Levyarvio: Mike Oldfield – QE2 (1980)

QE2 on Mike Oldfieldin kuudes studioalbumi.

Vuoden 1979 Platinum -levyn jälkeen Oldfield kiersi Eurooppaa uudella aiempaa pienemmällä kokoonpanolla. In Concert -kiertue kattoi yli 50 konserttia ympäri Eurooppaa. 11 henkinen kokoonpano koostui muusikoista jotka olivat soittaneet Platinumille ja tuoreista nimistä joista tulisi Oldfieldin vakiomuusikoita useamman vuoden ajaksi. Tällä kertaa kiertueella tehtiin jo vaatimatonta voittoa toisin kuin Oldfieldin ensimmäisellä megalomaanisella kiertueella (kiertue taltioitiin hienolle levylle Exposed) joka oli tehty yli 50-henkisellä ”bändillä”.

In Concert -kiertueen jälkeen Oldfield päätti että seuraavalla levyllään hän haluaisi työskennellä entistä tiiviimmin muiden muusikoiden kanssa. Poikkeuksellisesti hän päätyi myös käyttämään ulkopuolista tuottajaa. Toki osa Oldfieldin aiemmista levyistä oli myös tuotettu yhteistyössä Tom Newmanin kanssa, mutta Newman oli ikään kuin ”perhettä” ja tavallaan Oldfieldin mentori Tubular Bells -ajoilta asti. Newman oli ollut mukana myös Platinumille, mutta nyt Oldfield halusi kokeilla jotain aivan uutta. Virginin A&R  -johtaja Simon Draper suositteli David Hentcsheliä joka oli paitsi klassisesti koulutettu muusikko niin myös varsin kokenut tuottaja/äänittäjä. Hentschel oli aloittanut uransa Trident studion in-house äänittäjänä ja työskennellyt mm. Genesiksen ja Elton Johnin albumeiden parissa. Hentschelin tuottajan ura käynnistyi toden teolla kun hän tuotti Genesiksen levyn A Trick Of The Tail vuonna 1976. Tämän jälkeen hänestä tuli useamman vuoden ajaksi vakiotuottaja paitsi Genesikselle myös sinfoniseen progeen erikoistuneelle Renaissancelle.

David Hentschelin ja Mike Oldfieldin yhteistyö toimi hyvin. He rakensivat kahdestaan sovitukset ja taustanauhat Oldfieldin kotistudiolla ja kutsuivat tarvittaessa muita muusikoita viimeistelemään lopputuloksen. Aina kaikki ei kuitenkaan mennyt aivan putkeen. Eräänä päivän he olivat tehneet rankan 15 tunnin työpäivän ja lopulta päättäneet hommat tyytyväisinä aikaansaannoksiinsa. Seuraavana päivänä Hentschelin palatessa jatkamaan hommia ja hänen tiedustellessa että miltäs eilinen matsku tänään kuulostaa sai hän kuulla Oldfieldilta lakonisen vastauksen: ”Kuuntelin sen viime yönä enkä pitänyt siitä. Pyyhin kaiken.” Hentschel oli raivoissaan. Tämä pieni anekdootti kertoo siitä että vaikka tuotantovastuu nimellisesti oli jaettu näiden kahden herran kesken oli selvää kuka ruoria todella käänteli.

Hentschelin rooli QE2 nimen (nimi viittaa suureen ristelijäalukseen Queen Elizabeth 2) saaneella levyllä oli kuitenkin suuri. Hän paitsi tuotti levyn, osallistui muutaman sen kappaleen säveltämiseen ja sovittamiseen ja toi mukanaan myös hyvän ystävänsä Phil Collinsin soittamaan rumpuja.

Collinsin ohella QE2:lla kuullaan kosketinsoittaja Tim Crossia,perkussionisti Mike Frye sekä laulajatar Maggie Reillya jotka olivat kaikki musisoineet Oldfieldin In Concert -kiertueelle. Lisäksi mukaan värvättiin jo Platinumille soittanut jazz-rock -yhtye Brand X:n klassisesti koulutettu perkussionisti/rumpali Morris Pert sekä neljä puhallinsoittajaa. Lisäksi levyllä kuullaan David Bedfordin sovittamaan jousiorkesteria sekä English Chorale kuoroa.

