11. John Williams: The Empire Strikes Back (Symphonic Suite From The Original Motion Picture Score) (US) ****½
12. Present: Triskaidékaphobie (BE) ****½
13. Jack DeJohnette’s Special Edition: Special Edition (US) ****½
14. Buggles: The Age of Plastic (UK) ****
15. Eskaton: Ardeur (FR) ****
16. Peter Hammill: A Black Box (UK) ****
17. Mike Oldfield: QE2 (UK) ****
18. Rush: Permanent Waves (CA) ****
19. Daryl Hall: Sacred Songs (US) ****
20. Mannheim Steamroller: Fresh Aire 4 (US) ****
Katso vuoden 1979 parhaat levyt täältä
11. John Williams: The Empire Strikes Back (Symphonic Suite From The Original Motion Picture Score)
The Empire Strikes Back on John Williamsin toinen score jonka hän sävelsi Star Wars -elokuviin. The Empire Strikes Back (Symphonic Suite From The Original Motion Picture Score) on erikoisversio elokuvassa esiintyneistä sävellyksistä ja julkaistiin joitakin kuukausia alkuperäisen soundtrackin jälkeen.
The Empire Strikes Back on Star Wars -saagan paras elokuva ja siinä taitaa olla kokonaisuutena myös onnistunein score. John Williams, Hollywoodin yksi kaikkien aikojen taitavimmista säveltäjistä, ammentaa nokkelasti klassisen musiikin mestareilta aineksia ja suodattaa ne omintakeisiksi ”pop”-sinfonioiksi hyödyntäen massiivista orkesteria jotka paitsi tukevat itse elokuvaa täydellisesti niin toimivat aivan hyvin myös puhtaasti vain musiikkina kuunneltuna.
John Williams sävelsi 107 minuuttia musiikkia The Empires Strikes Back -elokuvaan joka kestää 124 minuuttia mikä kertoo paljon siitä kuinka merkittävä rooli hänen musiikillaan Star Wars -elokuvissa on.
Elokuvan alkuperäinen toukokuussa 1980 ilmestynyt virallinen soundtrack-albumi tiivisti Williamsin 107 minuuttisen scoren 75 minuuttiin. Muutamaa kuukautta myöhemmin ilmestyi vaivalloisesti nimetty levy The Empire Strikes Back (Symphonic Suite From The Original Motion Picture Score) joka kiteyttää hommaa entisestään 45 minuuttiseksi timanttiseksi kokonaisuudeksi.
Symphonic Suite perustuu Williamsin konserttiesityksiä varten tekemiin uudelleen sovituksiin. Williamsin uudet sovitukset kiteyttävät alkuperäisestä scoresta ne hienoimmat ja musikaalisimmat hetket ja karsivat joukosta materiaalin jonka tehtävänä on toimia pääosin vain elokuvan taustalla. Kuuntelukokemuksena Symphonic Suite onkin tyydyttävämpi kokemus kuin alkuperäinen soundtrack-albumi. Toki Symphonic Suite jättää rannalle joitakin hienojakin hetkiä kuten Boba Fettin tyylikkään oboe-teeman.
The Empire Strikes Back on Star Wars -elokuvista synkin ja pohdiskelevin, mutta Williamsin score tuuttaa ilmoille kuitenkin sellaisen määrän vimmaista ja vauhdikasta orkesterimusiikkia että heikompaa hirvittää. Williamsin ja hänen kapellimestarinsa Charles Gerhardtin orkesterinkäsittely on suvereenia ja 104 henkinen National Philharmonic Orchestra soittaa usein varsin kimurantit osiot terävästi ja hurjalla voimalla. Toisaalta kaiken paatoksen ohessa mukana myös lempeitä hetkiä kuten Han Solon ja Prinsessa Leian haikean kaunis rakkausteema ”Han Solo And The Princess” tai lyyrisen arvokas jedi-mestari Yodan oma teema.
Koko levyn kuuluisin ja uljain hetki on kuitenkin Darth Vaderin ja koko pahan Imperiumin teema ”The Imperial March”. Vaderin teemasta on tullut suorastaan ikoninen ja sitä on varioitu ja parodioitu populaarikulttuurissa lukemattomia kertoja. Sen variaatiot ovat omiaan kuvaamaan vitsikkäästi vaikkapa jonkun tutun hahmon ilkikurisia konnuuksia. Alkuperäisessä käytössään ”The Imperial March” on toimii erinomaisesti luoden uhkaavaa tunnelmaa ja toisaalta kuvaten Imperiumin sotakoneiston ylivoimaista mahtia. ”The Imperial March” alkaa ikään kuin varoituksena soivalla ostinatolla patarumpu-koristeluineen jonka jälkeen esitellään uhkaava toisteinen matalassa rekisterissä vaskipuhaltimilla soitettu militaristinen melodia. Kappale vyöryy eteenpäin periksiantamattomalla energialla kuin salamasotaa käyvä panssaridivisioona. ”The Imperial March” voi hyvinkin olla orkestraalisen elokuvamusiikin terävin kolmiminuuttinen.
