Allekirjoittaneen valinnat vuoden 2000 parhaiksi levyiksi sijoituksilla 1-10.
- Radiohead: Kid A (UK) *****
- Kevin Gilbert: The Shaming Of The True (US) ****½
- Chroma Key: You Go Now (US) ****½
- Porcupine Tree: Lightbulb Sun (UK) ****½
- Spock’s Beard: V (US) ****½
- Echolyn: Cowboy Poems Free (US) ****½
- King Crimson : Heavy ConstruKction (UK) ****½
- King Crimson: The ConstruKction Of Light (UK) ****½
- Roger Waters: In The Flesh (UK) ****½
- Bruford Levin Upper Extremities : Blue Nights (UK/US) ****½
Katso vuoden 2025 parhaat levyt täältä
1. Radiohead: Kid A
Kid A on Radioheadin neljäs studiolevy.
Radiohead oli kolmannen levynsä OK Computerin (1997) myötä saavuttanut suurin piirtein kaiken mitä rockbändin voi kuvitella pystyvän saavuttamaan. Radioheadin ensimmäiset levyt olivat olleet suht tyypillistä oman aikansa alternative rockia, mutta OK Computer oli rohkeasti uudistanut yhtyeen sointia vieden sitä taiteellisempaan ja progressiivisempaan suuntaan. 90-luvun The Dark Side Of The Mooniksi kutsuttu levy oli kriitikoiden rakastama, mutta myös suuri yleisö otti sen avosylin vastaan; OK Computer myi lyhyessä ajassa viisi miljoona kappaletta.
Menestyksen huuman sijasta yhtyeen nokkamiehelle Thom Yorkelle tuntui käyneen samalla tavalla kuin Roger Watersille edellä mainitun Pink Floyd -klassikon The Dark Side Of The Moonin jälkeen. Tähtäin oli nyt saavutettu, unelmat toteutettu, mutta kaikki tuntuikin yllättävän tyhjältä ja merkityksettömältä. Yorke vaipui masennukseen tai koki ainakin pahanlaatuisen burn-outin.
Keskellä synkkiä ajatuksia Yorke kärsi myös sävellyksellisestä “valkoisen paperin kammosta”. Uutta materiaalia ei tuntunut syntyvän, turhautuminen kasvoi ja usko rockmusiikin ilmaisukeinoihin alkoi horjua…
2. Kevin Gilbert: The Shaming Of The True
Kevin Gilbertin ura monine projekteineen ennen The Shaming Of The True -albumia sivusi 80- ja 90-lukujen musiikkiteollisuuden ydintä, mutta päätyi lopulta kerta toisensa jälkeen marginaaliin. Gilbert julkaisi 80-luvun puolivälissä muutaman vähälle huomiolle jääneen sooloalbumin nimellä Kai Gilbert ja perusti vuonna 1987 yhtyeen Giraffe, jonka progevaikutteinen poprock paljasti jo varhain hänen sävellyksellisen kunnianhimonsa. Laajempaa huomiota toi yhteistyö Patrick Leonardin kanssa projektissa Toy Matinee, jonka mainio ja ainokaiseksi jäänyt nimetön debyytti (1990) on sittemmin noussut kulttimaineeseen.
1990-luvun alussa Gilbert ajautui mukaan Sheryl Crow’n varhaiseen uraan lauluntekijäkollektiivi Tuesday Night Music Clubin kautta ja oli keskeisessä roolissa tämän debyyttialbumin alkuperäisessä versiossa (Gilbert kirjoitti Crow’n kanssa muun muassa myöhemmin Grammyn voittaneen kappaleen ”All I Wanna Do”). Gilbert, joka myös seurusteli hetken Crow’n kanssa, jätettiin kuitenkin lopulta ulos projektista. Kokemus jätti pysyvän jäljen hänen suhtautumiseensa musiikkibisnekseen, mikä kuuluu myös levyllä The Shaming Of The True. Samoihin aikoihin hän julkaisi erinomaisen sooloalbumin Thud ja työskenteli aktiivisesti tuottajana ja studiomuusikkona, saavuttaen muusikoiden keskuudessa laajaa arvostusta ilman varsinaista läpimurtoa suuren yleisön keskuudessa…
3. Chroma Key: You Go Now
You Go Now on Chroma Keyn toinen studioalbumi.
