Levyarvio: Mike Oldfield – Five Miles Out (1982)

Five Miles Out on Mike Oldfieldin seitsemäs studioalbumi.

70-luvulla live-esiintymisiä karttaneesta Mike Oldfieldistä oli tullut 80-luvun alussa yllättäen oikea kiertuekone. Oldfield alkoi kiertämään vuonna 1979 valtavalla, yli 50 henkisellä yhtyeellä, vuoden 1980 Platinum -kiertueella bändi kutistui 12 henkeen ja tultaessa vuoden 1981 QE2 -levyä promotoineeseen The European Adventure -kiertueeseen oli mukana Oldfieldin lisäksi enää viisi muuta muusikkoa. Pienentyneiden kulujen ansiosta kiertueet alkoivat tuottamaan voittoa ja mikä parasta esitysten laatu ei kärsinyt. Oikeastaan päin vastoin; suppeampi instrumentalistien määrä pakotti Oldfieldia sovittamaan kappaleita uudelleen varsin radikaalisti ja uusista tulkinnoista syntyi varsin komeasti rokkaavia tulkintoja jotka toimivat  valtava jopa paremmin kuin suoraviivaisempi studioversion kopio olisi ikinä toiminut.

Menestyksekkään The European Adventure -kiertueen (joka käväisi myös Helsingin Messukeskuksen UKK-hallissa) jälkeen oli aika palata studioon työstämään seuraavaa levyä. Kiertueella oli soittanut ns. Mike Oldfield Group eli vokalisti Maggie Reilly, kosketinsoittaja Tim Cross, kitaristi Rick Fenn sekä kaksi perkussionistia/rumpalia Mike Frye ja Morris Pert. Bändistä oli hitsautunut kiertueen aikana tiivis porukka ja Oldfield päätti tehdä seuraavan levynsä näiden muusikoiden kanssa. Oldfield antoi heidän jopa poikkeuksellisesti jopa vaikuttaa levyn sävellyksiin ja saada mahdollisuuden ansaita myös royalteja. Ideana oli paitsi sitouttaa muusikkoja prosessiin niin myös tietenkin luoda aitoa bänditunnelma Lopulta levyn viidesta kappaleesta kaksi sävellettiin yhdessä Mike Oldfield Groupin jäsenten kanssa ja loput materiaalista Oldfield sävelsi itse.


Lue myös: Levyarvio: Mike Oldfield – Ommadawn (1975)

Five Miles Outin aloittaa eeppinen ”Taurus II” joka 25 minuuttisena on yksi Oldfieldin uran pisimmistä sävellyksistä. 

Monipuolisesti polveilevat kappale alkaa käynnistyy tahdin napautusten jälkeen varsin ärhäkällä kitarariffillä (riffi on sukua QE2:lla kuullun ”Taurus I:n” bassokuviolle mikä selittää myös biisin nimen). Pian taustalla jauhaa jousisyntetisaattorit ja Oldfieldin sähkökitara muljauttelee atonaalisesti. Maggie Reilly scat-laulaa suloisesti bändin kahden rumpalin takoessa hektisiä kuvioita erittäin intesiiviselllä otteella. Välillä polyrytmisesti.  Jossain seassa puksuttaa rumpukonekin. Ja kaikki tämä vain parin ensimmäisen minuutin aikana. Seuraavien minuuttien aikana kappaleen teemaa muunnellaan lukuisin eri tavoin ja mukaan tuodaan myös vocoderin läpi laulettu melodia (robottimaista vocoder-ääntä käytetään tällä levyllä paljon. Tiedän että monet inhoavat efektiä, itseäni se usein viehättää ja Five Miles Outilla se toimii mielestäni useimmiten erityisen hyvin.