QE2 on tähän astisista Oldfieldin levyistä tyyliltään rokkaavin. Oldfield sekoittelee hetkittäin lähes hardrockmaisesti rokkaaviin sävellyksiin runsaasti sävyjä folk-musiikista ja tietenkin progressiivisesta rockista.

Oldfieldille epätyypilisesti mukana ei ole yhtäkään koko levyn puoliskon täyttävää eeposta vaan kappaleet ovat lyhyitä (pisimmätkin kappaleet ovat ”vain” 10 ja 7 minuuttsia). Instrumentaatio perustuu aiempaa enemmän  perusrock-kokoonpanon varaan, mutta toisaalta rumpusetti jätetään välillä pitkäksi aikaa pois tai korvataan afrikkalaisilla rummuilla joita levyllä kuullaan paljon. Syntetisaattorit saavat enemmän kuin koskaan tilaa, mutta pääosassa on silti yhä Oldfieldin tulinen, mutta aina hyvin hallittu sähkökitarointi. Aivan uutena elementtinä Oldfield tuo QE2:lla mukaan myös rumpukoneen. QE2 on pääosin instrumentaalinen albumi, mutta sanatonta vokalisointia (usein vocoderin läpi laulettuna) kuullaan monissa kappaleissa ja muutamassa biisissä Reilly pääsee laulamaan jopa kirjoitettuja sanoja vaikkakin fiktiivisellä kielellä laadittuja.

---

Lue myös: Levyarvio: Mike Oldfield – Tubular Bells (1973)

---

”Taurus I” (Oldfield) – 10:16

Levyn ensimmäinen, ja pisin kappale, ”Taurus I” käynnistyy lempeästi soivalla mandoliinilla ja rumpukoneella. Mukaan lisätään bassokitara ja vocoderilla robottimaiseksi käsiteltyä laulua kunnes kappaleen sähkökitaralla soitettu pääriffi räjähtää sisään Phil Collinsin väkevästi soivat rummut tukenaan. Oldfieldin musiikiksi meininki on hetkittäin jopa yllättävän raskasta. Lähes hardrocmaista. Kaiken rock-uhon rinnalla nakuttava banjo luo kuiteniin kiinnostavaa kontrastia ja varmistaa että sovituksen muiden rikkauksien ohella että mihinkään yksitoikkoiseen heavy rock -puurtamiseen ei todellakaan sorruta. 

Keskivaiheilla kuullaan kaunis melodinen suvanto-osuus jossa jousimaisesti soivat syntetisaattorit ottavat päärooliin ja lopun finaali jossa Oldfielin terävästi soiva sähkökitara vuorottelee syntetisaattoreiden kanssa on upea. Ommadawn-henkisesti taustalla sykkii afrikkalaiset rummut. Afrikkalaisten rumpujen seassa pärisevä, ilmeisesti bassopedaaleilla luotu basso-raita on myös muikeaa kuultavaa.

”Taurus I:sen” myötä rumpukone saapuu Oldfieldin musiikkiin. Sitä käytetään levyllä onneksi varsin hillitysti oikeiden rumpujen ja perkussioiden seassa. Siitä huolimatta rumpukone kyllä ryövää hieman omaperäisyyttä Oldfieldin musiikilta koska vastaavaa soundia kuultiin 80-luvulla aivan loputtomasti. Oldfieldin QE2:lla käyttävän Roland CR78 rumpukoneen taisi tuoda lopullisesti maailman maineeseen Oldfieldin QE2-rumpali Phil Collins vainpuolta vuotta myöhemmin hitillään ”In The Air Tonight”. On kiinnostavaa spekuloida mahtoiko Oldfield-sessio jopa inspiroida Collinsia kyseisen laitteen käytössä! Ehkäpä ei kuitenkaan koska käsittääkseni Collins oli tehnyt rumpukoneen avustuksella demoja debyyttilevystään jo vuonna 1979.

”Taurus I” sai jatkoa levyllä Five Miles Out (1982) eeppisen ”Taurus II:sen” muodossa joka hyödyntää ensimmäisen osan teemoja. Kolmas osa ilmestyi Crises -levyllä (1983) mutta siinä en kuule musiikillista yhteyttä kahteen ensimmäiseen osaan.

”Sheba” (Oldfield) – 3:33

”Sheba” alkaa Oldfieldin sanattomalla vokalisoinnilla joka on vahvasti vocoderilla efektoitu. Taustalla sykkii lempeät perkussiot ja lopulta Maggie Reillyn heleä ääni ottaa pääroolin. Hänelle kirjoitetut sanat ovat tosin vain hölynpölyä jotka on kirjoitettu sopimaan mahdollisimman hyvin musiikkiin. 

Maggie Reilly tuli mukaan Oldfieldin kuvioihin In Concert -kiertueella jossa hänellä oli pieni rooli vokalistina. QE2:sen jälkeen hän lauloi vielä viidellä myöhemmällä Oldfieldin levyllä sekä useilla kiertueilla. kimuistoisin Reilly-hetki Oldfieldin levyillä on tietenkin vuoden 1983 jättihitti ”Moonlight Shadow”.

Phil Collins soittaa rummut myös ”Shebassa” ja tekee sen todella tyylikkäästi. ”Taurus I:ssa” Collinsin rummut olivat ikään kuin vain pienessä cameo-roolissa, mutta ”Shebassa” ne ottavat Reillyn vokaalien ohella varsin keskeisen rooliin.

”Sheba” on erinomainen melodinen pieni biisi joka myös rokkaa uskottavasti. ”Sheba” julkaistiin myös sinkkuna, mutta se ei listojen tekijöitä menestyksellään (tai sen puutteella) vaivannut.

”Conflict” (Oldfield) – 2:53

”Conflic” on väkivaltainen hyvin perkussio-voittoinen kappale jossa Mike Fryen soittavat afrikkalaiset rummut ja Morris Pertin rumpusetti jylisevät kilpaa ja Oldfieldin sähkökitara soi vimmaisesti. 9/8 tahtilaji tuo musiikkiin oman ”konfliktinsa”.Kappaleessa kuullaan myös leikkisällä syntetisaattori-soundilla soitettu Bach-laina (”Orchestral Suite No. 2 in B Minor”). Ymmärtääkseni monet Oldfield-fanit inhoavat ”Conflictia”. Ilmeisesti se on heille liian raju kappale. Itse pidän sitä väkevänä biisinä joka osoittaa että Oldfield ei ole kotonaan vain melodisen hissuttelun parissa.

”Arrival” (Benny Andersson, Björn Ulvaeus) – 2:48

”Arrival” oli levyn toinen sinkkujulkaisu eikä sekään saavuttanut kummoista menestystä. Oldfield käsittelee Abban kaunista melodiaa onnistuneesti luoden siitä arvokkaan kuuloisen hymnin joka soi silti kepeästi. Pääosassa on Oldfieldin sähkökitara, mutta rikkaasti orkestroidussa kappaleessa kuullaan Oldfielin soittamien harppujen, mandoliinin, syntetisaattorien ja afrikkalaisten rumpujen ohella myös Reillyn vokalisointia ja lopulta myös kokonaista kuoroa. Mukana on myös David Bedfordin sovittama jousisektio joka tosin jää lopulta varsin marginaaliseen rooliin.

Oma vaatimaton mielipiteeni on että Oldfieldin versio ”Arrivalista” petraa reippaasti Abban alkuperäisestä, melko aneemisesti soivasta, originaalista. Näkökulmani sävellykseen on toki vinoutunut sillä kuulin Oldfieldin coverin vuosia ennen kuin tutustun alkuperäiseen kappaleeseen.

”Wonderful Land” (Jerry Lordan) – 3:38

Levyn toisessa cover-biisissä The Shadowin alunperin soittamassa ”Wonderful Landissa” jousisektio pääsee suurempaan rooliin, mutta suurimman vaikutuksen tekee kuitenkin Oldfieldin heleä ja kitarointi (niin akustisella, sähkökitaralla kuin mandoliinilla) joka jälleen liitää afrikkalaisten rumpujen säestämänä. Oldfield todella rakasti afrikkalaisia rumpuja tähän aikaan!

Muutamaa vuotta myöhemmin The Shadow iski takaisin ja coveroi Oldfieldin ”Moonlight Shadow” -hitin.

QE2:sen cover-kappaleet olivat ilmeisesti Oldfieldin myönnytys Virginin suuntaan joka oli alkanut vaatimaan häneltä helpompaa ja kaupallisempaa musiikkia. Nämä vaatimukset tulisivat lähivuosina vain kasvamaan ja Oldfieldin ja Virginin välit tulehtuivat pahasti myöhemmin 80-luvulla.

---

Lue myös: Levyarvio: Mike Oldfield – Incantation (1978)

---

”Mirage” (Oldfield) – 4:41

Mirage alkaa Oldfieldin kireästi soivalla sähkökitaroinnilla jonka taustalla hän soittaa vibrafoneja Incantationsin mieleen tuoden. Tunnelma muuttuu intensiivisemmäksi ja intensiivisemmäksi Oldfieldin sähkökitaran kiertäessä kehää. Lopulta mukaan tulee Hentschellin sovittama puhallinsektio (kaksi trumpettia, pasuuna ja tenorisaksofoni). Intensiteettiä kasvatetaan hienosti loppuun saakka ja Oldfieldin sähkökitarointi on upeaa, mutta lopulta kappale loppuu hieman töksähtäen. Vaivalla rakennettua jännitystä ei saada purettua tyydyttävästi.

”QE2” (Oldfield, David Hentschel) – 7:38

Jo Miragessa soinut torvisektio saa nimibiisi ”QE2:ssa” enemmän tilaa, myös syntetisaattorit nousevat keskeiseen rooliin Oldfieldin notkeasti soivan sähkökitaran kanssa. ”QE2” lienee Oldfieldin mahtipontisinta musiikkia tähän mennessä joidenkin Incantationsilla kuultujenhetkien ohella.. Sen fanfaarimaiset teemat uhkuvat majesteettista elämänmyönteisyyttä. Ehkä sen positiivisuudessa on tavallaan jotain hieman väkinäistäkin. Toisaalta loppupuoliskon synteettisen kuuloiseksi käsitellyn irlantilaisen säkkipillin (jota muuten soittaa Oldfield itse) ja sähkökitaran iloitteleva vuoropuhelu on hetkittäin aidosti sykähdyttävää kuultavaa. Oldfieldin nopeat kitarajuoksutukset tuntuvat hetkittäin lähes liioittelulta. Progemaisen ilotulituksen välissä kuullaan kansanmusiikkimainen väliosa. Valitettavasti ”Miragen” lailla myös ”QE2:sen” lopetus on pettymys. Kappale ikään kuin vain hiipuu pois ilman kunnollista kliimaksia jonka tämän tyyppinen sävellys olisi ilman muuta ansainnut. Harmillista sillä Oldfield on usein aiemmin onnistunut laatimaan erittäin vaikuttavia lopetuksia.

”QE2” on ehkäpä lähinnä ”tavallista” progressiivista rockia mitä Oldfield oli tähän mennessä uraansa tehnyt. Eri tavalla sovitettuna sävellys olisi suht helppo kuvitella vaikkapa Emerson Lake & Palmerinsoittamaksi. Samaa ei voi sanoa vaikkapa Hergest Ridgesta tai Ommadawnista. Oldfieldin musiikista oli jossain määrin siis kadonnut jotain ainutlaatuista mikä ei tarkoita että hän olisi imitoinut ELP:tä tai mitään muutakaan progebändiä, mutta tyylilisesti hän lähestyi aiempaa selvemmin progressiivisen rockin valtavirtaa.

”Celt” (Oldfield, Tim Cross) – 3:06

”Celtissä” pärisee jälleen keskeisessä roolissa afrikkalaiset rummut. Tällä kertaa todella painokkaasti Mike Fryen taputtelemana. Monimutkaisen rumpuraidan päällä messuaa Reillyn sanaton vokalisointi ja Oldfieldin hetkittäin komeasti soiva sähkökitara. Meininki on intensiivistä, mutta mitään kovin painokasta ei lopulta pääse syntymään ja kappaleen melodia on varsin simppeli ja mitäänsanomaton. ”Celt” jääkin QE2:sen yhdentekevimmäksi kappaleeksi.

”Molly” (Oldfield) – 1:15

Levy päättyy Oldfieldin yksinään soittamalla (kitara, basso, vocoder) lyhyellä tuutulaulumaisella ”Mollylla” joka on nimetty hänen juuri syntyneen tyttärensä mukaan. Ei kummoinen kappale sinänsä, mutta toimii hyvin pienenä levyn päättävänä codana.

Lokakuussa 1980 ilmestynyt QE2 ei ollut mikään jättihitti, mutta myi kuitenkin nopeasti kultalevyn verran levyjä mm. Englannissa ja Saksassa. Oldfieldin suosio oli kuitenkin selvässä laskussa. Entisestä Englannin albumilistojen top-5 miehestä oli tullut sijoja 20-30 ruopiva kaveri. Virgin alkoi olla huolissaan mikä Oldfiedin suuntaan näkyi jatkuvana painostuksena siirtyä popimman musiikin suuntaan.

Kaiken kaikkiaan QE2 on ihan mallikas ja varsin tasavahva levy, mutta aivan huipputasolle sen sävellykset eivät missään vaiheessa nouse. Vaikuttaa siltä että Oldfield ei luultavasti ole ollut levyä tehdessään erityisen inspiroituneessa tilassa, mutta ylsi silti varsin hyväön lopputulokseen ammattimaisuutensa ja luonteisen musikaalisuutensa voimin.  Oldfieldin discografiaa kokonaisuutena tarkastellen QE2 ei ole erityisen merkittävä albumi ja sijoittuu laadullisesti jonnekin sen keskivaiheille. Oldfieldin seuraava levy Five Miles Out (1982) rakentaa jossain määrin QE2:sen pohjalle, mutta on kokonaisuutena huomattavasti vahvempi albumi.

Parhaat biisit: ”Taurus 1”, ”Sheba”, ”Conflict” ja ”QE2”.

---

Kirjoittaja: JANNE YLIRUUSI

---

Kappaleet

1. ”Taurus I” (Mike Oldfield) – 10:16
2. ”Sheba” (Oldfield) – 3:33
3. ”Conflict” (Oldfield) – 2:53
4. ”Arrival” (Benny Andersson, Björn Ulvaeus) – 2:48
5. ”Wonderful Land” (Jerry Lordan) – 3:38
6. ”Mirage” (Oldfield) – 4:41
7. ”QE2” (Oldfield, David Hentschel) – 7:38
8. ”Celt” (Oldfield, Tim Cross) – 3:06
9. ”Molly” (Oldfield) – 1:15

Muusikot

Mike Oldfield: akustinen kitara, afrikkalaiset rummut, banjo, bassokitara, kelttiläinen harppu, rumpukone, sähkökitara, mandoliini, marimba, perkussiot, piano, rytmikapulat, espanajalainen kitara, syntetisaattorit, patarummut, vibrafoni, vocoder, vokaalit Maggie Reilly: vokaalit (1,2,4,8) David Hentschel: syntetisaattori (1,4,7) rummut (4,7), steel-rummut (5) , syntetisoitu käyrätorvi (5), vokaalit (4,7), puhallinsovitukset (6,7) Tim Cross: piano, syntetisaattori (3,8) Raul d’Oliveira: trumpetti (6,7) Guy Barker: trumpetti (6,7) Paul Nieman: pasuuna (6,7) Philip Todd: tenorisaksofoni (6,7) Phil Collins: rummut (1,2) Morris Pert: rummut (3) Mike Frye: afrikkalaiset rummut (1,3,8), rummut (6,7 patarummut (3,7,8), tamburiini (7) , hi-hat (8) , vocoder (6) David Bedford: jousi –  ja kuorosovitukset (4,5) Dick Studt: jousiorkesterin johtaja (4,5) English Chorale: kuoro (4)

Tuottaja: Mike Oldfield, David Hentschel

Levy-yhtiö: Virgin