The Empire Strikes Backista ei orkestraalinen elokuvamusiikki juuri parane ja erinomaisesti äänitetty Symphonic Suite -versio esittää Williamsin upeat sävellykset parhaassa mahdollisessa valossa.
(Huom! The Empire Strikes Back – Symphonic Suite sai kesällä 2021 uuden vinyylijulkaisun Varèse Sarabanden julkaisemana.)
Parhaat biisit: ”Han Solo And The Princess”, ”The Asteroid Field”, ”The Battle In The Snow”, ”The Imperial March”
****½
12. Present: Triskaidékaphobie
Triskaidékaphobie on belgialaisen Presentin ensimmäinen studioalbumi.
Kitaristi Roger Trigaux oli yksi synkkää kamarimusiikkimaista avantprogea soittaneen Univers Zeron perustajajäsenistä. Univers Zeroa dominoi kuitenkin vahvasti yhtyeen pääasiallinen säveltäjä rumpali Daniel Denis. Trigauxin sävellykset, ja etenkin kitarointi, jäivät Univers Zerossa niin pieneen rooliin että mies jätti Univers Zeron vuoden 1979 Heresie levyn jälkeen ja perusti oman yhtyeensä Presentin.
Ilmeisesti Trigauxin ja Denisin välille ei syntynyt tästä käänteestä liikaa kitkaa sillä Denis soittaa rumpuja Presentin debyytillä ja mukaan otettiin myös Univers Zeron ensimmäisellä levyllä soittanut basisti Christian Genet. Kvartetin täydentää pianisti Alain Rochette joka soittaa hieman myös syntetisaattoreita.
Tyylillisesti Triskaidékaphobie (triskaidékaphobie tarkoittaa numero 13 pelkoa mikä on samalla hauska viittaus Univers Zeron debyyttiin joka tunnetaan myös nimellä 1313) muistuttaa melko paljon Univers Zeroa eli tummasävyisestä instrumentaalisesta avantprogesta on on kyse. Triskaidékaphobien sävellykset sisältävät enemmän toistoa kuin Univers Zeron musiikki, mutta hieman Magman mieleen tuovan suorastaan hypnoottisen jumituksen vastapainona tai ehkä oikeastaan kylkiäisenä levyllä on myös runsaasti huolellista ja suorastaan sinfonista teemojen kehittelyä.
Soinniltaan Triskaidékaphobie on sähköisemmän kuuloista kuin ensimmäiset UZ-levyt ja pääosassa on Trigauxin sähkökitara.
Yllättäen sähkökitaran suuremmasta roolista huolimatta Triskaidékaphobie kuulostaa kuitenkin hieman kepeämmältä kuin Univers Zeron ensimmäiset levyt. Tämä johtuu pääosin siitä että Univers Zeron paksuina mattoina usein soivat puhaltimet ja urkuharmooni on korvattu Triskaidékaphobiella Rochetten kepeästi, mutta aina määrätietoisesti soivalla, rytmisellä pianon soitolla. Kiinnostava kyllä 80-luvun edetessä ja etenkin 90-luvulle tultaessa osat vaihtuivat sillä Presentin musiikki muuttui pikkuhiljaa yhä raskaammaksi ja raskaammaksi Univers Zeron ilmaisun muuttuessa samaan aikaan kevyemmäksi ja ilmavammaksi.
Triskaidékaphobie sisältää vain kolme pitkää kappaletta joista ensimmäinen ”Promenade Au Fond D’un Canal” täyttää 19 minuutisena koko A-puoliskon. B-puolelta löytyy vielä yksi 15 minuuttinen sävellys ”Quatre-Vingt Douze” ja lyhyt kolmiminuuttinen ”Repulsion”. Lyhyt päätösraita on merkitty Trigaux, Genetin ja Denisin nimien alle, mutta muuten kaikki musiikki on Trigauxin säveltämää. Albumin kohokohta kuullaan hitaasti kehittyvän, mutta mielenkiintoisesti polveilevan A-puolen eepoksen loppupuolella jossa Trigauxin sähkökitara ulvoo kuin tuskainen eläin. Myös erittäin kiivastempoinen ja intensiivinen ”Quatre-Vingt Douze” on vaikuttava kappale ja sisältää virtuoosimaista pianon soittoa Rochettelta ja vaikuttavaa rumpalointia Denisiltä.
Vaikka Triskaidékaphobien musiikki on synkähköä ja usein teknisesti monimutkaista on se avantprogen standardeilla kuitenkin suht helposti lähestyttävää kuunneltavaa. Sävellykset etenevät jouhevasti eikä mihinkään sekopäisiin improvisaatioihin tai täysin äkkivääriin irrotteluihin lähdetä.
