Levyarvio: Mike Oldfield – The Killing Fields (1984)

The Killing Fields on Mike Oldfieldin ensimmäinen elokuva-score.

1984 oli Mike Oldfieldille tuottelias vuosi ja hän julkaisi tuolloin peräti kaksi uutta levyä. Kummatkin olivat jossain määrin uusia aluevaltauksia. Ensimmäinen, Discovery, oli Oldfieldin ensimmäinen kokonainen pop-albumi ja toinen, The Killing Fields, hänen ensimmäinen elokuva-score. 

Oldfieldin musiikkia oli jo aiemmin käytetty elokuvissa. Kuuluisimpana tapauksena tietenkin William Friedkinin kauhuklassikko The Exorcist (1973) jossa soi hyytävän tehokkaasti Tubular Bellsin teema. Huomattavasti suuremmassa roolissa Oldfieldin musiikki oli Tony Palmerin ohjaamassa The Space Moviessa (1980). Tuo Nasan tilaama avaruusdokumentti hyödynsi runsaasti Oldfieldin varhaisia sävellyksiä (mukana mm. otteita orkestraalisesta Hergest Ridgestä jota e ole koskaan julkaistu levynä). The Killing Fields on kuitenkin ensimmäinen kerta kun Oldfield sävelsi varta vasten uutta musiikkia nimenomaan elokuvaa varten.

On epäselvää mistä impulssi elokuvamusiikin tekemiseen syntyi. Oliko Oldfield kiinnostunut itse tästä suuntauksesta? Vai oliko se kenties hänen managementinsa mielestä järkevä suuntaus 80-luvulla kun Oldfieldin progressiiviselle musiikille ei enää ollut samanlaista tilausta kuin 70-luvulla? Tai ehkä sytyke asiaan tuli jopa suoraan elokuvan tekijöiden suunnasta ja he tiedustelivat Oldfieldin kiinnostusta? Joka tapauksessa projekti lähti liikkeelle kun levy-yhtiö Virginin omistaja Richard Branson esitteli Oldfieldin tuottaja David Puttnamille joka oli oli 80-luvun alussa mahdollisesti brittiläisen elokuva-alan vaikutusvaltaisin mies. Hänellä oli tuottajana vyöllä viime vuosilta mm. merkittävät ja menestyneet elokuvat Midnight Express ja Chariots Of Fire. Jälkimmäiseen oli muuten tehnyt ikonisen ja Oscarin voittaneen scoren toinen progressiivinen muusikko ja yhden miehen orkesteri Vangelis. Ehkä Branson ja Puttnam ajattelivat toistavansa saman tempun Oldfieldin kanssa.

Kun rock-muusikot yrittävät siipiään elokuvamusiikin parissa he joutuvat usein aloittamaan melko vähäpätöisten elokuvien parissa. Mm. Rick Wakeman, Keith Emerson ja Jimmy Page aloittivat omat elokuvamusiikkiuransa projekteissa jotka voi luokitella lähinnä b-elokuviksi. Puttnamin ja ohjaaja Roland Joffén The Killing Fields sen sijaan oli paitsi ison budjetin (14,4 miljoonaa dollaria oli vuonna 1984 iso raha) tuotanto niin myös teemaltaan arvokas ja kuin suoraan suunnattu haalimaan elokuva-alan merkittävimpiä palkintoja. The Killing Fields oli vakava sotadraama joka perustui kambodžalaisen toimittaja Dith Pranin tosielämän kokemuksiin punaisten khmerien väkivaltaisen hallinnon ikeessä 70-luvulla. Punakhmerien vain muutamia vuosia kestäneen kommunistihallinnon aikana yli miljoona kambodžalaista menehtyi aliravitsemukseen, sairauksiin ja summittaisiin teloituksiin.


Lue myös: Levyarvio: Mike Oldfield – Tubular Bells (1973)

Oldfield alkoi työstämään scorea Englannissa ja kuvitteli saaneensa sen jo valmiiksi ja muutti Sveitsiin työstämään Discoverya kun elokuvan tekijät vaativat lisää musiikkia. Discovery laitetttiin tauolle ja Oldfield palasi puurtamaan raskaana pitämänsä prosessin pariin. Elokuvaan musiikkia tehdessä kun ei riittänyt että musiikki miellytti itseään vaan sen piti toimia tarinan ehdoilla ja vielä miellyttää ailahtelevia elokuvan parissa työskenteleviä sidosryhmiä.