Chroma Key on entisen Dream Theater -kosketinsoittaja Kevin Mooren sooloprojekti, joka sai alkunsa 90-luvun lopulla hänen tympäännyttyään progemetalliin, tai ainakin Dream Theateriin. Jonkin aikaa Chroma Keyn rinnalla hän vaikutti nimittäin myös toisen progemetalli-pioneerin Fates Warningin riveissä.
Ensimmäisellä Chroma Key -levyllä Dead Air For Radios (1998) oli mukana vielä hieman bändimäistä soittoa, mutta You Go Now pohjautuu lähes täysin Mooren vokaaleihin, syntetisaattoreihin ja ohjelmoituihin rytmeihin. Ainoa vierailija levyllä on kitaristi David Iscove, jonka soitto uppoaa teksturaalisesti Mooren koskettimien sekaan lähes huomaamattomasti.
Tyylillisesti You Go Now jatkaa pitkälti siitä, mihin edellinen levy jäi. Vaikka toteutustapa on entistä elektronisempi, tarjolla on yhä tummasävyisiä ja melankolisia taidepop-tunnelmointeja pienillä progressiivisilla mausteilla, joissa Moore laulaa vieraantumisen teemoista kertovia sirpaleisia tekstejä lakonisen etäännytetyllä äänellä.
Vaikka instrumentaatio on aiempaa rajoitetumpi, Moore rakentaa hienosti kerroksellisia sovituksia, jotka antavat tilaa paitsi tarttuville melodioille myös abstrakteille surinoille ja muille tekstuureille. Mukana on myös tehokkaasti käytettyjä löydettyjä ääniä, kuten NASAn lennonjohdon tai puhelinkeskuksen puhetta. Soundimaailma on huoliteltu ja tyylikäs.
’cause i found myself
back in the bachelor scene
feel like an astronaut
in a submarine
if i fall asleep
i could fall out of bed
maybe the helmet helps
but it hurts my head
Mikä tärkeintä, biisimateriaali on tällä kertaa jopa aavistuksen vahvempaa kuin esikoisella. Levylle ei ole mahtunut yhtään heikkoa tai edes keskinkertaista raitaa. Biisi ylitse muiden on energisesti ja rytmikkäästi sykkivä ”Astronaut Down”, jonka sanoitukset kuvaavat osuvasti hämmennystä, kun kertoja on pitkän suhteen jälkeen jälleen sinkkuna parisuhdemarkkinoilla. Ainakin itselleni nämä sanoitukset ovat muutamaan otteeseen resonoineet vahvasti. Ambientmaisemmista kappaleista paras on miellyttävän uneliaissa tunnelmissa hypnoottisesti kulkeva ”Lunar”.
Valitettavan vähäiselle huomiolle jäänyt You Go Now on paitsi Chroma Keyn paras levy myös elektronisen taidepopin pieni mestariteos.
Parhaat biisit: ”Get Back In The Car”, ”Another Permanent Address”, ”Lunar”, ”Astronaut Down”
4. Porcupine Tree: Lightbulb Sun
Lightbulb Sun on Porcupine Treen kuudes studioalbumi.
Lightbulb Sun ilmestyi vain noin vuosi erinomaisen Stupid Dream -levyn jälkeen. Lyhyt väli kuuluu ennen kaikkea siinä, että levyt muodostavat selkeän parin: tyylillisesti ne liikkuvat samoilla alueilla, poprockin ja kevyesti progressiivisten rakenteiden välimaastossa.
Yhtyeen nokkamiehellä ja pääsäveltäjällä Steven Wilsonilla on tapana rehvastella haastatteluissa kuinka jokainen hänen levynsä on keskenään erilainen. No saahan mies omaa legendaansa rakentaa, mutta eihän tuo väittämä kestä alkeellisintakaan faktan tarkistusta. Etenkin Wilsonin yhtyeen Porcupine Treen levyt on hyvinkin helppo jaotella kahden tai kolmen levyn sarjoihin joissa tyylit ovat hyvin yhteneväisiä. Eikä tässä tietenkään ole mitään pahaa. Olisi kohtuutonta olettaa minkään bändin luovansa nahkaansa kokonaan vuoden tai parin välein. Sitä paitsi fanithan eivät usein edes halua suosikkibändinsä muuttuvan. Edes progressiivisen rockin piirissä.