Kuuden minuutin kohdilla tunnelma muuttuu radikaalisti kun The Chieftainsista tutun Paddy Moloneyn irlantilainen säkkipilli alkaa soimaan tenhoavasti. Moloney vieraili ikimuistoisesti jo Oldfieldin kolmannella levyllä Ommadawnilla, mutta Five Miles Outilla hänellä on vielä suurempi rooli. Rytmi Moloneyn pillin taustalla muuttuu junttaavan leikkisäksi kilinäksi ja meininki on kuin jossain irkkupubissa. Jos niissä siis oikeasti soitettaisiin hyvää musiikkia. Kapakkatunnelmaa korostaa taustalta kuuluvat riemukkaat huudahdukset. Pikku hiljaa tunnelma muuttuu ylevämmäksi ja musiikki viedään hienovaraisesti ulos baarista patarumpujen saattelemana.

Seuraavaksi siirrytään eteerisesti soivaan kauniiseen ns. ”Deep Deep Sound” -osioon jossa Maggie Reilly laulaa kauniisti sykkivät perkussiot ja Oldfieldin silloin tällöin mukaan pistäytyvä sähkökitara taustallaan. Seuraa komea välinostatus minkä jälkeen musiikki hiljenee soimaan yksinäisen bassorummun ja sanattoman vocoder-laulun varaan. Kellopeli tai ehkä Celeste, en ole varma kumpi, soittaa tuutulaumaisen melodian johon Moloneyn terävästi soiva säkkipilli jälleen yhtyy. Tässä kohtaa on hauska huomata miten säkkipillimäinen Oldfieldin sähkökitarasoundi usein on sillä Moloneyn lyhyt säkkipilli-osio kuulostaa huomattavan paljon Oldfieldin sähkökitaralta. Oldfieldin katkonaisesti sähisevä sähkökitara korvaa pian säkkipillin ja taustalla pulputtaa leikkisästi syntetisaattorit kunnes säkkipilli palaa taas soittaen todella kauniin teemaan. Musiikki muuttuu yhä melodisemmaksi ja syntetisaattorit nostetaan pääosaan. ”Taurus II” ja oikeastaan koko Five Miles Out levy sisältää joitakin Oldfieldin uran hienoimpia syntetisaattori-osuuksia. Tästä kunnia kuulunee Tim Crossille.

Seuraava osio on hilpeä. Se perustuu pitkälti vocoderin läpi laulettuun riemukkaaseen ja yksinkertaiseen melodiaan joka tuo mieleen Beethovenin ”Oodin ilolle” sekä vahvaan sykkivään rytmiseen taustaan jonka bassokuvio on lähes discomainen. Beethoven-robotin discoilu kestää ehkä aavistuksen verran liian kauan, mutta on kuitenkin hauskaa kuultavaa.

20 minuutin kohdilla palataan alun rokkaavaan teemaan. Pääriffi soi uljaasti ja rumpalit tekevät komeaa työtä antaen Oldfieldille hyvän rytmisen alustan vuoroin riffitellä vuoroin soittaa lyhyitä katkonaisia soolomaisia pätkiä (hieman kuten Ommadawnin ensimmäisen osan finaalissa). Musiikki kasvaa ja kasvaa. Muutamia kertoja kun kuulija luulee kappaleen jo väkisinkin huipentuvan Oldfield löytää vielä uuden tavan nostaa intensiteettiä ja kasvattaa kappaletta edelleen. Viimeisen huipennuksen jälkeen soimaan jää vain yksinäinen oudosti kaikuva, takaperin soiva, sähköpiano.

”Taurus II” on uskomaton musiikillinen matka läpi huikeiden riffien ja tarttuvien melodioiden. Kaikki kuorrutettuna upeilla soittosuorituksilla. Kappale sisältää mahtavaa dynamikkaa, kaunista hissuttelua ja sitten taas räjähtävän raskasta riffittelyä. Jylhän orkestraalisesta soinnista siirrytään kevyen kauniisiin tai railakkaisiin baaritunnelmiin yllättävänkin luontevasti vaikkei ”Taurus II”  Oldfieldin eeppisen mittakaavan sävellyksistä ihan se koherentein kokonaisuus olekaan. Jatkuvasti kiinnostava ja kiehtova se kuitenkin on. 25 minuuttia kuuluu sen parissa kuin siivillä.

Järkälemäisestä ”Taurus 2:sta” siirrytään varsin erilaisiin tunnelmiin. Vajaa neliminuuttinen ”Family Man” on Oldfieldin ensimmäinen todellinen pop-kappale. Muutama sinkkuhittihän Oldfieldilla oli takataskussa jo ennestään, mutta ne olivat tulleet parin kummallisen folk-kappaleen, ”In Dulci Jubilon” ja ”Portsmouthin”, ja lopulta instrumentaalisen discoprogea olevan ”Guiltyn” avulla. ”Family Man” sen sijaan on selkeästi tuttuja pop-kaavoja tiukasti noudattava ja  ajan hengessä kiinni oleva biisi. Räväkän leikkisästi soiva new wave -henkinen ”Family Man” voisi melkeinpä olla Blondien kappale.

”Family Man” syntyi yhteistyössä Mike Oldfield Groupin jäsenten kanssa. Pääkitarariffin kerrotaan olevan Fennin käsialaa, Oldfield puolestaan keksi kertosäkeen ja säkeistöt nikkaroi kasaan Reilly ja Cross. Hieman kyseenalaiset sanoitukset olivat pääosin Crossin kirjoittamat . Ne kertovat prostituoidusta joka yrittää houkutella poloista perheen isää viettämään kanssaan yön. Ilmeisesti ne perustuivat Fennin kokemuksiin kiertueella joista syntyi lopulta kestovitsin aihe bändin keskuudessa. Ilmeisesti Fenn pysyi kovana. Tai siis… no te tiedätte mitä tarkoitan!

”Family Man” alkaa komeasti taustalla luuppaavalla Fairlight-vokaalisamplella ja Reillyn varsin seksikkäällä laululla. Rytmi muuttuu hakkaavaksi ja porakonemaisesti hinkkava sähkökitara tulee mukaan. Reilly laulaa kappaleen todella vaikuttavasti. Viekoittelevan itsevarmasti. Herkullisen kertosäkeen taustalla puksuttava petergunnmainen ostinato ja siellä täällä räjähtävästi iskevät patarummut erottavat meininkiä mukavasti tusinapopista. Kuten tekee tietysti myös Oldfieldin omalaatuisesti kirkuva sähkökitara sen kompakteissa soolopätkissä.

Kaiken kaikkiaan ”Family Man” on varsin vaikuttava ja huolella sovitettu pop-ralli. Ehkä lopputulos oli kuitenkin suurella yleisölle liiankin särmikäs sillä kovin kummoista menestystä se ei saavuttanut single-julkaisuna. Esimerkiksi Briteissä ”Family Man” nousi parhaimmillaan vain sinkkulistan sijalle 45. Seuraavana vuonna soul-pop duo Hall & Oates (eli Daryl Hall ja John Oates) teki biisistä oman versionsa ja kas kummaa kaksikon sisäsiisti,  ja suoraan sanottuna kastraation kokenut, versio menestyi huomattavasti paremmin nousten Jenkeissä jopa sinkkulistan kutoseksi.

But he said, ”Leave me alone, I’m a family man,
And my bark is much worse than my bite!
Please just leave me alone, I’m a family man.
If you push me too far, I just might….

”Family Manin” new wave -popista siirrytään jälleen progemaisille vesille. 13-minuuttinen ”Orabidoo” on yksi Oldfieldin uran kummallisimmista kappaleista. Sitä on vaikea verrata suoraan mihinkään muuhun Oldfieldin biisiin vaikka se toki sisältää monia säveltäjälle tuttuja kikkoja.

Celestan ja akustisen kitaran duetto aloittaa ”Orabidoon” tuutulaulumaisen ensimmäisen osion. Melodia on kaunis ja haikea, mutta mukaan yhtyvän syntetisaattorin nuotit nousevat välillä lähes korvia särkevän korkeiksi. Seuraava osio nostaa keskeiseen rooliin jälleen vocoderin läpi lauletun vokaalit. Robottimainen ääni piipittää tarinaansa ja musiikki ottaa kiinnostavan ja monimutkaisen rytmisen luonteen. Jossain kummallisessa tahtilajissa soivat rummut keskittyvät pääosin tomeihin jättäen symbaalit sivuun mikä luo kaikkeen hieman etnisen vaikutelman. Vocoderin läpi laulettu melodia on vahva ja sitä vahvistetaan ilmavan kauniisti soivalla sähkökitaralla. Seitsemän minuutin kohdalla urut ja syntetisaattorit nousevat keskiöön Bachin musiikin mieleen tuovassa kontrapuntaalisessa osiossa. Tempo nopeutuu ja musiikki muuttuu entistä virtuoosimaisemman kuuloiseksi kunnes kaikki pysähtyy hetkeksi ja Oldfieldin sähkökitaraa jää vaikertamaan ja leijaileman hiljaisesti yksinkertaisen rytmisen taustan ylle. Efekti on upea edellisen riehakkaan osion jälkeen ja jälleen yksi osoitus siitä miten Oldfield osaa käyttää dynamiikkaa hyväkseen. 

Musiikki alkaa jälleen kasvamaan, Oldfieldin sähkökitara soi voimakkaammin ja intensiivisemmin ja syntetisaattorit pulputtavat lähes space-rockmaisesti ja patarummut aksentoivat kaikkea.  Ja kun kaiken luulee olevan jo ohi kuullaan vielä yksi uusi osio. Edellisen osan kliimaksin space-rock soundeista siirrytään ”Orabidoon” päättävään pienimuotoiseen folk-osioon jonka epävirallinen nimi on ”Ireland’s Eye”. Reilly laulaa kauniisti taustallaan vain Oldfieldin akustisen kitaran näppäily ja kellopelin kilkatukset. ”Ireland’s Eye” -osio tuntuu täysin irralliselta ”Orabidoon” kokonaisrakenteeseen nähden, mutta on kaunista kuultavaa ja toimii miellyttävänä korvien lepuutushetkenä muuten varsin intensiivisen levyn keskellä.

Jos ”Ireland’s Eye” tarjoili lepoa korville niin ”Mount Teide” jatkaa hieman samoilla linjoilla sillä se alkaa hyvin leppoisasti ilmavasti soiden.

Pääosin 5/4 tahtilajissa rullaavaa kappaletta värittää Emerson Lake & Palmerista tutun Carl Palmerin rullaava rumpalointi joka pääosin tapahtuu orkestraalisilla patarummuilla. Palmerista oli tullut jonkinmoinen ekspertti näiden valtavien ja kauniiden rumpujen soitossa hänen opiskellessaan perkussioinstrumentteja yksityisopetuksessa 70-luvun puolivälissä. Oldfieldin kitarointi Five Miles Outilla on usein aika kireää ja aggressiivista, mutta ”Mount Teidellä” hän soittaa ihastuttavan ilmavasti kepeämmällä ja hyvin melodisella otteella. Koko kappale kulkee muutenkin todella vaivattoman ja luontevan oloisesti ja siinä missä ”Taurus II” ja ”Orabidoo” olivat musiikillisia kollaaseja niin ”Mount Teide” on täysin saumaton kokonaisuus. Toki sillä on mittaakin vain neljä minuuttia. ”Mount Teide” on joka tapauksessa yksi hienoimmista Oldfieldin lyhyistä instrumentaalibiiseistä.

Entä miten Oldfield ja Palmer tapasivat. Palmer omisti 70-luvun lopulla baarin Teneriffalla ja uskoisin että Palmer ja Oldield ovat tavanneet siellä sillä heidän yhteisen biisin nimi ”Mount Teide” viittaa nimenomaan tuolla saarella sijaitsevaan tulivuori Teideen. Oldfieldilla ja Palmerilla oli suunnitelmia tehdä jatkossakin yhteistyötä, mutta lopulta tästä ei tullut mitään. Ehkäpä koska Palmerin tuore supergroup Asia raketoi listojen kärkeen samana vuonna kuin Five Miles Out ilmestyi. ”Ready Mix” niminen karkea demo on ainoa toinen kappale Oldfieldin ja Palmerin yhteisistä sessioista joka on päässyt julkisuuteen.