The Killing Fieldsin musiikin oli tarkoitus olla kokonaan elektronista, mutta lopulta mukaan päädyttiin lisäämään orkestraalisia osioita. En tiedä oliko alkuperäinen konsepti Oldfieldin ja/tai ohjaajan visio vai päädyttiinkö siihen kenties budjettisyistä. Orkestraalinen puoli tuli mukaan kuvioon siinä vaiheessa kun tuotantoporras vaati lisää musiikkia. Siitä miten tähän ratkaisuun päädyttiin liikkuu erilaisia tarinoita. Yhdessä versiossa nimenomaan tuottajat halusivat lisätä mukaan perinteisempää sinfoniaorkesterin kera tehtyä elokuvamusiikkia ja toisessa taas kerrotaan että orkesteri ja kuoro olivat Oldfieldin vaatimus jotta hän ylipäätänsä suostui jatkamaan projektin parissa. Oldfieldillä ei kuitenkaan ollut taitoja tuottaa lopullista partituuria sinfoniaorkesterille joten apuvoimia tarvittiin. Ilmeinen vaihtoehto oli Oldfieldia 16 vuotta vanhempi klassisesti koulutettu säveltäjä David Bedford (1937-2011).

Royal Academy Of Musicissa koulutettu ja musiikkiin hyvin ennakkoluulottomasti suhtauvat Bedford oli oman taidemusiikkiuransa ohella ottanut osaa jo 60-luvun lopulta alkaen uuteen progressiivisen rockin skeneen. Bedford meni niin pitkälle että liittyi jopa jäseneksi Soft Machinesta lähteneen Kevin Ayersin lyhytikäiseen yhtyeeseen The Whole World. Tuon riehakkaan bändin riveissä hän tutustui nuoreen Oldfieldiin joka toimi yhtyeen basistina ja hieman myöhemmin myös kitaristina. Tulevina vuosina Bedford kirjoitti orkestraatioita Oldfieldin useille levyille ja sovitti myös kokonaan orkestraaliset versiot Tubular Bellsistä ja Hergest Ridgestä

Oldfieldin ohella Bedford työskenteli myös monille muille artisteille kuten Roy Harperille ja Camelille. Oldfield oli kuitenkin Bedfordin ehdottomasti tärkein yhteistyökumppani rock-maailmassa ja parivaljakko julkaisi yhdessä 70-luvun puolivälissä jopa muutamia humoristisia sinkkuja kuten ”Don Alfonso” (1974) ja ”Speak (Tho’ You Only Say Farewell)” (1976). Oldfieldin myötävaikutuksella Bedford pääsi julkaisemaan Virginin kautta myös omia soololevyjä, joiden musiikki liikkui jossain avantgardistisen taidemusiikin ja progressiivisen rockin välissä. Virginille tärkeä täky noissa levyissä oli että heidän supertähtensä Oldfield vieraili niillä kitaristin roolissa. Vuonna 1983 Oldfield meni Bedfordia auttaakseen jopa niin pitkälle että perusti oman labelin Oldfield Music vain mulkaistakseen Bedford levyn Star Clusters, Nebulae and Places in Devon / The Song of the White Horse. Ei siis ole kovin yllättävää että kun Oldfield tarvitsi apua The Killing Fieldsilla orkestraalisen musiikin suhteen että apuun kutsuttiin nimenomaan Bedford. 

Bedford tekee The Killing Fieldsin orkestraatioissa upeaa työtä. Levyn orkestraaliset kappaleet ovat huomattavasti konventionaalisempaa musiikkia kuin Bedfordin omat sävellykset ja luonnollisesti ne hiipivät jossain määrin ”tavallisen” elokuvamusiikin tontille. Ei kuitenkaan liikaa ja mikä tärkeintä teemat joita Oldfield on kappaleisiin säveltänyt ovat parhaimmillaan todella riipaisevan kauniita ja voimakkaita. 

Luultavasti orkesterimusiikin lisääminen oli etenkin elokuvan kannalta hyvä ratkaisu. Levyn avaava ja orkesterin soittama ”Pran’s Theme” nimittäin on sen sykkivä sydän ja musiikki olisi luultavasti jäänyt emotionaalisesti liian kylmäksi ja kokeelliseksi jos se olisi ollut Oldfieldin pelkästään elektronisesti rakentamaa. Elementtejä ”Pran’s Themesta” esiintyy myös siellä täällä pitkin levyä myös muissa kappaleissa mikä tuo mukaan yhtenäisyyden tunnetta. Orkestraalisista kappaleista myös  dramaattinen ”Requiem for a City” joka käyttää upealla tavalla suurta kuoroa hyväksi on todella onnistunut. Ja levyltä sitä kuunnellessa aina toivoo että vain kaksi minuuttisesta sävellyksestä olisi rakennettu laajempi teos. Potentiaalia siihen olisi ollut.

Levyn elektronista ja orkestraalista puolta ei juuri sekoitata keskenään. Yksi harvoista poikkeuksista on ”Pran’s Escape” / ”The Killing Fields” jossa sahamaisesti hinkkaavien terävien syntetisaattoriäänien kysymyksiin vastaa tummasti soivat puhallinsoittimet. Samassa kappaleessa kuullaan myös György Ligetin mieleen tuovaa kuorolaulua jonka aavemaisuutta lisää kaikuefekti.

Levyn elektronisissa kappaleissa instrumentaatio on pääosin Fairlight CMI -syntetisaattorin varassa. Kitaraa kuullaan levyllä hyvin vähän eikä Oldfieldin tavaramerkkimäistä sähkökitarasoundia kuulla juuri lainkaan (”Etudea” lukuunottamatta) vaan kitara särähtelee Fairlightin ja muiden syntetisaattoreiden seassa lähinnä äänitehostemaisesti. Siellä täällä perkussionistit Morris Pert ja Preston Heyman kilkuttelevat erilaisi lyömäsoittimia jotka ovat usein etnistä alkuperää. Erityisen tehokkaasti tätä puolta levyllä käytetään kappaleessa ”Blood Sucking” jossa Heymanin indonesialaiset lyömäsoittimet luovat hetkeksi varsin hypnoottisen äänikudelman jota olisi kuunnellut mielellään pidempäänkin.

Elektronisista kappaleista vaikuttavin on painostavasti papattava ja humiseva ”Evacuation”. Se tarjoilee nopeassa tempossa sykkivien rytmien lisäksi yksinkertaisen mutta kiehtovan arvoituksellisen melodian. Toinen erityisen vahva raita perkussiivinen ”Capture” joka hyödyntää upeasti dynamikkaa ja aggressiivisesti päälle vyöryviä syntetisaattori – ja sähkökitaravalleja.  Pätkää ”Evacuationista” käytettiin myöhemmin päänsärkytablettimainoksessa kuvaamaan eeppistä jysäriä. Jokainen voi omana tykönään pohtia että onko tämä imarteleva mielikuva musiikille mutta omasta mielestäni se kertoo hyvää siitä miten ”Evacuation” onnistui luomaan painajaismaista tunnelmaa. 

Yleisesti ottaen The Killing Fieldsin elektroninen musiikki on todella kiinnostavaa ja omalaatuista. Ja avantgardistisinta musiikkia jota Oldfield on ikinä julkaissut. Monin paikoin sävellykset toimivat yhtä paljon musiikkina kuin äänitehosteina. Kappaleet kolistelevat, kirkuvat ja murisevat paikoin eläimellisesti ja paikoin luoden mielikuvia jonkinlaisesta industriaalisesta painajaisesta. Monet levyn kappaleista olisi helppo kuvitella sopimaan myös johonkin synkkään sci-fi -elokuvaan. Oldfieldin levyllä luomat tekstuurit ovat usein yhtä tärkeitä kuin valitut nuotit. Tässä kohtaa Oldfieldia voi pitää jopa jonkinlaisena pioneerina sillä 2000-luvulla elokuvamusiikista on jatkuvasti tullut teksturaalisempaa ja äänitehostemaisempaa.

Ainoa pop-musiikin tai edes hieman tyypillisemmän Oldfield-musiikin suuntaan nyökkäävä kappale on paradoksaalisesti levyn päättävä cover-biisi ”Étude”. Elokuvan lopputekstien aikana kuultu instrumentaali on alunperin Francisco Tárregan sävellys soolokitaralle joka tunnetaan alunperin nimellä ”Recuerdos de la Alhambra” (1899). Oldfieldin lempeästi soiva ja yksityiskohtaisesti, mutta samaan aikaan hillitysti, sovitettu versio on malliesimerkki onnistuneesta cover-biisistä jossa lähdemateriaali muokataan aivan oman näköiseksi. Tosin niin paljon kuin ”Étude” Oldfieldilta kuulostaakin tuo se itselleni mielleyhtymiä myös Ryuichi Sakamoton musiikkiin. 

Tyypilliseen Oldfield- tyyliin ”Étudea” rakennetaan pikku hiljaa uusia instrumentteja siihen lisäten. Musiikki alkaa jotain etnistä puhallinta simuloivalla syntetisaattorimelodialla jota ympäröi harvakseltaan, mutta massiivisesti soivat rumpujen lyönnit. Kellomainen ääni soittaa vastamelodiaa ja lopulta kappaleen emotionaalinen kliimaksi saavutetaan kun Oldfieldin sähkökitara ottaa ensimmäistä kertaa levyllä todellisen pääroolin soiden tyypillisen kireällä soundilla. Oldfield katkoo sooloaan tehokkaasti lyhyillä tauoilla moneen otteeseen taitavasti jännitettä rakentaen. Kitaran taustalla myös muu musiikki on paisunut salakavalasti pieneksi syntetisaattorisinfoniaksi ja sen kellomaisesti soivassa soundissa on samaan aikaan jotain kovin rauhoittavaa, mutta myös innostavaa. Kaunis ”Étude” tarjoaa katarsiksen aiemmin usein hyvin painajaismaisten äänimaisemien jälkeen. 

”Étude” julkaistiin myös sinkkuna tyylikkään (luultavasti Oldfieldin paras musiikkivideo) musiikkivideon kera, mutta myyntilistojen ylläpitäjiä se ei työllistänyt.


Lue myös

Siitä on hyvin kauan kun olen viimeksi nähnyt The Killing Fields -elokuvan joten en ole oikea henkilö arvioimaan miten hyvin Oldfieldin musiikit siinä toimivat. Muistaakseni musiikki jää elokuvassa turhan pieneen rooliin, mutta saatan olla väärässä ja ehkä olen katsonut, ja kuunnellut, elokuvaa liikaa Oldfield-lasit päässä. Kuuntelukokemuksena levy on kuitenkin pääosin palkitseva vaikka se monille sountrackeille tyypillisesti on lyhyine kappaleineen sirpaleista kuultavaa. Tätä korostaa vielä musiikin tyylillinen kaksijakoisuus. The Killing Fields on myös ikääntynyt arvokkaasti; siinä missä moni muu 80-luvun syntetisaattoreilla luotu score kuulostaa nykyään todella kornilta ja liian selvästi ”aikansa lapselta” on Oldfieldin musiikki yhä aidosti uhkaavaa ja tunnelmallista.

Tyypilliseen tapaan levylle ei päätynyt aivan kaikki elokuvassa kuultu musiikki ja onkin harmillista että tätä asiaa ei korjattu lainkaan vuoden 2016 remasteroidussa julkaisussa.

The Killing Fields -elokuva oli ilmestyessään kaupallisesti vain kohtuullinen menestys mutta kriitikoilta se sai sitäkin enemmän suitsutusta. Elokuva sai seitsemän Oscar-ehdokkuutta joista se voitti kolme. Englannin elokuvateollisuuden  järjestämässä British Academy Film Awards -gaalassa The Killing Fields menestyi vielä paremmin saaden peräti 12 ehdokkuutta joista 8 realisoitui voittoksi. Myös Oldfieldin score oli ehdolla, mutta pysti meni italialais-maestro Ennio Morriconelle. Ja Morriconelle häviäminen ei ole tietenkään ikinä häpeä. Etenkään ensikertalaiselle! Sivuhuomautuksena mainittakoon että seuraavassa elokuvassaan The Mission ohjaaja Roland Joffe työskenteli nimenomaan Morriconen kanssa.

Elokuvamusiikki ei harvoja poikkeuksia lukuunottamatta myy kovin hyvin eikä kokeellinen The Killing Fields ollut poikkeus. Luultavasti se olikin suurella marginaalilla Oldfieldin vähiten myynyt levy tässä vaiheessa uraa. Meni sitä kuitenkin Englannissa hopealevyn verran kaupaksi. Eli vähintään 60 000 kappaletta.

Oldfieldin kommentit liittyen hänen ensimmäiseen ja ainoaan scoreensa ovat olleet ristiriitaisia. Hän on toisaalta kertonut pitäneensä prosessia turhauttavana, hankalana ja itselleen sopimattomana. Elämäkerrassaan Changeling (2007) Oldfield kuitenkin kertoo nauttineensa työskentelystä lahjakkaiden elokuva-alan ihmisten kanssa ja harmittelee ettei ole saanut mahdollisuutta tehdä lisää elokuvamusiikkia. Hän kertoi myös uskovansa että vaikutusvaltainen tuottaja David Puttnam olisi mustamaalannut häntä alan piireissä ja varoittanut hänen olevan hankala tyyppi. Ilmeisesti Oldfieldin ja Puttnamin välit olivatkin kireät elokuvaa tehdessä. Ehkä ajoitus vaan oli väärä; ensimmäinen elokuvaprojekti ja samaan aikaan oman levyn työstäminen eri maassa ei välttämättä ollut paras mahdollinen tilanne. The Killing Fields on joka tapauksessa syystä tai toisesta jäänyt Oldfieldin ainoaksi elokuvamusiikkiprojektiksi. Se on harmi sillä ainakin itse olisin kuullut häneltä mieluummin lisää näin laadukasta elokuvamusiikkia kuin Islandsin (1987) tai Earthmovingin (1989) kaltaista väkinäistä ja pinnallista popmusiikkia.

Parhaat biisit: ”Requiem For A City”, ”Evacuation”, ”Capture”, ”Pran’s Theme 2”, ”Pran’s Departure”, ”Blood Sucking”, ”Etude”

Kirjoittaja: JANNE YLIRUUSI

Rating: 4 out of 5.

Lue myös: Levyarvio: Mike Oldfield – The Orchestral Tubular Bells (1975)

Kappaleet

  1. ”Pran’s Theme” 0:44
  2. ”Requiem for a City” 2:11
  3. ”Evacuation” 5:14
  4. ”Pran’s Theme 2” 1:41
  5. ”Capture” 2:24
  6. ”Execution” 4:47
  7. ”Bad News” 1:14
  8. ”Pran’s Departure” 2:08
  9. ”Worksite” 1:16
  10. ”The Year Zero” 0:28
  11. ”Blood Sucking” 1:19
  12. ”The Year Zero 2” 0:37
  13. ”Pran’s Escape” / ”The Killing Fields” 3:17
  14. ”The Trek” – 2:02
  15. ”The Boy’s Burial” / ”Pran Sees the Red Cross” 2:24
  16. ”Good News” 1:46
  17. ”Étude” 4:37

Muusikot

Mike Oldfield: Kitarat (Gibson Les Paul Junior, SG Junior), syntetisaattorit (mm. Sequential Circuits Prophet 5, Oberheim OB-Xa, DMX,  Roland VP-330), Fairlight CMI Preston Heyman: itämaiset lyömäsoittimet Morris Pert: lyömäsoittimet Eberhard Schoener: kapellimestari Bavarian State Orchestra: orkesteri Tölzer Boys Choir: kuoro David Bedford: orkestrointi

Tuottaja: Mike Oldfield
Levy-yhtiö: Virgin

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

Website Built with WordPress.com.

Ylös ↑

%d bloggaajaa tykkää tästä: