Levyarvio: Radiohead – Kid A (2000)

Kid A on Radioheadin neljäs studiolevy. 

Radiohead oli kolmannen levynsä OK Computerin (1997) myötä saavuttanut suurin piirtein kaiken mitä rockbändin voi kuvitella pystyvän saavuttamaan. Radioheadin ensimmäiset levyt olivat olleet suht tyypillistä oman aikansa alternative rockia, mutta OK Computer oli rohkeasti uudistanut yhtyeen sointia vieden sitä taiteellisempaan ja progressiivisempaan suuntaan. 90-luvun The Dark Side Of The Mooniksi kutsuttu levy oli kriitikoiden rakastama, mutta myös suuri yleisö otti sen avosylin vastaan; OK Computer myi lyhyessä ajassa viisi miljoona kappaletta.

Menestyksen huuman sijasta yhtyeen nokkamiehelle Thom Yorkelle tuntui käyneen samalla tavalla kuin Roger Watersille edellä mainitun Pink Floyd -klassikon The Dark Side Of The Moonin jälkeen. Tähtäin oli nyt saavutettu, unelmat toteutettu, mutta kaikki tuntuikin yllättävän tyhjältä ja merkityksettömältä. Yorke vaipui masennukseen tai koki ainakin pahanlaatuisen burn-outin.

Keskellä synkkiä ajatuksia Yorke kärsi myös sävellyksellisestä “valkoisen paperin kammosta”. Uutta materiaalia ei tuntunut syntyvän, turhautuminen kasvoi ja usko rockmusiikin ilmaisukeinoihin alkoi horjua. Ratkaisua haettiin lopulta elektronisen musiikin suunnasta: Yorke uppoutui erityisesti Warp Recordsin katalogiin ja hankki haltuunsa käytännössä koko yhtiön tuotannon.

Warpin julkaisut tarjosivat 90-luvulla vaihtoehdon rockin ja valtavirran elektronisen tanssimusiikin vakiintuneille kaavoille. Aphex Twinin ja Autechren kaltaiset artistit rakensivat musiikkinsa rikkonaisista rytmeistä, epävakaista rakenteista ja ennen kaikkea soundista itsestään, jossa tekstuuri nousi melodian ja perinteisen sävellyksellisen kehittelyn edelle. Tämä ajattelu osoittautui vapauttavaksi, ja vähitellen uutta materiaalia alkoi syntyä. Prosessi oli kuitenkin kivulias, eikä muu yhtye ja tuottaja Nigel Godrich aluksi täysin ymmärtänyt, kuinka radikaaliin suuntaan Yorke oli viemässä sitä.

Warpin vaikutus ei kuitenkaan näy Kid A:lla suorina tyylilainauksina, vaan ennen kaikkea ajattelutavan muutoksena: kappaleet saattoivat rakentua katkonaisista loopeista, kerrostuvista äänipinnoista ja epäsäännöllisistä rytmeistä. Tältä pohjalta Kid A irtautuu selvästi OK Computerin perinteisemmästä vaihtoehtorock-ilmaisusta. Elektronisten vaikutteiden ohella yhtye laajensi perspektiiviään myös krautrockin, jazzin ja modernin taidemusiikin suuntaan.

Lue myös: Levyarvio: The Smile – Wall Of Eyes / Cutouts (2024)

Esittelen Kid A:n viiden kappaleen kautta jotka ovat paitsi vahvoja ehdokkaita levyn parhaiksi raidoksi niin esittelevät myös tehokkaasti sen eri tyylillisiä ääripäitä.

Albumin käynnistävä ”Everything In Its Right Place” on hyvä esimerkki siitä kuinka risteävät näkemykset ja uudenlaisen soinnin tavoittelu teki Kid A:n tekemisestä hyvin haastavaa. Kappale on ensimmäinen jonka Yorke sävelsi levyä varten. Hän tapaili sävellyksen kasaan uudella flyygelillään jota hän osasi hädin tuskin soittaa. Sävellyksestä rakennettiin ensin tyypillisempi bändiversio, mutta lopulta monien kokeiluiden jälkeen päädyttiin sovitukseen joka koostuu vain syntetisaattoreista ja vokaaleista. Tämä aiheutti aluksi ymmärrettävästi henkistä hiertymää bändin muissa jäsenissä. Bändin kaksi kitaristia (Jonny Greenwood, Ed O’Brian), basisti (Colin Greenwood) ja rumpali (Philip Selway) eivät saa soittaa omaa instrumenttiaan uuden levyn ensimmäisellä raidalla, kyllähän se ahdistaa. Ollaanko me työttömiä? Lopulta ”Everything In Its Right Place” oli kuitenkin koko bändille vapauttava kokemus ja he ymmärsivät, että jokaisella raidalla ei tarvitse välttämättä kuulla sähkökitaraa tai rumpuja vaan sovitus voidaan rakentaa täysin sävellyksen ehdoilla. Käsittääkseni muut jäsenet eivät myöskään joutuneet tällaisissa kappaleissa täysin vaihtopenkille vaan hekin osallistuivat syntetisaattorien soittamiseen, ohjelmointiin yms.

Hienovaraisesti dissonanssia hyödyntävä ”Everything In Its Right Place” rakentuu lähes yksinomaan paksuista Prophet-5-syntetisaattorilla luoduista, kuplivista ja kerrostuvista sointukentistä sekä Thom Yorken vokaaleista, joita on paikoin käsitelty elektronisesti katkonaisiksi, värähteleviksi tekstuureiksi. Kappale ei seuraa perinteistä popformaattia tai sisällä Radioheadille tyypillistä crescendoa, vaan etenee tasaisena, hypnoottisena virtana. Rytmiä on vaikea paikantaa, koska mikään ei korosta perinteistä ykkösiskua. Ilmeisesti kyseessä on 10/4 tahtilaji ja kokonaisuutta hämḿentää vielä se, että vokaalit eivät tunnut täysin loksahtavan paikoilleen tuohon rytmiin. Epämääräisyydestään huolimatta ”Everything In Its Right Place” on yllättävän tarttuva: ainakin itselläni se jää pyörimään päähän lähes yhtä tehokkaasti kuin “Coco Jambon” kaltainen laskelmoitu pophitti. Sillä erotuksella, ettei se nostata samanlaista vitutusta kuin Mr. Presidentin tekele.

Myös sanoituksissa ”Everything in Its Right Place” osoittaa Thom Yorken uutta suuntaa, joka on aiempaa abstraktimpi ja katkonaisempi. Perättäiset fraasit seuraavat toisiaan usein ilman selkeää sidosta toisiinsa, ja merkitystä tärkeämmäksi nousee niiden synnyttämä tunne. Kappaleen alkupuolella toistuva fraasi ”Yesterday, I woke up sucking on a lemon” on kuitenkin poikkeuksellisen konkreettinen ja jää helposti mieleen. Olen itse tulkinnut sen viittaavan ahdistukseen tai henkiseen pahoinvointiin ja Yorke on itsekin viitannut kappaleen yhteydessä puhunut OK Computer -kiertueen aikaisesta henkisestä uupumuksesta ja vieraantumisen kokemuksesta jotka heijastuvat paitsi näissä sanoituksissa myös laajemmin kautta levyn.

”Everything in Its Right Place” on upea avaus, joka tekee heti selväksi, että Radiohead ei enää pelaa vanhoilla säännöillä.

Lue myös

Myös levyn kolmas raita “The National Anthem” on jotain aivan uutta Radioheadin maailmassa. Siinä missä “Everything in Its Right Place” supisti yhtyeen ilmaisua syntetisaattorien varaan, “The National Anthem” laajentaa sitä vastakkaiseen suuntaan tuomalla mukaan puhallinsektiota ja nostamalla krautrockin sekä jazzin keskeisiksi rakennuspalasiksi.

Kappale rakentuu kiinnostavalle jännitteelle äärimmäisen toiston ja äärimmäisen vapauden välillä. Toistoa edustaa biisiä eteenpäin ajava basson rujo ostinato, joka tuo mieleen krautrockin mekanistisen rytmiikan. Vastapainona toimii massiivinen puhallinsektio, joka kanavoi free jazzin estetiikkaa: kahdeksaa vierailevaa puhaltajaa altto,- tenori, -baritonisaksofonit, trumpetti, pasuuna ja baritonipasuuna) rohkaistiin soittamaan mahdollisimman vapaasti, jopa tarkoituksella “väärin”. Lopputuloksena on riipivä ja riitasointuinen äänimassa, joka kasvaa hallituksi kaaokseksi. Kaiken tämän keskellä kulkee vielä torvivetoinen, funk-henkinen riffi, joka hetkellisesti ankkuroi kokonaisuutta ennen sen hajoamista.

Olin toki pitänyt yhtyeestä jo OK Computerin aikoihin, mutta suhteeni siihen oli jäänyt etäiseksi. “The National Anthem” oli kappale, joka myi bändin minulle lopullisesti. Jos Radiohead pystyi johonkin näin poikkeukselliseen, koko tuotanto ansaitsi uuden, vakavamman tarkastelun. Jos minun olisi pakko nimetä itselleni rakkain Radiohead-kappale, se olisi tämä.

Dissonanssia tihkuvan jousitaustan käynnistävä levyn neljäs raita ”How to Disappear Completely” nostaa pintaan modernin taidemusiikin vaikutteet. Jousien päälle asettuva yksinkertainen akustinen kitara antaa kappaleelle äärimmäisen alakuloisen, suorastaan masentuneen balladipiirteen. Kitaristi/multi-instrumentalisti Jonny Greenwoodin (yhtyeen ainoa klassisesti koulutettu muusikko) sovittama jousiorkesteri nousee vähitellen keskeisempään rooliin, ja samalla sävellys kasvaa suoranaiseksi oodiksi masennukselle. Thom Yorken yhä epätoivoisemmaksi käyvä, valittava ääni vakuuttelee itselleen toistuvasti, ettei hän ole täällä eikä tämä tapahdu, mutta tapahtuupa hyvinkin, eikä pakopaikkaa ole. Viiden minuutin kohdalla sanat katoavat, ja Yorken ääni vaikertaa falsetissa jousitaustan nyrjähtäessä yhä kauemmas tavanomaisesta tonaliteetista.

Kahdeksas raita ”Idioteque” nostaa selkeimmin esiin Yorken Warp Records -innostuksen. Vahvasti Aphex Twinin estetiikkaa heijastava kappale rakentuu päällekäyvistä, säkättävistä ja glitchaavista elektronisista rytmeistä, ja tuntuu paikoin lähes elektronisen tanssimusiikin irvokkaalta parodialta. ”Idiotequen” terävästi nakuttava rytmiikka juontaa juurensa Jonny Greenwoodn modulaarisilla syntetisaattorikomponenteilla rakentamiin rumpukonemaisiin kuvioihin, mutta sen tunnistettava soundi nojaa myös Paul Lanskyn varhaisesta tietokonemusiikista lainattuihin sampleihin. Futuristisen pinnan alla kuplii siis yllättävän vahva teknologinen menneisyys, ja sama jännite määrittää koko levyä: se tasapainoilee vanhan ja uuden rajamaastossa asettumatta selkeästi kummallekaan puolelle.

Levyn toiseksi viimeinen raita ”Morning Bell” vie Radioheadin takaisin edes jossain määrin rockiksi tunnistettavan ilmaisun suuntaan. Kappale on ehkä lähimpänä yhtyeen aiempaa tuotantoa: sen pohjalla on tunnistettava bändisoitto ja jopa rockille ominainen toisteisuus. Silti kokonaisuus on jatkuvasti vinksahtanut. Väkevästi pintaan miksatut rummut luovat tehokkaasti hermostuneen tunnelman, jota korostaa epätasainen 5/4-tahtilaji ja liukuvat aksentit. Juuri nämä estävät kappaletta asettumasta perinteiseksi rockkappaleeksi. ”Morning Bell” on ikään kuin vilkaisu Radioheadin menneisyyteen, mutta rikkinäisen peilin pirstaloimana.