Lue myös: Levyarvostelu: Mike Oldfield – Return To Ommadawn (2017)

Jos ”Mount Teide” on yksi Oldfieldin hienoimmista lyhyistä instrumentaaleista niin levyn päättävä nimiraita voi hyvinkin olla hänen paras laulunsa. Siis lyhyt, ainakin pinnallisesti pop-rockia muistuttava biisi, jossa vokaalit ovat keskeisessä roolissa. Tälläisiä kappaleita Oldfield tehtaili myöhemmin 80-luvulla läjä päin, mutta harva niistä ylsi lähellekään ”Five Miles Outin” omaperäisyyttä ja hienostuneisuutta.

”Five Miles Out” sai nimensä Oldfieldin 80-luvun alussa Oldfield syntyneestä innostuksesta lentämiseen. Hommattuaan lentolupakirjan hän vuokrasi bändille kymmenenpaikkaisen potkurikoneen (taiteilija Gerald Coulson maalasi koneen jolla porukka kiersi Eurooppaa ristiin rastiin. Ajatuksena oli että hän voisi itse lentää konetta silloin tällöin vaikka mukana oli toki myös ammattilentäjä. ”Five Miles Out” biisiä inspiroi yksittäinen hurja kokemus tuon koneen kyydissä. Yhtye oli lentämässä Espanjaan ja säätiedotus lupasi satunnaisia ukkosmyrskyjä. Koneen pilotti ei tästä hätkähtänyt vaan uskoi ettei sää aiheuttaisi ongelmia, mutta niin vain kone joutui lopulta todella pahan myrskyn riepottelemaksi Pyreneet-vuoriston yllä. Lopulta Mike Oldfield Group vietti 45 paniikin täyteistä minuuttia koneen huojuessa ja täristessä läpi sysimustan myrskypilven. Koko porukka piti kuolemaa varmana kunnes yhtäkkiä kone ampaisi ulos myrskystä kohti aurinkoista taivasta ja lasketui San Sebastianin lentokentälle. Loppu hyvin, kaikki hyvin. Etenkin kun tästä saisi aineksia sanoituksiin joiden kirjoittamista Oldfield yleensä kammosi.

Oldfield ammentaa dramaattisesta lennosta aineksia (termi ”x miles out” on ilmailu-jargonia ja tarkoittaa matkaa joka koneella on jäljellä kiitoradalle) komeaan kappaleesensa. Vokaalit jaetaan tehokkaasti Reillyn ja Oldfieldin kesken. Oldfield laulaa säkeistöt vuoroin vocodorin läpi muristen ja vuoroin karjuen kuin Tubular Bellsin ”Piltdown Man” -osiossa konsanaan. Reillyn vokaalit kertosäkeessä ovat puolestaan kuin auringonsäteet kaiken myrskyn seassa. Hauskasti Oldfield on todennut että kappale loksahti lopullisesti kohdilleen siinä vaiheessa kun hän tajusi että kappale tulisi kertoa lentokoneen näkökulmasta ja vocoderin läpi laulettu robo-ääni onkin siis ikään kuin myös lentokoneen lauluääni. Veikeää!

”Taurus II:sta” riffin lainaava ”Five Miles Out” on vain neljän minuutin kestostaan huolimatta varsin monisävyinen kappale. Oldfield on kutsunutkin sitä omaksi ”pop-sinfoniakseen”. Oldfield työsti kappaletta kuukausi kaupalla ja on arvioinut käyttäneensä pelkästään sen tekemiseen 1500 työtuntia. Oldfield työsti kappaleesta useita eri versioita ja yksi hyvin valmiin kuuloinen vaihtoehtoinen versio on kuultavissa vuonna 2013 ilmestyneellä kolme CD:tä kattavalla Five Miles Outin uudelleen julkaisulla. Tässä versiossa Maggie Reilly laulaa kaikki vokaalit ilman vocoderia.

Lopullinen versio on kuitenkin ylivoimainen. Sovitus on huikean yksityiskohtainen ja Oldfieldin ja Reillyn vokaalit täydentävät toisiaan upeasti. Ja vocoder toimii erinomaisesti jo pelkästään konseptuaalisella tasolla. Vieraileva rumpali Graham Broad soittaa tanakasti (massiivisesti ja metallisen kuuloiset rumpuvyöritykset siellä täällä kuulostavat mahtavilta ja kertovat myös soundien dynamiikasta) Oldfieldin oman viehkeästi sykkivän bassokitaroinnin rinnalla. Säkkipillikin palaa pienen cameo-roolin muodossa ja Oldfieldin sähkökitarointi kautta biisin on suorastaan majesteettista. Morris Pertin* hienovaraiset jousisovitukset kruunaavat rikkaan kokonaisuuden.

(*Mm. jazz-rock -yhtye Brand X:ssä soittanut Pert tunnetaan useimmiten rumpalina, mutta hän on itseasiassa klassisesti koulutettu muusikko joka säveltänyt jopa kolme sinfoniaa.)

Five miles out
Just hold your heading true
Got to get your finest out…
(Climbing, climbing)



Tietämättömät tuomitsevat Oldfieldin usein yhden hitin ihmeeksi jolla ei ole muuta tarjottavaa kuin loputtomia variaatioita Tubular Bellsistä. Todellisuus on kuitenkin aivan toinen ja tätä todistaa Five Miles Out jo mikrotasolla. On nimittäin hämmästyttävää miten erilaisia keskenään levyn viisi kappaletta ovat. Jo pelkkä ”Taurus 2” sisältää enemmän tyylillisiä ulottuvuuksia kuin monen artistin koko ura. Silti levykokonaisuus toimii ja pysyy varsin koherenttina vaikka ”Family Man” joukosta hieman erottuukin. Yhtenäisyyttä lisää myös se että Oldfield kierrättää muutamia eri teemoja ovelasti kappaleesta toiseen. Etenkin ”Taurus II:sen” riffi seikkailee siellä täällä pitkin levyä, mutta aina riittävän erilaiseksi naamioituna. Äärimmäisen rikkaan ja intensiivisen kuuntelukokemuksen tarjoava Five Miles Out on mielestäni Oldfieldin paras 80-luvun albumi.

Oldfieldin ura oli ollut kaupallisessa mielessä laskusuunnassa jo jonkin aikaa, mutta Five Miles Out katkaisi tämän trendin myyden huomattavasti paremmin kuin pari miehen edellistä levyä. Levy nousi Englannissa top-kymppiin ja myi siellä kultalevyn verran. Saksassa menestys oli vielä suurempaa ja Saksasta tulikin 80-luvulla Oldfieldin tärkein markkina-alue. Vielä suurempaa menestystä oli kuitenkin luvassa sillä seuraavana vuonna Oldfieldista tuli yllättäen hetkeksi kautta Euroopan juhlittu pop-tähti.

Parhaat biisit: ”Taurus II, ”Orabidoo” ja ”Five Miles Out”

Rating: 5 out of 5.
Kirjoittaja: JANNE YLIRUUSI

Kappaleet

  1. ”Taurus II” (Mike Oldfield) – 24:43
  2. ”Family Man” (Oldfield, Cross, Fenn, Frye, Reilly, Pert) – 3:45
  3. ”Orabidoo” (Oldfield, Cross, Fenn, Frye, Reilly, Pert) – 13:03
  4. ”Mount Teidi” (Oldfield) – 4:10
  5. ”Five Miles Out” (Oldfield) – 4:16

Mike Oldfield Group

Mike Oldfield: kitarat, bassokitarat, koskettimet, perkussiot, Linn LM-1 rumpukone, vokaalit, vocoder, Fairlight CMI Tim Cross: koskettimet Rick Fenn: kitara Mike Frye: perkussiot, rummut Maggie Reilly: vokaalit Morris Pert: perkussiot, rummut, koskettimet, jousisovitus (”Five Miles Out”)

Vierailijat

Graham Broad: rummut (”Five Miles Out”) Paddy Moloney: irlantilainen säkkipillli (”Taurus II”) Carl Palmer: rummut/perkussiot (”Mount Teidi”) Martyn Ford: kapellimestari (”Five Miles Out”)

Tuottaja: Mike Oldfield,

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

WordPress.com.

Ylös ↑

%d bloggaajaa tykkää tästä: