industry” 7:04
”Dig Me” 3:16
”No Warning” 3:29
”Larks’ Tongues in Aspic (Part III)” 6:05

King Crimson

Adrian Belew: nauhalliset ja nauhattomat kitarat, vokaalit Robert Fripp: kitara, frippertronics Tony Levin: bassokitara, Chapman stick, syntetisaattori, taustalaulu Bill Bruford: akustiset ja sähköiset rummut