Triskaidékaphobie on ehdottoman suositeltavaa kuunneltavaa kaikille tummasävyisen instrumentaalisen progen ystäville ja etenkään Univers Zero -fanien ei kannata missään nimessä ohittaa levyä. Uskoisin että levy tarjoaa tarttumapintaa myös King Crimsonin uskaliaimmille kuuntelijoille. Presentin seuraavaa studioalbumia saatiin odottaa aina vuoteen 1985 asti, mutta pitkä odotus oli sen arvoista sillä tuolloin ilmestynyt Le Poison Qui Rend Fou onnistuu petraamaan hieman tästä hienosta debyytistä.
Paras biisi: ”Promenade Au Fond D’un Canal”
****½
13. Jack DeJohnette’s Special Edition: Special Edition
Special Edition on Jack DeJohnette’s Special Editionin ensimmäinen studioalbumi.
Monessa mukana ollut rumpali Jack DeJohnette on soittanut usein Ralph Townerin, Terje Rypdalin ja Miroslav Vitousin kaltaisten jazz-gurujen kanssa. Puhumattakaan eräästä trumpetistista nimeltä Miles Davis. Omaan ECM:lle levyttäneeseen Jack DeJohnette’s Special Editioniin hän kokosi kuitenkin nuorista nälkäisistä muusikoista koostuvan kvartetin. Vuosien varrella kokoonpano eli, mutta tämän debyytin kokoonpano oli lopulta se ehkä kaikkein mieleenpainuvin.
Debyytillä kvartetti rakennettiin kahden hyvin keskeiseen roolin nostetun puhallinsoittajan David Murrayn (tenorisaksofoni ja bassoklarinetti) ja Arthur Blythen (alttosaksofoni) ympärillä. DeJohnetten parina rytmiryhmässä toimii kontrabassoa sekä selloa soittava Peter ”Slip” Warren. DeJohnette itse soittaa levyllä rumpujen lisäksi hieman pianoa (DeJohnette aloitti uransa pianistina) ja melodicaa.
Levy koostuu viidestä 3-12 minuuttisesta kappaleesta joista kaksi lyhyintä ovat John Coltrane -covereita (”Central Park West” ja ”India”). Muut kappaleet ovat DeJohnetten käsialaa. Special Editionin musiikki liikkuu taitavasti sävelletyn ja improvisoidun musiikin rajamailla niin ettei usein ole helppoa erottaa missä raja kulkee. Meininki on reipasta ja musiikki suht kompleksia, mutta avantgarde-jazziksi aina varsin helposti lähestyttävää. ECM:n levyksi ”Special Edition” on kuitenkin varsin raju ja villi eikä sisällä juurikaan yhtiölle tyypillistä kylmän viileää tunnelmointia.
Special Editionin aloittava riehakas kymmenminuuttinen ”One For Eric” esittelee levyn tyylin tehokkaasti. varsin hyvin. ”One For Eric” on leikkisä, mutta erittäin särmikäs kappale joka elää ja muuttuu jatkuvasti koko kestonsa ajan.. Yhtyeen saksofonistit tekevät kappaleessa huikeaa työtä, mutta toisaalta sama pätee toki myös rytmiryhmään. Warrenin tanssahteleva kontrabasson soitto on makeaa kuultavaa ja DeJohnette itse kolisuttelee rumpujaan terävän kaoottisesti, mutta aina musikaalisesti. Kappaleen loppupuolella ennen pääteemaan paluuta kuullaan myös DeJohnetten upea rumpusoolo. Ja minä en todellakaan useimmiten nauti rumpusooloista! ”One For Eric” on tribuutti saksofonisti Eric Dolphylle (1928-1964) ja erityisesti Murrayn pitkä bassoklarinetti-sooloilu tuokin vahvasti mieleen kyseisen instrumentin statusta jazzissa nostaneen Dolphyn.
”Central Park Westissä” DeJohnette pistää rummut kokonaan syrjään ja antaa estradin puhallinsoittajille ja Warrenin sellolle. DeJohnette itse loihtii melodicalla puhaltimien sekaan hienovaraisia tekstuureja. Valitettavasti kappale on hieman rosoisesti äänitetty, mutta se toimii kuitenkin mukavana kevyenä välipalana riehakkaamman materiaalin seassa. Toisessa levyn Coltrane-biisissä ”Indiassa” DeJohnette soittaa aluksi pianoa kunnes hyppää rumpuihin Murrayn bassoklarinetin ja Blythen alttosaksofonin sooloilessa vuoronperään. Kappaleen lopussa DeJohnetten rumpalointi on aivan pirun upeaa kuultavaa musiikin muuttuessa taas suunnitelmallisemmaksi puhaltimien siirtyessä sooloista teemaan.
Albumin pisimmällä raidalla ”Zoot Suitella” DeJohnette puolestaan tekee kunniaa Duke Ellingtonille. ”Zoot Suitessa” levyn avantgarde-soundiin sekoitetaan aimo annos svengiä ja Ellingtonin big band -musiikin haamu kultaa taustalla. Siinä missä ensimmäisellä raidalla puhallinsoittajat pääsivät sooloilemaan villisti vuoron perään soittavat”Zoot Suitella” he hetkittäin yhdessä torvisektiomaisesti. Paitsi että, toisin kuin torvisektio yleensä, Murray ja Blythe tuntuvat soittavan yhdessä melkein samoja kuvioita muttei aivan ja tästä syntyy varsin muikea efekti.
Levy päättyy lähes yhdeksänminuuttiseen ”Journey to the Twin Planetiin” joka on albumin abstrakteinta ja avantgardistisinta antia. Utuisasti alkava kappale muuttuu varsin villiksi revittelyksi. Sävellystä inspiroi DeJohnetten uni apokalyptista luokkaa olevasta ilmastokatastrofista ja aikamoisen pyörremyrskyn kvartetti kyllä ilmoille biisissä loihtiikin!
Jack DeJohnette’s Special Edition teki vielä kolme erinomaista levyä ECM:lle. Itselleni rakkain on kuitenkin tämä debyytti. Vuonna 1988 Special Edition -yhtye siirtyi toiselle levy-yhtiölle, mutta DeJohnetten suhde ECM:n kanssa on jatkunut vakaana ja vuosikymmenien myötä hänestä onkin tullut yhtiölle eniten sessioita levyttänyt muusikko.
Parhaat biisit: ”One For Eric”, ”Zoot Suite”
****½
14. Buggles : The Age Of Plastic
The Age Of Plastic on Bugglesin ensimmäinen studioalbumi.
Trevor Horn syntyi vuonna 1948 pohjois-Englannissa. Hänen isänsä oli insinööri joka soitti puoliammattilaismaisesti kontrabassoa Joe Clarke Big Bandissa. 8-vuotiaana pikku-Trevor ryhtyi isänsä opastamana soittamaan kontrabassoa ja oppi myös lukemaan nuotteja. Hieman myöhemmin Horn otti haltuun myös bassokitaran soiton ja tuuraili isäänsä kontrabassossa silloin tällöin Joe Clarken yhtyeessä. 17-vuotiaana Horn päätti ryhtyä ammattimuusikoksi ja pääsikin soittamaan paikalliseen tanssiyhtyeeseen pop-covereita. 21-vuotiaana Horn muutti Lontooseen soittaen Ray McVayn big bandissa ja tehden studiomuusikon hommia. 24-vuotiaana Horn kiinnostui yhä enemmän ja enemmän levystudioista joista tulikin tulevaisuudessa hänen uransa kiintopiste. Horn asui jonkin aikaa Leicesterissä jossa hän avusti paikallisen studion pystytyksessä oppien samalla paljon studiotekniikasta…
****
15. Eskaton: Ardeur
Ardeur on ranskalaisen Eskatonin ensimmäinen studioalbumi.
Eskaton on yksi ensimmäisistä zeuhl-yhtyeistä. Zeuhl on ranskalaisen Magman synnyttämä progressiivisen rockin ala-genre. Sana ”zeuhl” taasen tarkoittaa Magman kehittämässä kobaian kielessä ”taivaallista”. Myös vuonna 1970 perustettu Eskaton käytti aluksi tuota Magman käyttämää germaaniselta kuulostavaa hölynpölykieltä kunnes vaihtoi vuonna 1974 ranskaan. Tässä vaiheessa yhtyeen alkuperäinen nimi Eskaton Kommandkestra myös lyhentyi lopulliseen muotoonsa. Aivan varma en ole, mutta Eskaton voi hyvinkin olla ensimmäinen zeuhl-bändi joka ei ollut suora Magma spin-off eli siinä ei koskaan soittanut Magman ex-jäseniä.
Syystä tai toisesta Eskatonilla kului peräti kymmenen vuotta perustamisesta ennen kuin yhtye sai ulos ensimmäisen studioalbuminsa. Oletan että yhtye ei toiminut aktiivisesti kaikkina näinä välivuosina vaan koottiin kasaan epäsäännöllisesti keikkailemaan. Itseasiassa vaikka Ardeur on Eskatonin ensimmäinen julkaistu albumi oli yhtye äänittänyt 4 Visions levyn jo aiemmin vuonna 1979. Itselleni tuntemattomista syistä 4 Visions julkaistiin vasta vuonna 1981 ja näin ollen Ardeurista tuli Eskatonin esikoislevy.
Eskatonin musiikkia Ardeurilla on kepeämpää ja elektronisempaa kuin isoveljellään Magmalla. Eskaton karttelee myös Magman kaikkein eeppistä wagneriaanista puolta ja keskittyy enemmän hikiseen groovaamiseen progressiivisessa zeuh-kontekstissa. Hommaa maustetaan runsaalla päräyttävillä syntetisaattorisooloilla ja epäsäännöllisillä tahtilajeilla eli mitään suoraa funkkia Eskatonin musiikki ei tietenkään ole. Tyylillisesti Ardeur on lähinnä Magman 70-luvun lopun levyjä Üdü wüdü ja Attahk. Ja vaikkei Ardeur ihan Attahkin kummalliselle vimmaisuudelle pärjää niin Üdü wüdülla Eskaton mielestäni pyyhkii kevyesti lattiaa. Hetkittäin Ardeurista tulee jopa mieleen että jossain hullummassa ja paremmassa maailmassa levy olisi voinut olla jopa jonkinlaista klubi-musiikkia jonka parissa päihtyneet juhlijat olisivat joranneet. Sillä eihän epäsäännölliset tahtilajit ole mikään todellinen este tanssimiselle!
Parhaimmillaan Ardeur on sen musiikin vuorotellessa energisen ja hypnoottisen välillä. Usein nämä kaksi määrettä yhdistyvät jopa ihailtavan saumattomasti. Komeaa on myös yhtyeen tapa yhdistellä matalasti murisevia sykkiviä bassolinjoja sekä viiltävästi soivia syntetisaattoreita. Muutamassa kappaleessa vieraileva viulisti Patrick Lemercier antaa tyylikkäästi tulitukea yhtyeen kosketinsoittajille.
Säröisesti ujeltavat syntetisaattorit ja niiden rinnalla viiltävä viulu kuulostavat erityisen upeilta levyn toisessa kappaleessa ”Couvert de gloiressa” joka on todella nopea tempoinen kontrapunktaalisesti monia melodialinjoja läpi kaahaava sävellys. Kappaleessa on upea hetki kun meininki seestyy hetkeksi ja pääosaan nostetaan pehmeästi luritteleva sähköpiano. Rumpalin ja basistin veivaavat tiukkaa zeuhl-groovea jonka jälkeen kuultava viulusoolo johdattaa kappaleen intensiiviseen finaaliin todella komealla tavalla.
Muita kohokohtia levyllä on ”Attente” ja ”Dagon”. ”Attentessa” tyydyttävän paksuina surisevat syntetisaattorit ja alun militaristinen syke johtavat lopulta todella hengästyttävään zeuhl-iloitteluun ja kymmenenminuuttinen mini-eepos ”Dagon” puolestaan sisältää levyn kärsivällisintä kehittelyä joka johtaa johtaa lopulta hieman köykäisen siirtymän kautta todella ihastuttavaan retro-futuristiseen syntsapärinään joka on kiedottu niin koukuttavaan grooveen että sen tahdissa estyneimmälläkin proge-nörtillä alkaa erinäiset ruumiinosat varmasti vipattamaan. Myös yhtyeen nimeä kantava ”Eskaton” on vahva ralli ja sisältää levyn monimutkaisimmat vokaali-osuudet ja vimmaisinta sähkökitarointia joka muuten jää yleensä Ardeurilla syntetisaattoreiden varjoon.
Magman syvällistä spirituaalisuuttta tai sävellyksellistä hienostuneisuutta ei kannata etsiä Ardeurilta, mutta levy kompensoi silkalla villillä meiningillä. Ardeurin kuunteleminen on hauskaa ja parhaimmillaan suorastaan fyysinen elämys!
Ardeurin jälkeen Eskaton julkaisi vielä kaksi hienoa studiolevyä, jo aiemmin äänitetyn 4 Visionsin (1981) ja Fictionin (1983) minkä jälleen yhtye hajosi pitkäksi aikaa palaten vasta vuonna 2011. Yhtye julkaisi vuonna 2017 heikon vastaan oton saaneen studiolevyn. Eskatonin kultakausi jäi lyhyeksi mutta jo sen aikana yhtye ehti lunastaa paikkansa yhtenä parhaista Magman jalan jäljissä seuranneista yhtyeistä.
’Parhaat biisit: ”Couvert de gloire”, ”Attente”, ”Dagon”, ”Eskaton”
****
16. Peter Hammill : A Black Box
A Black Box on on Peter Hammillin yhdeksäs studioalbumi.
Osa proge-muusikoista, kuten Mike Oldfield, Carl Palmer ja Pekka Pohjola, katsoivat 70-luvun lopulla kovalla metelillä musiikkiskeneen nousseita punkkia ja new wavea pitkin nenän vartta. Osa progressiivisista muusikoista näki punkin kuitenkin vain yhtenä mahdollisena inspiraation lähteenä josta ammentaa jotain omaan musiikilliseen keitokseensa. Van Der Graaf Generatorin vokalisti/säveltäjä Peter Hammill oli yksi näistä muusikoista.
Itseasiassa jotkut menevät jopa niin pitkälle että pitävät Hammillia punk-pioneerina vuoden 1975 Nadir’s Big Chance -levyn ansiosta. Tuolla levyllä hän esitti suoraviivaista rokkia sivupersoona Rikki Nadir kulissinaan. Itse pidän Nadir’s Big Chancen kutsumista punk- tai edes proto-punk -levyksi melkoisena liioitteluna, mutta ainakin se osoitti että Hammillilta onnistuu luontevasti myös riehakas perusrock.
Nadir’s Big Chancen jälkeen ilmestynyt Over (1977) oli jossain määrin paluuta tyypillisempään Hammill-tyyliin, mutta vuoden 1978 The Future Now -levyn voidaan katsoa aloittaneen Hammillin new wave -henkisen art rock -kauden. The Future Now ja pH7 (1979) ovat selviä sisaralbumeita ja vuonna 1980 ilmestynyt A Black Box voidaan laskea niiden muodostaman löyhän trilogian päätösosaksi. A Black Box lähtee kuitenkin hieman uusille poluille suhteessa kahteen edeltäjäänsä. Tai uusille poluille joilla kuullaan kaikuja myös Peter Hammillin menneisyydestä.
Siinä missä Hammillin kaksi edellistä levyä sisälsivät varsin kokeellista musiikkia on ne kuitenkin ainakin löyhästi tulkittuna helppo määritellä nimenomaan rock-levyiksi. A Black Boxilla Hammill sukeltaa aiepaa syvemmälle rumpukoneiden ja syntetisaattoreiden maailmaan ja lopputulos on hetkittäin varsin avantgardistinen….
****
Vuoden 1978 parhaat levyt löydät täältä
17. Mike Oldfield : QE2
QE2 on Mike Oldfieldin kuudes studioalbumi.
Vuoden 1979 Platinum -levyn jälkeen Oldfield kiersi Eurooppaa uudella aiempaa pienemmällä kokoonpanolla. In Concert -kiertue kattoi yli 50 konserttia ympäri Eurooppaa. 11 henkinen kokoonpano koostui muusikoista jotka olivat soittaneet Platinumille ja tuoreista nimistä joista tulisi Oldfieldin vakiomuusikoita useamman vuoden ajaksi. Tällä kertaa kiertueella tehtiin jo vaatimatonta voittoa toisin kuin Oldfieldin ensimmäisellä megalomaanisella kiertueella (kiertue taltioitiin hienolle levylle Exposed) joka oli tehty yli 50-henkisellä ”bändillä”.
In Concert -kiertueen jälkeen Oldfield päätti että seuraavalla levyllään hän haluaisi työskennellä entistä tiiviimmin muiden muusikoiden kanssa. Poikkeuksellisesti hän päätyi myös käyttämään ulkopuolista tuottajaa. Toki osa Oldfieldin aiemmista levyistä oli myös tuotettu yhteistyössä Tom Newmanin kanssa, mutta Newman oli ikään kuin ”perhettä” ja tavallaan Oldfieldin mentori Tubular Bells -ajoilta asti. Newman oli ollut mukana myös Platinumille, mutta nyt Oldfield halusi kokeilla jotain aivan uutta…
****
18. Rush: Permanent Waves
Permanent Waves on Rushin seitsemäs studioalbumi.
Rush perustettiin Kanadassa vuonna 1968 tosin yhtye toimi alkuaikoina mm. nimillä The Projection ja Hadrien ennen lopullisen nimen vakiintumista. Rush teki ensimmäisen studioalbuminsa vuonna 1974 kokoonpanolla Alex Lifeson (kitarat, Geddy Lee, (vokaalit, bassokitara) ja John Rutsey (rummut). Kolmikon nimetön debyytti oli lähinnä Led Zeppelinille velkaa olevaa ränttätänttää eikä saavuttanut kummoista menestystä ja jäi ylipäätänsä hyvin vähälle huomiolle. Lifeson ja Lee olivat kiinnostuneita tekemään monimutkaisempaa musiikkia ja rock-henkisempi Rutsey savustettiin ulos yhtyeestä ja mukaan pestattiin huomattavasti taitavampi rumpali Neil Peart. Kasassa oli trio jolla yhtye tulisi toimimaan loppuun asti eli vuoteen 2015 jolloin Peart päätti vetäytyä eläkkeelle…
****
19. Daryl Hall: Sacred Songs
Sacred Songs on Daryl Hallin ensimmäinen sooloalbumi.
Vokalisti Daryl Hall nousi pinnalle 70-luvulla Hall & Oates pop-duon pääasiallisena säveltäjänä ja vokalistina. Hall & Oatesin keskitien valkoinen soul-pop myi hurjia määriä.
70-luvun lopulla Hall & Oatesin suosio alkoi hiipumaan ja Hall päätti kokeilla siipiään sooloartistina. Hall ja King Crimson -kitaristi Robert Fripp olivat kohdanneet jo vuonna 1974 ja tulleet hyvin toimeen keskenään. Hall ja Fripp olivat tuolloin heittäneet ilmoille ajatuksen yhteistyöstä jonain päivänä. Nyt tuo päivä oli koittanut. Hall pestasi Frippin ensimmäisen soololevynsä tuottajaksi ja sekä kitaristiksi.
Sacred Songs äänitettiin spontaanilla otteella muutamassa viikossa jo vuonna 1977, mutta julkaistiin lopulta vasta maaliskuussa 1980. Levy-yhtiö koki levyn liian epäkaupalliseksi ja oli sitä mieltä että se samalla vaarantaisi paitsi Daryl Hallin oman uskottavuuden kaupallisena artistina niin vaikuttaisi myös Hall & Oatesin kaupalliseen potentiaaliin. Levy-yhtiö siis kyynisesti hyllytti albumin pariksi vuodeksi ja sama kohtalo oli Frippin soololevyllä Exposure joka äänitettiin Hallin kanssa Sacred Songsin jälkeen. Lopulta Exposure päästettiin myyntiin vuoden 1979 puolella, mutta mukaan sai jäädä vain kaksi Hallin laulusuoritusta. Mutta siirrytään levy-yhtiö politiikasta Sacred Songsin musiikkiin.
Levyn aloittaa energinen rock’n roll -biisi ”Sacred Songs” jonka Hall laulaa röyhkeällä otteella kuulostaen hieman David Bowielta. Biisi olisikin istunut varsin hyvin vaikka ”Heroes” -levylle. Hallin Bowie-pastissi toimii, mutta levyn toinen biisi on huomattavasti kiinnostavampi tapaus. ”Something In 4/4 Time” saarnaa ja kapinoi hauskasti sanoituksissaan mainstream-rockin odotuksia vastaan ja Frippin kitara ujeltaa muukalaismaisesti. Hall vokaali-irrottelu kappaleen finaalissa jossa hän laulaa rinnakkain itsensä kanssa moneen kertaan päällekkäin on huikeaa kuultavaa kuultavaa ja Hallin laulusuoritus on kerrassaan virtuoosimainen. Ei ihme että Fripp on todennut Hallin olevan kyvykkäin laulaja jonka hän on urallaan kohdannut.
So ya gotta have something in 2/4 time
Ya gotta have something that always rhymes
Ya gotta have something in 4/4 time
Ya gotta have something
Gotta have something that rhymes
Levyn paras raita on leikkisästi sykkivä ”Babs And Babs” tuo hieman mieleen Peter Gabrielin toisen studiolevyn jonka Fripp myös tuotti. Varsinaista laulua katkoo kappaleen sekaan yllättäen, mutta toimivasti sijoitettu frippertronics-osio. Kappaleen loppupuolella Hallin rokki ja Frippin kosminen soundi yhtyvät komeasti saumattomaksi kokonaisuudeksi. ”Babs And Babs” lunastaa tehokkaimmin näiden kahden miehen yhteistyön tarjoten parhaan fuusion heidän hyvin erilaisista taustoistaan. Niin tehokas kuin Sacred Songs on tälläisenäänkin on harmi että se tarjonnut enemmän ”Babsin ja Babsin” kaltaisia hetkiä joissa musiikki kuulostaa tasaveroisesti sekä Hallillta että Frippiltä.
”Babsin ja Babsin” jälkeen kuullaan kaksi Fripp-painotteista kappaletta ”Urban Landscape” joka on Frippin yksinään soittama pahaenteinen frippertronics-tunnelmointi sekä raivokas ”NYCNY” josta tehtiin vaihtoehtoinen versio Frippin omalle soololevylle Exposurelle. Frippin levyllä ”NYCNY” kulki nimellä ”NY3”. ”NYCNY” on vähemmän avantgardistinen ja rokkaavampi versio kuin ”NY3”, mutta tässäkin muodossaan kyseessä on varsin kummallinen kappale joka on valovuosien päässä Hallin aiempien levyjen tunnelmista. Hallin raivokas vokaalisuoritus joka on osittain efektoitu hieman robottimaiseksi on huimaa kuultavaa.
”NYCNY:n” jälkeen kuultava eteerinen ja hypnoottinen ”The Farther Away I Am” on myös hyvä yhdistelmä Hallia ja Frippia. Kappale tuo mieleen Frippin ja Brian Enon yhteisen musiikin tosin tällä kertaa vain Hallin lempeillä vokaaleilla väritettynä. Harmillisesti ”The Farther Away I Am” kestää vain hieman yli kaksi minuuttia mikä on harmi sillä hieman pidempänä se olisi voinut kasvaa todella hypnoottiseksi teokseksi.
”The Farther Away I Amin” jälkeen levyn loput neljä kappaletta ovat tavanomaisempaa soul-rockia. Mukavaa musiikkia, mutta yhtä kiinnostaviin sfääreihin kuin alkupuoliskolla ei enää ylletä. Täytyy tosin myöntää että ”Why It Was So Easy” on todella upea soul-balladi vaikka muistuttaakin kappaleita joita Hall & Oatesin levyiltä saattoi odottaa. Frippin lempeästi mutta samaan aikaan oudon eteerisesti vonkuva kitara nostaa sen kuitenkin ilahduttavasti tavanomaisen yläpuolelle ja Hallin laulusuoritus on jälleen komea kuultavaa.
Sacred Song on erinomainen artrock-levy ja se ansaitsee paikkansa kahden muun ”New York trilogiaan” (kuten Fripp kolmikon nimesi) kuuluvan levyn Peter Gabrielin toisen levyn ja Frippin oman Exposuren rinnalla.
Levyn teon aikoihin Fripp ja Hall olivat täynnä ylistystä toisiaan kohtaan. Fripp hehkutti Hallia parhaaksi kohtaamakseen laulajakseen ja Hall puolestaan kuvaili osuvasti Frippin kitaroinnin kuulostavan siltä kuin ”universumi itkisi”. Valitettavasti Hallin ja Frippin yhteistyö ei kuitenkaan jatkunut enää Sacred Songsin ja Frippin oman Exposure-levyn jälkeen. Fripp olisi ollut kiinnostanut perustamaan Discipline nimisen yhtyeen Hallin Jerry Marottan ja Tony Levinin kanssa, mutta Hall palasi Hall & Oatesin pehmopopin pariin. Pettynyt Fripp piti tätä levy-yhtiön sanelemana kompromissina kaupallisuuden alttarilla kun Hall taas kiisti että oli koskaan edes harkinnut pidempiaikaista yhteistyötä. Frippin kaavailema Discipline yhtye muuntautui lopulta uudeksi King Crimsoniksi. Hall & Oates jatkoi menestylevyjen tehtailua, ja Hall julkaisi silloin tällöin myös sooloalbumeita, mutta yksikään niistä ei yllä lähellekään Sacred Songsin tasoa.
Parhaat biisit: ”Sacred Song”, ”Something In 4/4 Time”, ”Babs And Babs”, ”NYCNY”, ”Why It Was So Easy”
****
Vuoden 2020 parhaat levyt löydät täältä
20. Mannheim Steamroller: Fresh Aire IV
Fresh Aire IV on amerikkalaisen Mannheim Steamrollerin neljäs levy.
Rumpali/säveltäjä Chip Davisin johtaman Mannheim Steamrollerin neljännen Fresh Aire -levyn teema on talvi. Musiikki onkin sävyiltään aiempaa viileämpää ja syntetisaattorit nousevat hieman aiempia levyjä keskeisempään rooliin vaikka instrumentaatio yhä enimmäkseen akustinen onkin.
Levy alkaa ”G Major Toccatalla” joka on Jackson Berkeyn soittamien kirkkourkujen ja massiivisen kuuloiseksi äänitetyn Davisin rumpusetin duetto. Yhdistelmä ei paperilla kuulosta kovinkaan lupaavalta, mutta yllättäen bachmainen majestettinen fanfaari yhdistettynä tarkkaan harkittuun rumpalointiin toimiikin todella hyvin ja on kerrassaan komea startti levylle.
Toinen kohokohta on neljäs kappale ”Four Rows Of Jacks”. Nopeatempoinen kappale sisältää todella viekoittelevan cembalo-melodian ja komean keskiosan jossa syntetisaattori ja jouset yhtyvät mukaan karkeloihin. Kaikkea tukee Davisin simppeli mutta napakka rumpalointi. Soundit ovat jälleen hiottu viimeisen päälle ja yksi ohjelmanumero koko levyllä onkin se miltä kaikki kuulostaa ja etenkin se miten upeasti Davisin rummut on äänitetty.
Kuten Fresh Aire -levy myös nelonen tarjoaa menopalojen vastapainoksi muutamia hiljaisia pohdiskelevia kappaleita ja niitä edustaa tällä hetkellä mm. yhtyeen ehkä kokeellisin kappale hyytävä ”Crystal” joka loihtii syntetisaattoreilla osuvan kuvan pakkaspäivästä sekä tyypillisempi flyygeli/cembalo-tunnelmointi ”Interlude 7”. Paras levyn tunnelmapaloista on kuitenkin luutun, cembalon ja nokkahuilun triona käynnistyvä ”Red Wine” jota kasvatetaan hillityn tyylikkäästi jousiorkesterin avulla sen herkkyyttä ikinä kuitenkaan rikkomatta. Todella kaunis kappale.
Kuten edeltäjänsäkin Fresh Aire IV tarjoilee miellyttävän sekoituksen simppeliä melodista instrumentaalimusiikkia joka tasapainoilee jossain progressiivisen rockin, new agen ja klassisen musiikin rajamailla.
Fresh Aire -sarja jatkui lopulta numeroon kahdeksan asti, mutta taso laski neljännen levyn jälkeen tasaisesti. Viides ja kuudes Fresh Aire -levy ovat vielä aivan kuuntelukelpoisia, mutta lopulta Mannheim Steamroller muuntautui bändistä oikeastaan enemmän joulumusiikkia soittavaksi brändiksi joka piti sisällään useampia eri kokoonpanoja jotka soittivat ympäri USA:ta (Mannheim Steamrollerin suosio ei ikinä laajentunut USA:n ulkopuolelle). Nykypäivänä Mannheim Steamroller on lähinnä vitsi jolla rahastetaan kulttuurisessa tyhjiössä elävää aivokuollutta amerikkalaista keskiluokkaa, mutta neljä ensimmäistä Fresh Aire -levyä olivat oikeasti laadukasta ja nokkelaa ”viihdemusiikkia”.
Parhaat biisi: ”G Major Toccata”, ”Four Rows Of Jacks”, ”Red Wine”, ”Dancing Flames”
****
Kirjoittaja: JANNE YLIRUUSI
Muut Vuosi vuodelta -sarjan osat löydät täältä.
Pienemmät Purot 
Jätä kommentti