Valitsemani viisi kappaletta antavat toivottavasti levystä varsin kattavan kuvan. Loput viisi raitaa ovat nekin omilla tavoillaan vahvoja, eikä taso notkahda missään vaiheessa. Vaikka Kid A liikkuu tyylillisesti laajalla alueella, kokonaisuus pysyy poikkeuksellisen eheänä.

Lue myös: Levyarvio: Steven Wilson – The Overview (2025)

OK Computer -arvostelussani tarkastelin levyn suhdetta progressiiviseen rockiin. Saman näkökulman voi ulottaa myös Kid A:han, mutta tällä kertaa eri lähtökohdista: siinä missä edeltäjänsä laajensi rockin ilmaisua sisältä käsin, kitaravetoisuuden taakseen jättävä Kid A purkaa sen rakenteita ja etsii uusia muotoja elektronisen ja kokeellisemman musiikin suunnasta. Lopputulos on yhtä lailla progressiivinen, mutta selvästi avantgardistisempi.

Kun yhtye julkaisee uuden levyn suuren menestyksen jälkeen, vahva aloitus on usein itsestäänselvyys. Myös Kid A:n myynti käynnistyi näyttävästi, vaikka siltä ei julkaistu ainuttakaan ennakkosingleä. Menestys ei kuitenkaan jäänyt alkuinnostuksen varaan, vaan levy nousi platinatasolle muun muassa Yhdysvalloissa, Isossa-Britanniassa, Ranskassa ja Kanadassa. Asiaa auttoi varmasti kriitikoiden vastaanotto joka oli pääosin ylistävä, vaikka osa rocklehdistön konservatiivisemmasta laidasta leimasi levyn tekotaiteelliseksi. Kuten usein käy, kun totuttuja rajoja venytetään.

Vuosien myötä Kid A:n asema on vain vahvistunut: sitä pidetään yhä yhtenä 2000-luvun keskeisistä albumeista, ja esimerkiksi Rate Your Music sijoittaa sen kaikkien aikojen arvostetuimpien levyjen joukkoon (tätä kirjoittaessani levy on sijalla seitsemän). Yhdyn hehkutukseen: Kid A on mestariteos ja Radioheadin uran huipentuma.

Parhaat biisit: ”Everything In Its Right Place”, ”The National Anthem”, ”How To Disappear Completely”, ”Morning Bell”

Rating: 5 out of 5.
Kirjoittaja: JANNE YLIRUUSI

Lue myös: Levyarvio: King Crimson – The ConstruKction Of Light (2000)

Kappaleet

  1. ”Everything in Its Right Place” 4:11
  2. ”Kid A” 4:44
  3. ”The National Anthem” 5:51
  4. ”How to Disappear Completely” 5:56
  5. ”Treefingers” 3:42
  6. ”Optimistic” 5:15
  7. ”In Limbo” 3:31
  8. ”Idioteque” 5:09
  9. ”Morning Bell” 4:35
  10. ”Motion Picture Soundtrack” (sisältää piiloraidan) 7:01

Radiohead

Ed O’Brien, Thom Yorke, Colin Greenwood, Philip Selway, Jonny Greenwood

Muut muusikot

Orchestra of St John’s: jouset John Lubbock: kapellimestari Andy Bush: trumpetti (3) Steve Hamilton: alttosaksofoni (3) Martin Hathaway: alttosaksofoni (3) Andy Hamilton: tenorisaksofoni (3) Mark Lockheart: tenorisaksofoni (3) Stan Harrison: baritonisaksofoni (3) Liam Kirkham: pasuuna (3) Mike Kearsey: bassopasuuna (3) Henry Binns: rytmisämpläys (3)

Tuottaja: Nigel Godrich, Radiohead
Levy-yhtiö: Parlophone, Capitol

Jätä kommentti

Website Built with WordPress.com.

Ylös ↑