Levyarvio: Rush – Grace Under Pressure (1984)

Grace Under Pressure on Rushin 10. studioalbumi.

Vuonna 1968 perustettu Rush aloitti uransa soittamalla hardrockin ja progressiivisen rockin sekoitusta. Hieman mutkia suoraksi voidaan sanoa että vuonna 1974 debyyttilevynsä julkaisseen trion tyyli liikkui pitkään jossain Led Zeppelinin ja Yesin välimaastossa. 80-vaihteessa Rush alkoi kuitenkin suoraviivaistamaan musiikkiaan. Kappaleet lyhenivät ja niihin tuli yhä enemmän popvaikutteita. Käsikädessä tämän kehityksen kanssa myös syntetisaattoreiden käyttö lisääntyi jatkuvasti.

Koko bändi seisoi kyllä uuden popimman tyylin takan, mutta jälkimmäinen muutos aiheutti kitkaa yhtyeen riveissä. Kitaristi Alex Lifeson ahdistui oman roolinsa kaventumiseen basisti Geddy Lifesonin soittamien syntetisaattoreiden syödessä yhä enemmän tilaa yhtyeen soinnista. Yleensä niin harmonisen ja sopuisan trion välit tulehtuivat niin pahasti Signals levyn aikoihin että oli vähällä ettei bändi hajonnut. Signalsin jälkeen kolmikko päätti tehdä korjausliikkeen kitaroiden suuntaan, Grace Under Pressurella kitarat nousevatkin hieman tasavertaisempaan asiaan syntetisaattorien kanssa vaikka jossain mielessä levy on entistäkin synteettisempi.

Grace Under Pressurella Rushin taustajoukoissa koetaan suuri mullistus. Terry Brown oli tuottanut yhtyeen kaikki levyt vuoden 1975 Fly By Nightista alkaen Brown oli ollut bändille pätevä ja mieluisa yhteistyökumppani, mutta Signalsiin mennessä oli käynyt selväkst ettei nelikon visiot enää täysin kohdanneet. Brown ei ollut Lifesonin lailla innostunut uudesta syntetisaattorivoittoisesta linjasta eikä myöskään kannattanut uutta pop-suuntausta. Rush koki Brownin panoksen Signalsilla liian passiiviseksi ja päätti lähteä etsimään itselleen tuottajaa joka toisi mukaan mukanaan uusia tuulahduksia ja uutta inspiraatiota. Brown ei saavuttanut urallaan enää yhtä suurta menestystä kuin Rushin kera, mutta tuotti monia mainiota levyyä ja teki pitkään yhteistyötä toisen progressiivisen yhtyeen Fates Warningin kanssa.

Uuden tuottajan metsästys muodostui yllättävän suureksi haasteeksi. Rush suuntasi katseensa lähinnä Englantiin ja kosiskeli trendikkäitä tuottajia joilla oli keskimääräistä taiteellisempi ote työhönsä, mutta ansioluetteloissaan myös kaupallista menestystä. Kanadalainen kolmikkomme lähestyi mm. Rupert Hinea, Trevor Hornia, Peter Collinsia ja Steve Lilywhitea. Hieman yllättäen myös Yes-basisti Chris Squiren kanssa keskusteltiin asiasta. Kaksi ensin mainittua antoi Rushille pakit suorilta käsin (Hine tulisi muuttamaan mielensä joitakin vuosia myöhemmin…) eikä neuvottelut muidenkaan kanssa oikein edenneet lupaavasti. Vaikka Rush oli saavuttanut mittavaa menestystä Moving Picturesin myötä oli yhtye edelleen äärimmäisen epämuodikas ja moni trendikäs tuottaja arkaili Rushin kanssa työskentelemistä tai ei yksinkertaisesti ollut kiinnostunut heidän musiikistaan.

Ennalta sovittu äänitysten aloituspäivä häämötti jo horisontissa kun sopimukseen päästiin Steve Lilywhitenkanssa. Lilywhiten oli kuuma nouseva kyky työskenneltyään äskettäin U2:sen ja Simple Mindsin kanssa. Lopulta Lilywhite kuitenkin teki oharit kaksi viikkoa ennen äänityksiä ilmoittaen että ei sittenkään halunnut työskennellä Rushin kanssa. Tuottajahaastattelut käynnistettiin pikavauhtia uudestaan ja lopulta arpa osui Peter Hendersoniin joka oli työskennellyt aiemmin mm. Supertrampin kanssa joka Rushin tavoin operoi jossain popin ja progen välimaastossa. Käytännössä Henderson oli studiossa suht epävarma eikä Rush käsittääkseni lopulta ollut erityisen tyytyväinen valintaansa. Hendersonin vaikutus Grace Under Pressureen jäi pieneksi eikä hän enää työskennellyt toistamiseen Rushin kanssa.

Lue myös: Levyarvio: Rush: – Permanent Waves (1980)

Uuden tuottajan lisäksi studiossa oli myös toinen uusi entiteetti. Neil Peartin sähkörummut nimittäin. On ymmärrettävää että progressivisen muusikot haluavat kokeilla uusia leluja ja vehkeitä, mutta 80-luvun alussa sähkörummut olivat vielä keskeneräistä teknologiaa. Niillä oli tapana kuulostaa usein kylmästi kopisevilta ja suoraan sanoen kuolleilta (itseasiassa ne kuulostavat siltä usein vielä 2020-luvullakin…). Esimerkiksi muuten mainio rumpali Pip Pyle epäonnistui sähkörumpujen käytössä surullisella tavalla National Healthin levyllä D.S. al Coda. Onnistumisiakin oli. King Crimsonin 80-luvun levyillä Bill Brufordin sähkörummut kuulostavat soveliaalla tavalla eksoottisilta ja futuristisilta osana yhtyeen muutenkin dramaattisesti uudistunutta tyyliä. Ja vaikkei Peartin sähkörumpukokeilut olleet yhtä villejä ja innovatiivisia kuin Brufordilla niin on hänenkin panoksensa merkittävä ehdottomasti onnistumisten sarakkeeseen.

80-luvun alku oli jännitteistä aikaa. Kylmä sota oli kylmimmillään ja ydinsodan uhka velloi ihmiskunnan yllä monien muiden ongelmien lisäksi. Rush on kertonut että Grace Under Pressurea innoitti lähinnä päivän polttavat aiheet joita Peart poimi sanoituksiinsa uutisista. Lopputuloksena syntyi varsin tummasävyinen levy jonka löyhä teema käsittelee aiheita ja tilanteita jotka asettavat ihmiset suurten paineiden alle. Kepeimmillään tämä tarkoittaa ”The Enemy Within” -biisissä paineita joita jokainen ihminen joutuu kohtaamaan suuria unelmia tavoitellessaan ja synkimmillään ”Red Sector A:n” vankileiritarinaa joka kuvaa holokaustiin viittaavaa kansanmurhaa ja sitä äärimmäistä painetta jonka alle ihminen joutuu kun toinen vie tältä kaiken ihmisarvon.

Levy käynnistyy pyöreästi ja kutsuvasti soivalla bassokitararaidalla. Pian staccattomaisesti iskevät syntetisaattorit saattavat ”Distant Earl Warningin” kunnolla käyntiin. Lee laulaa hillityn arvovaltaisesti ja Lifesonin sähkökitara tikkaa siksakkia ydinsodasta varoittelevan vokaaliraidan ympärillä. Intensiteetti kasvaa kertosäkeen kohdilla ja Leen lauluun tulee intohimoisempi ote. Soinnissa on aavistus reggaeta, mutta vain aavistus. Lifeson soittaa lyhyen soolon kunnes syntetisaattorien iskut hyökyvät sen päälle ja palataan kertosäkeeseen. ”Distant Earl Warning” on erittäin tehokas aloitus levylle.

Seuraava kappale ”Afterimage” räjähtää käyntiin sähäkästi ilmaan minkäänlaista introa. Vaikutelma on kuin hyppäisimme keskelle tarinaa sen ollessa jo kunnolla vauhdissa. Hieman kuin vanhojen James Bond -elokuvien alut joissa hypätään keskellä käynnissä olevaa kärhämää ja jonka jälkeen vasta alkaa 007:n seuraava keissi. Syntetisaattorilla soitettu bassoraita mourii ja pumppaa hyvin matalia taajuuksia ja Lifesonin sähkökitara liitelee vastapainoksi korkealla stratosfäärissä. Säkeistöissä sähkökitaran soittava viekoitteleva ne-ne—ne-neee-melodia on hauska. Kappaleen keskivaiheilla kuullaan tehokas jäähdyttelyosio jossa basso pumppaa tasaisesti kitaran ja syntetisaattorin soittaessa hetkisen abstrakteja kuvioita ja Peart aksentoi sähkörummuillaan kunnes kappale palaa taas ne-ne-ne-neee- teemaan. Tälläisiä kontrastoivia väliosia olisi kaivannut levylle enemmänkin.

”Red Sector A:n saattelee käyntiin Lifesonin terävät sähkökitarasoinnut ja helikopterimaisesti säkättävä sekvenssoitu rytmiraita jota Peartin sähkörumpujen pärinä vahvistaa. ”Red Sector A:ssa” sähkörummut saavatkin runsaasti tilaa. Kappaleessa on uhkaava ja suorastaan scifimäinen tunnelma. Satunnaisella kuuntelulla sanoitusten, jotka Lee laulaa asiaan kuuluvan epätoivoisella äänellä, viittaukset vankiloiden portteihin vievät mielikuvat jonkinlaiseen dystopiseen tulevaisuuteen. Sci-fi -leffojen peruskauraan. Tarkemmin tarkasteltuna pelkän tieteiskuvitelman sijasta kappaleen todellinen aihe on kuitenkin huomattavasti traagisempi. Sanoitukset viittaavat nimittäin toisen maailmansodan keskityisleireihin joissa natsit hävittivät ihmisiä teollisessa mittakaavassa. Inspiraatiota kappaleeseen toi juutalaistaustaisen Leen äidin kokemukset sillä hän oli yksi onnekkaista joka selvisi elossa Bergen-Belsenkin keskitysleiriltä. Vaikuttava kappale joka tekee oikeutta vakavalle aiheelle kliseisiin vajoamatta. ”Red Sector A” on yksi levyn ehdottomista kohokohdista.

Lue myös

Rehvakkaasti eteenpäin laukkaava ”The Enemy Within” on levyn pirteintä antia vaikka kyseessä onkin Moving Picturesilla alkaneen neliosaisen ”Pelko”-sarjan osa. Hieman hämmentävästi vieläpä sarjan ensimmäinen osa! Kappale sisältää mukavasti rullaavaan bassokuvion ja onnistuneen kertsin, jonka Lee tosin laulaa jotenkin vaisusti, mutta ihan levyn parhaaseen antiin ei ”The Enemy Withinillä” ole asiaa.

Levyn B-puolen aloittava ”The Body Electric” palaa sci-fi -tunnelmiin ja tällä kertaa myös sanoitukset vastaavat elektronisesti sykkivää ja paukkuvaa ääniraitaa. Sanoitukset kertovat pakomatkalla olevasta androidista ja ainakin itselleni mieleen tulee Philip K. Dickin kirjan inspiroima Blade Runner elokuva jossa ihmisiä muistuttavat robotit eli androidit pakenevat ”henkensä” edestä palkkionmetsästäjiä. Toisaalta sen viittaus ”koneiden äitiin” (”mother of all machines”) tuo mieleeni myös Yesin konejumalasta tarinoiva ”Machine Messiahin” Drama-levyltä. ”The Body Electricin” nörttipisteitä kohottaa kertosäkeen toistama binääriluku.

1-0-0-1-0-0-1
S.O.S.
1-0-0-1-0-0-1
In distress
1-0-0-1-0-0

Numerosarja 1001001 on ASCII koodissa yhtä kuin ”I” eli ”minä” joten siinähän poloinen andoidi selvästi viestittää olevansa pulassa. Ehkä tietoisuus itsestä viittaa siihen että hän (se?) yrittää paeta, ei ihmisiä, vaan muita koneita jotka eivät ole tietoisuutta vielä saavuttaneet. Tämä tulkinta osuisi hyvin Peartille yleiseen sanoitusten tematiikkaan jossa yksilö nousee massojen yläpuolelle.

”The Body Electricin” keskivaiheilla kuullaan hieno hieman vapaamuotoisempi evittely jossa Leen bassokitara päästetään hetkeksi murisemaan kunnolla. Harmi että osio ei kestä pidempään. Bbiisi huipentuu hienosti Peartin rumpujen potkiessa yhtyeeseen vauhtia ja trion soittaessa yhä intensiivisemmin ja intensiivisemmin. ”The Body Electric” on erinomainen biisi. Ehkäpä Grace Under Pressuren paras.

”The Body Electric” saatteli B-puolen komeasti käyntiin, mutta valitettavasti levyn kolme viimeistä biisiä ei yllä aivan jo kuultujen kappaleiden tasolle.

”Kid Gloves” edustaa The Enemy Withinin” lailla levyn kevyempää ja rehvakkaampaa laittaa. Tässä biisissä Peartin sähkörummut kopisee völillä hieman puisevasti, mutta Lifesonin soittama innostunut soolo ja yleisesti energinen ote pitää biisin pinnan yläpuolella vaikka se mielestäni levyn vähäisintä antia onkin. ”Kid Gloves” on levyn rokkibiisi, mutta valitettavasti se ei lähde missään vaiheessa oikein kunnolla lentoon.

Levyn toiseksi viimeinen biisi ”Red Lenses” antaa jälleen tilaa kunnolla Peartin sähkörummuille. Ne suorastaan kannattelevat tätä aavistuksen kummallista kappaletta ja Peart soittaa padeilla välillä melodisesti Bruford-tyyliin. Kappale kuulostaa pitkään melkeinpä Peartin ja Leen duetolta niin pieni Lifesonin rooli on, mutta loppupuolen rytmisessä Anderson Bruford Wakeman Howen ”Teakboisin” (1989) mieleen tuovassa osiossa kitara sentään hieman surisee mukana. Peart soittaa myös pienen rumpusoolon uusilla leluillaan. ”Red Lenses” on kummallinen kokeilu joka ei ehkä täysin toimi, mutta tuo ainakin mukavasti pientä variaatiota levylle.

Viimeisellä raidalla ”Between The Wheels” Lifeson herää jälleen eloon. Painostavasti soivilla syntetisaattorisoinnuila alkava biisi saa nimittäin pian tuekseen Lifesonin purevasti soivan kitaran joka vuoroin surisee vuoroin vonkuu vaikuttavasti. ”Between The Wheels” jää valitettavasti kuitenkin lopulta hieman latteaksi hymniksi joka tuntuu tavoittelevan kohtalokasta tunnelmaa sitä koskaan täysin saavuttamatta. C-osassa sentään saadaan rakennettua mukavasti energiaa Lifesonin vimmaisen kitarasoolon kirittämänä.

Vaikka Grace Under Pressuren B-puoli ei pärjää levyn alkupuoliskolle en silti kritiikistäni huolimatta tuomitse yhtäkään kappaleista huonoksi. Jopa ”Kid Glovesissa” on hetkensä. Jossain määrin levyä vaivaa kuitenkin pieni tasapaksuus. Sen kappaleet ovat kaikki noin viisi minuuttisia ja liikkuvat tempoiltaan myös suurin piirtein samassa sarjassa. Mukana ei ole yhtään hidasta balladimaista kappaletta tai toisaalta vauhdikasta ”YYZ”-henkistä revittelyä. Instrumentaatiokin on tasaisen sähköistä (levyllä ei kuulla lainkaan akustisia kitaroita) joten silläkään saralla ei ole tarjolla suuria kontrasteja tai vaihtelua. Yleisestä laadukkuudestaan huolimatta Grace Under Pressure osoittaakin jo oireita siitä mikä omasta mielestäni muodostui ongelmaksi Rushin musiikille tulevaisuudessa; ennalta arvattavuus ja tietynlainen homogeenisuus. Omasta mielestään Rush varmasti pyrki kirjoittamaan täydellisiä pop/rock-biisejö, mutta minusta he jäivät lopulta formaatin vangiksi sitä liian orjallisesti noudattaessaan.

Omissa kirjoissani Rush ei yltänyt suuruuteen jatkossa kuin hetkittäin ja erinomainen Grace Under Pressurella onkin kunnia olla Permanent Wavesista alkaneen Rushin kultakauden viimeinen levy.

Parhaat biisit: ”Distant Early Warning”, ”Afterimage” ”Red Sector A”, ”The Body Electric”

Lue myös: Levyarvio: Rush – Signals (1982)

Kirjoittaja: JANNE YLIRUUSI

Kappaleet

”Distant Early Warning” 4:56
”Afterimage” 5:04
”Red Sector A” 5:10
”The Enemy Within” (Part I of ”Fear”) 4:33
”The Body Electric” 5:00
”Kid Gloves” 4:18
”Red Lenses” 4:42
”Between the Wheels” 5:44

Rush

Geddy Lee: bassokitara, syntetisaattorit, vokaalit Alex Lifeson: kitarat, syntetisaattorit Neil Peart: rummut, perkussiot, elektroniset perkussiot