Levyarvio: King Crimson – Beat (1982)

Beat on vuonna 1969 perustetun King Crimsonin yhdeksäs studioalbumi.

King Crimsonin edellisenä vuonna, pitkä tauon jälkeen, ilmestynyt Discipline uudisti paitsi yhtyeen kokoonpanon niin myös musiikillisen tyylin radikaalilla tavalla. Aiemmasta, vuonna 1974 hajonneesta, King Crimsonista mukana oli enää kitaristi Robert Fripp ja rumpali Bill Bruford. Näiden britti-herrojen lisäksi yhtyeeseen liittyi amerikkalaiset vahvistukset kitaristi/vokalisti Adrian Belew ja basisti Tony Levin. Tämän kvartetin soittama musiikki oli omaperäinen sekoitus progea, new wavea, minimalismia ja gamelan-vaikutteita.

Suuren innostuksen vallassa syntynyt Discipline sai yleisöltä ristiriitaisen, mutta pääosin myönteisen vastaanoton ja erityisesti uudistuneen King Crimson energiset keikat ihastuttivat yleisöä ympäri maailmaa. Kvartetti palasi studioon äänittämään seuraavaa levyään vain puolisen vuotta Disciplinen ilmestymisen jälkeen. Tällä kertaa kaikki ei kuitenkaan sujunut yhtä kitkattomasti.


Lue myös: Levyarvio: King Crimson – Red (1974)

Vaikka osa Beatin biiseistä oli saanut alkunsa suhteellisen vaivattoman oloisesti jo Discipline -kiertueen aikana syntyi levy lopulta varsin riitaisissa tunnelmissa yhtyeen kitaristien Frippin ja Belewin ottaessa yhteen musiikin linjasta. Kovin yksityiskohtaisesti yhtyeen sisäisiä ristiriitoja ei ole koskaan avattu, mutta ilmeisesti kyse oli siitä että Fripp olisi halunnut jatkaa yhä syvemmälle Disciplinen viitoittaman ”rock-gamelanin” suuntaan ja Belew puolestaan koki laulujen rakentamisen tämän konseptin ympärille hyvin haastavaksi. Belew tunsi olevansa äärimmäisten paineiden alaisena mikä ruokki konflikteja.

Se tiedetään että yksittäisistä kappaleista kiistaa aiheutti ainakin ”Heartbeat” joka hyvin popmaisena kappaleena onkin epä-crimsonmaisinta musiikkia jota millään King Crimsonin levyllä on kuultu. Fripp ei olisi ”Heartbeatia” levylle mukaan halunnut, mutta antoi Belewille periksi sillä muuten yhtye olisi luultavasti hajonnut. 

”Heartbeat” ei ole missään nimessä huono pop-biisi, mutta King Crimsonin ja Beatin kontekstissa se tuntuu hieman liian imelältä. Kappale olisi ollut kotonaan paremmin vaikka Bryan Ferryn soololevyllä tai Miami Vicen soundtrackilla kuin King Crimsonin levyllä. Tai Adrian Belewin soololevyllä jonne se lopulta päätyikin. Belew on nimittäin sittemmin katunut itsekin sitä että puski ”Heartbeatin” Crimsonille ja  on toivonut että olisi malttanut säästää kappaleen omalle soololevylleen. Belew työsti Vuoden 1990 Young Lions  soololevylleen uuden version biisistä. Kumma kyllä King Crimson soitti ”Heartbeatia” livenä vielä paria vuotta myöhemmin.

”Beat was the most awful record-making experience of my life and one I would never choose to repeat.” –

Adrian Belew

Etenkin Bill Bruford tuntuu olevan hieman eksyksissä kaavamaisesti tuttuja pop-biisien rakenteita toistavassa ”Heartbeatissa”. Hieman ironisesti kaikista helpoimpien juttujen soittaminen on vaikuttanut aina Brufordille kaikista vaikeimmalle eikä hän saa kummoista groovea kappaleen yksinkertaisen rytmitykseen. Vain Frippin lyhyt vienosti nuljutteleva kitarasoolo yhdistää kappaletta Crimson-perinteeseen. Fripp itse on luonnollisesti myöhemmin lytännyt soolonsa surkeaksi.

”Heartbeat” on kuitenkin omalla juustoisella tavallaan suht viihdyttävä ralli. Samaa ei valitettavasti voi sanoa levyn toisesta pohjanoteerauksesta.


Lue myös: Levyarvio: King Crimson – Discipline (1981)

Levyn heikoin hetki on toinen Belewin liidaama biisi ”Two Hands”. Itseasiassa kyseessä saattaa olla hyvinkin huonoin King Crimsonin studiolevylle koskaan päätynyt kappale. Biisi kulkee lähinnä Belewin suht aneemisen ja väkinäisen kuuloisen vokaalimelodian varassa. Bruford kopistelee taustalla sähkörumpujen pädeillä, välillä musiikkia katkoo simppelit kitarasoinnut. Kappaleen paras hetki on lyhyehkö kitarasyntetisaattori-soolo. Ei ”Two Hands” vastenmieliseltä kuulosta, mutta hieman turha ja yhdentekevä kappale se on. ”Two Handista” Bruford on todennut että sitä ei olisi pitänyt ottaa levylle mukaan. Joudun olemaan tästä samaa mieltä.