Tiiviin julkaisutahdin johdosta kappaleiden kirjoittamiseen jäi aikaa vain kolmisen kuukautta. Wilson on selvästi ollut hyvässä biisien kirjoitusvireessä sillä tiukasta aikataulusta huolimatta Lightbulb Sunille riitti vähintään yhtä paljon laadukasta materiaalia kuin edeltäjälleen. Ehkä jopa enemmän…
5. Spock’s Beard: V
V on Spock’s Beardin viides studioalbumi.
Amerikkalainen vuonna 1992 perustettu Spock’s Beard osoitti jo 90-luvun puolivälissä ilmestyneellä esikoislevyllään The Light olevansa vakavasti otettava tekijä ja yksi progressiivisen rockin “kolmannen aallon” vetureista.
Yhtyeen vahvuuksiin kuului bändin pääsäveltäjän Neal Morsen luonteva tapa yhdistellä brittiläisen sinfonisen progen koukeroita tarttuvaan amerikkalaiseen aikuisrokkiin. Spock’s Beardia voisikin kuvailla Yesin ja Kansasin lehtolapseksi, ja jossain kauempana sukupuussa vaikuttavat myös Gentle Giantin vinksahtaneemmat geenit. Morsen tyylin kaksijakoisuus asetti yhtyeen hieman haastavaan paikkaan. Kunnon progesnobit pitivät yhtyeen musiikkia imelänä jenkkihöttönä, ja toisaalta aikuisrockin ystäville musiikki oli liian kummallista ja monimutkaista. Tästä huolimatta Spock’s Beard onnistui nousemaan suosituimpien 90-luvun uusien progebändien joukkoon, vaikkei koskaan todellista valtavirran läpimurtoa saavuttanutkaan…
6. Echolyn: Cowboy Poems Free
Cowboy Poems Free on Echolynin viides studioalbumi.
Vuonna 1989 Pennsylvaniassa perustettu Echolyn ehti hajota neljännen levynsä jälkeen, kun As The World osoittautui taiteellisesta kunnianhimostaan huolimatta kaupalliseksi pettymykseksi. Epic Records antoi bändille lähtöpassit, ja demoralisoituneet muusikot hajaantuivat omille teilleen. Muutaman vuoden etäisyys kuitenkin teki tehtävänsä: haavat nuoltiin, perspektiivi muuttui ja yhteinen tekeminen alkoi jälleen tuntua merkitykselliseltä. Cowboy Poems Free syntyi tilanteessa, jossa Echolyn toimi jälleen itsenäisesti. Ilman ulkopuolista painetta tai odotuksia.
Taukoa edeltänyt yhtye oli vielä nuori ja idealistinen, mutta paluun myötä ääneen on hiipinyt uusi sävy. As The World -levyn epäonnistuminen ja sitä seuranneet vuodet tuntuvat pakottaneen bändin kohtaamaan todellisuuden ilman rockunelmien suojakuorta. Tämä kuuluu ennen kaikkea sanoituksissa, joissa katse kääntyy amerikkalaiseen arkeen, ei myyttisenä lupauksena vaan ristiriitaisena todellisuutena. Levyn vahva americana-henkisyys ei ole patrioottista poseerausta, vaan maanläheistä tarinankerrontaa ihmisistä, jotka yrittävät tulla toimeen omassa elämässään. Esimerkiksi ”Gray Flannel Suits” piirtää kuvan valkokaulustyöläisestä, joka juuttuu harmaaseen oravanpyörään tehdäkseen pitkää päivää tarjotakseen perheelleen ulkoisesti moitteettoman elämän. Vastaavalla tavalla muut kappaleet tarkastelevat yksilön kokemuksia sodasta, työstä ja kaipuusta suurten teemojen kautta, mutta intiimistä näkökulmasta.
Musiikillisesti muutos on yhtä selvä. Siinä missä As The World oli paikoin hengästyttävän intensiivinen ja rakenteellisesti ylikuormitettu, Cowboy Poems Free hengittää vapaammin. Tempo ei ole jatkuvasti äärirajoilla, eikä yhtye tunnu enää kokevan tarvetta todistaa teknistä pätevyyttään jokaisessa käänteessä. Epäsäännöllisiä tahtilajeja ja progevaikutteita esiintyy yhä, mutta kokonaisuus kallistuu selkeämmin art rockin suuntaan. Sävellykset ovat suoraviivaisempia, melodialähtöisempiä ja ennen kaikkea paremmin sanoituksia palvelevia. Tämä on kypsän bändin musiikkia: energistä, mutta harkittua.
Yksi konkreettinen muutos kuuluu kokoonpanossa, joka on hieman elänyt As The World -levyn ajoista. Bassossa kuullaan nyt vokalisti Ray Weston, joka ei ehkä ole yhtä virtuoosimainen kuin alkuperäinen basisti Tom Hyatt, mutta tuo soittoon maanläheistä vakautta. Samalla Chris Buzbyn kosketinsoittimet nousevat uudella tavalla keskiöön: Hammondin ja Wurlitzerin kaltaiset vintage-soundit rikastavat äänikuvaa ja antavat musiikille lämpimän, orgaanisen sävyn, joka sopii levyn tematiikkaan erinomaisesti. Kvartetin täydentää kitaristi/vokalisti Brett Kull ja ja rumpali Paul Ramsey.
Cowboy Poems Free toimii luontevana rajapyykkinä Echolynin uralla. Sitä voi hyvällä syyllä pitää yhtyeen “modernin vaiheen” alkupisteenä, jossa tekninen progeilu väistyy osittain kypsempien sävellysten ja vahvemman tunnelman tieltä. Levy ei ehkä tarjoa yksittäisiä, välittömästi klassikoiksi nousevia huippuhetkiä, mutta kokonaisuus on poikkeuksellisen tasainen. Tunti levyn parissa kuluu vaivatta, mikä kertoo ennen kaikkea kappalemateriaalin vahvuudesta.
Täydellinen mestariteos Cowboy Poems Free ei ole, mutta se on selvästi aliarvostettu osa Echolynin katalogia. Vielä tärkeämpää on, että tästä eteenpäin yhtyeestä tulee myös sanoituksellisesti erittäin kiinnostava. Tässä mielessä paluulevy ei ole vain jatkoa uralle, vaan suunnanmuutos, jonka vaikutukset kantavat pitkälle tulevaisuuteen.
Parhaat biisit: ”Texas Dust”, ”Human Lottery”, ”Gray Flannel Suite”, ”Brittany”
Lue myös:
- Vuosi vuodelta : Parhaat levyt 2000 – Sijat 1-10
- Review: Jon Anderson – Olias Of Sunhillow (1976)
- Review: Michael Mantler – The Hapless Child And Other Inscrutable Stories (1976)
- Review: Yes – Union (1991)
- Levyarvio: Radiohead – Kid A (2000)
- Review: Sunday All Over the World – Kneeling At The Shrine (1991)
- Review: The Alan Parsons Project: – Tales of Mystery and Imagination (1976)
- Parhaat levyt – Lukijoiden valinnat 1-25
- Levyarvio: Porcupine Tree – Lightbulb Sun (2000)
7. King Crimson : Heavy ConstruKction
Heavy ConstruKction on King Crimsonin tupla-duon ensimmäinen livelevy.
THRAK-levyllä (1995) soittanut sekstetti kutistui 90-luvun lopulla kvartetiksi, joka sai leikkisän nimen tupla-duo. Robert Fripp (kitara), Adrian Belew (kitara, laulu), Trey Gunn (Warr-kitara) ja Pat Mastelotto (rummut) julkaisivat toukokuussa 2000 ristiriitaisesti vastaanotetun studiolevyn The ConstruKction Of Light. Levyä lähdettiin promotoimaan Euroopan kesäkiertueelle, jolta äänitettiin livealbumi Heavy ConstruKction.
Vuoden 2000 kiertueella King Crimsonilla oli mittarissa jo kunnioitettavat 30 vuotta. Useimmat tuon ikäiset yhtyeet keskittyvät kiertueillaan vanhoihin hitteihin ruokkien faniensa nostalgiaa ja heittäen ehkä pari uutta kappaletta mukaan puolihuolimattomasti. Crimson ei kuitenkaan ole mikä tahansa rockbändi, ja Fripp on aina toiminut omilla ehdoillaan. Kolme levyä ja yli kolme tuntia musiikkia sisältävä Heavy ConstruKction keskittyykin vahvasti uuteen ja tuoreeseen materiaaliin.
Yhtyeen tuorein levy The ConstruKction of Light soitetaan käytännössä läpi kokonaisuudessaan, ja 90-luvulla ilmestyneiltä VROOOM– ja THRAK-julkaisuilta kuullaan neljä raitaa. Vanhin Crimson-sävellys on vuoden 1984 Three Of A Perfect Pair -albumin nimikappale, josta siitäkin kuullaan vain Belewin mainio akustinen sooloversio. Tätä “vanhaa” materiaalia tupla-duo tulkitsee pääosin kurinalaisen kunnioittavasti: versiot ovat hyviä, ja etenkin The ConstruKction of Light -materiaalin soitto on nyt ilmavampaa ja orgaanisempaa, mutta mitään erityisen oivaltavaa ne eivät keskimäärin sisällä. Hetkittäin alkuperäisistä sovituksista otetaan kuitenkin reippaita irtiottoja. Näistä ilmeisimmät ovat jo edellä mainittu ”Three of a Perfect Pair” sekä alun perin VROOOM-julkaisulla hypernopealla tempolla kaahattu “Cage”, josta kuullaan nyt hidas ja leikkisä lounge-versio. Kuriositeettina mukana on myös lennokas cover-versio David Bowien ”Heroesista”, jossa Fripp toistaa ikonisen, koko kappaletta kannattelevan kitararoolinsa.
Crimson ei siis tässä vaiheessa juuri katsele taaksepäin, mutta on toinenkin asia, jossa yhtye eroaa ilmeisimmistä verrokeistaan: improvisointi. Avantgardistinen vapaa improvisaatio, joka oli varsin kaukana perinteisestä rock-jamittelusta tai bluesin ja jazzin logiikasta, muodostui yhtyeen tavaramerkiksi livekeikoilla jo vuosina 1973–74. Myös 80–90-luvuilla improvisointi oli osa keikkoja, mutta sen rooli jäi suhteellisen pieneksi. Ilahduttavasti tupla-duon myötä tämä puoli teki jälleen vahvan paluun.
Vuoden 2000 keikoista arviolta noin viidennes perustui enemmän tai vähemmän vapaaseen improvisaatioon, ja Heavy ConstruKctionilla tämä puoli korostuu. Kahdelle ensimmäiselle levylle on ripoteltu kolme improvisaatiota, mutta kolmas levy pohjautuu niihin enemmän tai vähemmän täysin. Ja onkin mielestäni koko setin ydin. Kyseessä on eräänlainen live–studiohybridi, joka tarjoilee 13 improvisaatiota. Twistinä on, että kappaleet on kursittu kasaan eri keikkojen materiaalista: yksittäinen raita saattaa koostua jopa kuudella eri keikalla äänitetyistä elementeistä. Kyse ei siis ole autenttisen livekokemuksen suorasta tallenteesta, vaan yhtye on rakentanut studiossa improvisaatioiden pohjalta uusia kokonaisuuksia.
Kuten Wetton/Bruford-kauden Crimson, myös tupla-duon improvisaatiot hylkäävät perinteisen jamittelun logiikan ja toimivat pikemminkin reaaliaikaisena järjestelmänä, jossa neljä muusikkoa rakentaa ja purkaa musiikkia ilman ennalta määrättyä suuntaa: Frippin luomat toistuvat, kulmikkaat kuviot ankkuroidaan Gunnin ja Mastelotton rakentamaan polymetriseen kitkaan, samalla kun Belew hajottaa pintaa ääni- ja tekstuuritasolla. Lopputulos liikkuu koneenomaisen tarkkuuden ja hallitun hajoamisen välillä – välillä nelikko lukittuu mekaaniseen, kolisevaan grooveen, välillä kaikki hajoaa abstraktiksi, atonaaliseksi kaaokseksi. Osa kolmannen levyn materiaalista juontaa juurensa jo ProjeKcts-vaiheeseen, ja vuoteen 2000 mennessä alun perin puhtaina improvisaatioina alkaneista aihioista oli muotoutunut löyhiä sävellyksiä. Monille kolmannen levyn materiaali on liian hapokasta, mutta free jazzin näkökulmasta Crimsonin lihaksikas lähestymistapa vapaaseen musiikkiin toimii poikkeuksellisen hyvin.
Heavy ConstruKction osoittaa, että tupla-duo on väkevä livekokoonpano, joka onnistuu vaivatta tulkitsemaan yhtyeen monimutkaisintakin repertuaaria. Tämän kolmen levyn kokonaisuuden keskeisin anti on kuitenkin se, että se tarjoaa noin 70 minuuttia käytännössä uutta Crimson-musiikkia.
Parhaat biisit: “Cage”, “The Deception Of Thrush”, “Improv Bonn”, ”Improv Munchen”, “Improv Offenbach”, ”Sapir” ”Larks’ Tongues In Aspic Part IV”, ”cccSeizurecc”
8. King Crimson: The ConstruKction Of Light
The ConstruKction Of Light on King Crimsonin 12. studioalbumi.
Vuonna 1994 VROOOM -mini-albumilla debytoinut King Crimsonin ns. tupla-trio jäi lopulta suhteellisen lyhytikäiseksi. Seuraavana vuonna ilmestynyt kokopitkä THRAK oli Robert Frippin (kitarat), Adrian Belewin (kitarat), Tony Levinin (Stick, bassokitara), Trey Gunnin (Stick), Bill Brufordin (rummut) ja Pat Mastelotton (rummut) yhteen tuoneen kokoonpanon definitiivinen albumi, mutta samalla myös joutsenlaulu.
Pari kiertuetta soitettuaan tupla-trio yritti vuonna 1997 saada aikaiseksi seuraavan studiolevyn. Nuo sessiot keskeytettiin lopulta hedelmättöminä. Ongelmia vaikeuttivat etenkin Frippin ja Brufordin väliset heikot henkilökemiat, mutta myös käytännön haasteet, kuten aikataulut ja toiminnan rahoittamisen vaikeudet. Kuusi kysyttyä, eri puolilla maailmaa asuvaa mestarimuusikkoa oli hyvin vaikeaa ja kallista saada samaan paikkaan ja aikaan työskentelemään yhdessä. Belew on kertonut, että pelkästään ryhmän yhteen tuominen lentoineen, hotelleineen ja muine kuluineen maksoi 40 000 dollaria…
9. Roger Waters: In The Flesh
In The Flesh on Roger Watersin ensimmäinen livealbumi.
Pink Floydin ja yhtyeen keskeisen visionaarin Roger Watersin tiet erkanivat riitaisasti 1980-luvun puolivälissä The Final Cut -levyn jälkeen. Waters ryhtyi soolouralle, mutta hänen albuminsa saivat ristiriitaisen vastaanoton eivätkä myyneet ilman Floyd-brändiä odotusten mukaisesti. Vielä heikommin kävi kiertueille, sillä Waters joutui esiintymään paikoin puolityhjille areenoille. Viimeinen naula arkkuun tuntui olevan, kun hänen mestariteoksenaan (varsin oikeutetusti) pitämänsä Amused To Death (1992) sai pitkälti samanlaisen vastaanoton kuin edeltäjänsä. Waters ei edes lähtenyt kiertämään levyn tiimoilta, vaan vetäytyi vuosiksi pois julkisuudesta.
Waters pysyi sivussa seitsemän vuoden ajan, jonka kuluessa hän työsti muun muassa oopperaansa (Ça Ira julkaistiin lopulta vuonna 2005). 1990-luvun lopulla aika vaikutti kuitenkin kypsyneen paluulle. David Gilmourin johtama Pink Floyd oli vetäytynyt määrittelemättömän pituiselle tauolle, mikä avasi Watersille mahdollisuuden hyödyntää edelleen vahvaa kiinnostusta yhtyeen musiikkia kohtaan.
Watersin ensimmäinen kiertue yli kahteentoista vuoteen käynnistyi heinäkuussa 1999 varovasti pienemmiltä areenoilta, mutta osoittautui nopeasti niin suosituksi, että keikkapaikat kasvoivat ja kiertue venyi lopulta peräti kolmivuotiseksi.
Kiertueelta julkaistiin CD- ja DVD-formaateissa (ja myöhemmin myös vinyylinä) konserttitaltiointi, joka sai nimekseen In The Flesh ja sisälsi materiaalia kesällä 2000 äänitetyiltä keikoilta.
Siinä missä Watersin aiemmat kiertueet olivat keskittyneet hänen tuoreeseen soolomateriaaliinsa ja Pink Floydin musiikki oli jäänyt sivurooliin, nyt asetelma kääntyy päälaelleen. Floydin klassikot ovat keskiössä, mutta mukana on myös runsaasti Watersin soolotuotantoa sekä muutamia yllätyksiä. Ensimmäinen näistä on yhtyeen alkuhämäristä kaivettu spacerock-revittely “Set The Controls For The Heart Of The Sun” (1968), joka saa energisen tulkinnan. Muuten valinnat Floydin katalogista painottuvat odotetusti The Dark Side Of The Moonin ja The Wallin klassikoihin, mutta mukaan mahtuu myös pari kappaletta The Final Cutilta sekä “Dogs” Animals-albumilta.
Watersin suuri ja taitava yhtye esittää materiaalin uskollisesti, mutta samalla hieman energisemmin ja särmikkäämmin kuin David Gilmourin johtaman kokoonpanon versiot. Gilmouria tai muita Floyd-jäseniä ei juuri tule ikävä, niin vakuuttavasti kitaristit Doyle Bramhall II, Andy Fairweather Low ja Snowy White sekä muu yhtye suoriutuvat tehtävästään. Waters ottaa harteilleen joitakin alun perin Gilmourin laulamia osuuksia, mutta pääosin nämä on uskottu Bramhall II:lle, joka hoitaa ne erinomaisesti. Myös Watersin oma ääni on hyvässä kunnossa, vaikka aivan samanlaiseen intensiteettiin kuin 1970-luvulla se ei enää yllä. Kolme naisvokalistia saavat runsaasti tilaa, ja esimerkiksi tehokas “Mother” toimii duettona, jossa Katie Kissoon laulaa äidin roolin.
Floyd-klassikoista kuullaan tanakasti soivia ja eloisia versioita, mutta levyn varsinainen ydin löytyy Watersin soolotuotannosta. Viimeistään tällä levyllä kappaleet nousevat tasavertaisiksi Floyd-materiaalin rinnalle ja kuulostavat samalla tuoreemmilta, koska ne eivät ole kuluneet yhtä puhki. Erityisesti P.P. Arnoldin kanssa duetoitu “Perfect Sense, Pt. 1 & 2” on huikea esitys, jonka sanoitukset ovat yhä surullisen ajankohtaisia. Sama pätee valitettavasti myös “The Bravery of Being Out of Rangeen”, joka nykyisen droonisodankäynnin aikakaudella tuntuu entistä viiltävämmältä.
Soolomateriaaliin liittyy myös levyn toinen merkittävä yllätys. In The Flesh -kiertueella soitettiin kaksi täysin uutta kappaletta, “Flickering Flame” ja “Each Small Candle”. Näistä jälkimmäinen päätyi mukaan myös levylle. “Each Small Candle” on Bob Dylan -henkinen, folkahtava kahdeksanminuuttinen mini-eepos, joka hyödyntää komeasti kolmea naisvokalistia ja kasvaa minimalistisista lähtökohdista kohti vaikuttavaa, humaania paatosta. Kappale on Watersin tuotannossa poikkeuksellisen toiveikas: sen teksteissä uskotaan, että pienet inhimilliset teot voivat lopulta tuoda valon ja voittaa väkivallan sekä oman edun tavoittelun. Samalla se on erikoisuus myös siksi, ettei siitä ole koskaan julkaistu varsinaista studioversiota.
Erinomaisesti äänitetty 147-minuuttinen In The Flesh on taitavasti kuratoitu best of -kokonaisuus, joka tarjoaa myös muutamia harkittuja yllätyksiä. Sen myötä hieman varjoon jäänyt Roger Waters otti jälleen tiukan otteen Pink Floydin perinnöstä; kyseessä on vahvin Floyd-leiristä julkaistu livealbumi.
Parhaat biisit: ”Mother”, ”Dogs”, ”Welcome To The Machin”, ”Set The Controls For The Heart Of The Sun”, ”Perfect Sense, Pt. 1 & 2”, ”The Bravery Of Being Out of Range”, ”Each Small Candle”
10. Bruford Levin Upper Extremities : Blue Nights
Blue Nights on Bruford Levin Upper Extremities ensimmäinen livealbumi.
Rumpali Bill Brufordin ja basisti Tony Levinin johtama kvartetti Bruford Levin Upper Extremities julkaisi erinomaisen nimettömän debyyttinsä vuonna 1998. King Crimsonin entisen rytmiryhmän rinnalla soitti tuolla levyllä avantgarde-kitaristi David Torn ja jazz-trumpetisti Chris Botti.
Sama kokoonpano soitti myös kaksi minikiertuetta USA:ssa myöhemmin samana vuonna jolta koostettiin kaksi CD-levyä kattava livelevy Blue Nights.
Bruford Levin Upper Extremitiesin studiolevyä voisi luonnehtia yksinkertaistetusti King Crimsonin ja ECM-jazzin yhdistelmäksi ja samaa voi sanoa yhtyeen livetouhustakin. Livenä meininki on kuitenkin aavistuksen rehvakkaampaa ja alkuperäiset sävellykset otetaan vain musiikin ääriviivoiksi ja lähtökohdiksi ja vapaa improvisaatio nousee tärkeään rooliin. Kaikki esikoislevyn materiaali kuullaan myös Blue Nightsilla joitakin lyhyitä välikkeitä lukuunottamatta, mutta poikkeuksetta jollain tavalla muunneltuna. Mukana on myös uutta musiikkia joka syntyi kiertueella joka puhtaasti improvisoiden tai niiden pohjalta rakentaen. Mukavana bonuksena kuullaan myös pitkä versio alunperin Tornin levyllä Cloud About Mercury (1987) kuullusta kappaleesta ”3 Minutes Of Pure Entertainment” sekä remix-biisi ”Outer Blue” jolla Torn yhdistelee livenä kuultuja aineksi uudeksi kappaleeksi.
Studiolevyllä korostui Brufordin ja Levinin soitto, mutta livenä nelikko kuulostaa demokraattisemmalta kollektiivilta ja etenkin Tornin kokeellinen ja villi kitarointi saa nyt enemmän tilaa tuoden mukanaan enemmän avantgarde-rock -tunnelmia. Pääosassa on kuitenkin kvartetin huima yhteissoitto joka onkin todella virtuoosimaista, muttei koskaan turhaan kikkailuun sortuvaa.
Valitettavasti Blue Nights jäi Bruford Levin Upper Extremitiesin viimeiseksi julkaisuksi sillä yhtye ei saavuttanut ikinä kovin suurta suosiota. Muusikot ovat jälkikäteen harmitelleet ettei mahdollisuuksia jatkolle ollut ja leipä pöytään piti etsiä jatkossa muista projekteista.
Erinomaisesti äänitetty 106 minuuttinen Blue Nights on upea testamentti neljän ainutlaatuisen muusikon ainutlaatuiselle kohtaamiselle jonka olisi toivonut jatkuvan pidempään.
Parhaat biisit: ”Piercing Glances”, ”Cerulean Sea”, ”Dentures Of The Gods”, ”Cobalt Canyons”, ”Cracking The Midnight Glass”, ”3 Minutes Of Pure Entertainment”
Kirjoittaja: JANNE YLIRUUSI
Muut Vuosi vuodelta -sarjan osat löydät täältä.
Pienemmät Purot 
Jätä kommentti