Nyt kun olemme käsitelleet levyn heikoimmat hetket on aika siirtyä positiivisempiin tunnelmiin. Loput lyhyestä, vain nipin napin 35 minuuttia kestävästä, levystä on nimittäin oikein hyvää ellei jopa erinomaista materiaalia.

Levyn aloittava ”Neal And Jack And Me” on yksi parhaista lauluista jonka Belew onnistui rakentamaan Frippin rock-gamelan -viitekehyksen ympärille. Energinen kappale tuntuu olevan täydellinen fuusio yhtyeen kahden kitaristin eri suuntaan kiskovista visioista. Biisissä kohtaa saumattomasti Frippin Disciplinella kehittämä tyyli jossa kaksi sähkökitaraa pujottelee toistensa ympärillä eri tahtilajeissa (5/4 ja 7/8) tiukasti nakuttaen mutta toisaalta Belewin vokaalit tuovat biisiin myös hienon melodisen ja samaan aikaan energisen otteen tehden matemaattisesta musiikkista helpommin lähestyttävää.

Kappaleen nimen Jack viittaa kirjailija Jack Kerouaciin ja Neal puolestaan Kerouacin ystävään Neal Cassadyyn. Molemmat herrat olivat merkittäviä ns. beat-sukupolven hahmoja. King Crimson ei ole tehnyt ikinä konseptialbumia eikä Beatkään sellainen ole, mutta tietty löyhä teema yhdistää kuitenkin suurinta osaa levyn kappaleista. Fripp oli huomannut kiertueella että Belewin lukevan Kerouacin kirjaa. Fripp ehdotti että Belew hakisi seuraavan levyn sanoituksiin inspiraatiota beat-sukupolven tyylistä. Monet levyn kappaleista viittaavatkin vähintään biisin nimen osalta beat-sukupolveen ja levyn sanoituksissa on myös samanlaista irtonaista spontaania energiaa kuin useissa beat-teksteissä.

Kokonaan instrumentaalinen ”Sartori In Tangieri” viittaa nimellään Kerouacin kirjaan Satori in Paris. ”Sartori In Tangieri” sykkii Tony Levinin upean stick-grooven varassa jonka päälle Fripp sommittelee kitarasyntetisaattorilla ihastuttavan serpentiinimäisen kudoksen. Kaiken kruunaa Brufordin hellittämätön etnisen kuuloinen rumpalointi sähkörummuilla. ”Sartori In Tangieri” onnistuu olemaan samaan aikaan villi ja hallitun hypnoottinen. Vain hieman yli kolme minuutista kappaletta olisi kuunnellut mielellään pidempäänkin. ”Sartori In Tangieri” on pääosin Fripp, Levin, Brufordin -trion soittama Belewin jättäydyttyä suosiolla syrjään.

Jos ”Beat” ja ”Two Hands” eivät oikein vakuuttaneet Crimsonin tulkintoina pop-musiikista niin ”Waiting Man” onnistuu yhdistelemään poppia ja Disciplinen gamelan-henkeä varsin vaikuttavasti. Kappaleen alkupuolella Brufordin sähkörummut naputtelevat hypnootista balimaista rytmiä ja loppupuolella sähkökitarat nappaavat rytmin kuljetuksen itselleen Brufordin takoessa rumpujaan vapaammalla otteella. Lopussa kuullaan vielä hauskasti liirailevaa sähkökitara-ujellusta ja kaiken keskellä Belewin vokaaliosiotkin toimivat varsin mukavasti vaikkei vokaalimelodia kovin ikimuistoinen olekaan.

Maaninen ”Neurotica” on yksi levyn herkullisimmista kappaleista. Belewin suurkaupungin (biisin työnimi oli ”Manhattan”) vilinää eläinmaailman kautta kuvaavat absurdit sanoitukset kanavoivat onnistuneeti beat-tyyliä. Kappale onnistuu kuvaamaan huikealla tavalla kiireisen kaupungin kaoottista arkea. Tai oikeastaan etenkin sen hurja instrumentaalinne intro maalaa verkkokalvoilleni kuvan jostain täysin hullusta elokuvan takaa-ajokohtauksesta jossa kalliit ja nopeat urheiluautot romuttavat puolet kaupungista. Brufordin villi ja vapaa rumpalointi kappaleessa on mahtavaa kuultavaa. Belewin vokaalisuoritus on yhtäläisen riehakas ja hän sylkee leikkisän tekstinsä sanoja hengästyttävänä ja katkeamattomana virtana. 2010-luvulla King Crimson sovitti ”Neurotican” onnistuneesti avantgarde jazzin suuntaan kurkottavaksi versioksi.

Hieman uhkaavan poljennon omaava ”The Howler” (nimi viittaa Allen Ginsbergin kuuluisaan beat-runoon Howl) on levyn rokkibiisi. Toki toteutettuna hyvin kingcrimsonmaisella otteella. Harvassa perusrokkirallissa kun käydään 15/8 tahtilajissa kuten ”The Howlerin” puolivälin kitarakuviossa. Eikä loppupuolella kuultava atonaalinen kitarasoolokaan ihan radiosoittolistojen peruskauraa ole.

Levyn päättää komea improvisaatio ”Requiem” joka rakentui Frippin vanhan frippertronics-loopin päälle. Frippin sulavasti ja arvoituksellisesti vonkuva sähkökitara käynnistää kappaleen luoden sille surumielistä pohjavirettä. Frippin kitarointi yltyy nopeaksi tilutteluksi ja Bruford alkaa kilisyttelemään pitkään pannassa olleita symbaalejaan joita hän läiskii nyt aivan surutta kuin kuriton pikkupoika konsanaan. Kappale kasvaa villiksi freejazz-henkiseksi kaaokseksi jossa etenkin Bruford vapautunut kolistelu on todella innostavaa kuultavaa. ”Requiem” on ihanaa musiikkia ja pistää toivomaan että 80-luvun King Crimson olisi harrastanut improvisaatioita enemmän.


Lue myös

”Requiem” päätyi melkein hajottamaan Crimsonin sillä Belewille ja Frippille tuli kiistaa kitarapäällekkäinäänityksistä joita he kävivät lisäämässä raidalle peräkkäisinä iltoina toisistaan tietämättä. Lopulta Belew käski Frippiä poistumaan studiosta ja järkyttynyt Fripp teki työtä käskettyä ja katosi kolmeksi päiväksi teille tietämättömille. Lopulta Bruford ja Crimsonin manageri sai maaniteltua Frippin pitämään yhtyeen kasassa. Fripp ei kuitenkaan suostunut osallistumaan lainkaan Beatin miksaamiseen. Tunnelmat olivat Crimson-leirissä synkät, mutta lopulta kvartetti kuitenkin kokosi itsensä ja lähti jälleen kiertämään. Kokoonpano julkaisi vielä vuonna 1984 studiolevyn Three Of A Perfect Pair jonka jälkeen Fripp laittoi King Crimsonin telakalle kymmeneksi vuodeksi.

 ”At the time, Bill and Adrian thought that Beat was better than Discipline. For me, this is an indication of how far the band had already drifted from its original vision. The group broke up at the end of Beat… I had nothing to do with the mixing of Beat, nor did I feel able to promote it. Somehow we absorbed that fact, and kept going.” 

Robert Fripp

Kuten kävi ilmi osa Crimsonin jäsenistä ei pidä Beat-levystä mikä voi johtua tai olla johtumatta ikävistä tunnelmista jotka värittivät levyn syntyprosessia. Beat on kuitenkin suhteellisen väheksytty levy myös yhtyeen fanien keskuudessa ja on yleensä jonossa ensimmäisenä kun Crimsonin heikointa studiolevyä pohditaan internetin keskustelupalstoilla. Vaikka levyllä kieltämättä on heikot hetkensä niin itse kuitenkin nautin suuresti suurimmasta osasta sen materiaalia. Jos Beatia voi todella jostain moittia niin siitä että se ei oikein onnistunut ottamaan todellista harppausta eteenpäin Disciplinen luomien askelmerkkien pohjalta vaan päin vastoin otti pari ei niin onnistunutta sivuaskelta pop-musiikin suuntaan.

Parhaat biisit: ”Neal And Jack And Me”, ”Sartori In Tangier”, ”The Howler”, ”Neurotica”, ”Requiem”


Lue myös: Levyarvio: Robert Fripp – Exposure (1979)

Rating: 4.5 out of 5.
Kirjoittaja: JANNE YLIRUUSI

Kappaleet

  1. ”Neal and Jack and Me” 4:22
  2. ”Heartbeat” 3:54
  3. ”Sartori in Tangier” 3:34
  4. ”Waiting Man” 4:27
  5. ”Neurotica” 4:48
  6. ”Two Hands” 3:23
  7. ”The Howler” 4:13
  8. ”Requiem” 6:48

King Crimson

Robert Fripp: sähkökitara, urut, Frippertronics Adrian Belew: sähkökitara, vokaalit Tony Levin: bassokitara, Chapman stick, taustavokaalit Bill Bruford: akustiset rummut, sähkörummut, perkussiot

Tuottaja: Rhett Davies
Levy-yhtiö: EG

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

WordPress.com.

Ylös ↑

%d bloggaajaa tykkää tästä: