Levyarvio: Nick Mason – Nick Mason’s Fictitious Sports (1981)

Nick Mason’s Fictitious Sports on Pink Floyd -rumpali Nick Masonin ensimmäinen sooloalbumi. Vai onko sittenkään?

Milloin sooloalbumi ei oikeastaan ole sooloalbumi? Nick Mason ei ole säveltänyt tai sanoittanut yhtäkään Fictitious Sports kappaletta eikä hän myöskään laula niissä. Rumpuja Mason sentään levyllä hakkaa ja hän on myös tuottanut levyn yhdessä Carla Bleyn kanssa.Jos Fictitious Sportsille pitää nimetä yksi auteur se onkin juuri pianisti/säveltäjä Carla Bley joka tunnetaan parhaiten hänen avantgarde-jazz -levytyksistään joista kuuluisin lienee Escalator Over The Hill (1971).

Levyn synnystä kerrotaan hieman erilaisia tarinoita. Yhdessä versiossa Nick Mason suunnitteli ensimmäistä soololevyään kun Bley otti häneen yhteyttä ja tarjosi omia kappaleitaan Masonin käyttöön. Toisessa versiossa, joka oman ymmärrykseni mukaan on se uskottavin tarina, Fictitious Sports käynnistyi Carla Bleyn omana projektina jossa Mason vain sattui olemaan mukana ja joka sitten nimettiin Masonin levyksi lähinnä kaupallisista syistä. Ilmeisesti levyä kaupiteltiin levy-yhtiöille (Bleyn jazz-levyt julkaisi yleensä hänen ja Michael Mantlerin oma yhtiö Watt ja levittäjänä toimi ECM), mutta ottajia ei löytynyt. Tilanne muuttui kun kanteen lätkäistiin Pink Floyd -jäsenen nimi. Lisäbonuksena toimi se että Pink Floydin jäsenten levysopimus takasi ison ennakon minkä tahansa jäsenen sooloalbumille.

Aivan tyhjästä Masonin ja Bleyn yhteistyö ei syntynyt sillä heidän tiensä olivat kohdanneet jo Mantlerin (Bleyn tuolloinen aviomies) vuoden 1976 levyllä The Hapless Child And Other Inscrutable Stories jonka Mason miksasi ja jossa hänellä oli myös pieni puherooli. Saman levyn vokalisti, Canterbury-legenda, Robert Wyatt houkuteltiin laulamaan myös Fictitious Sportsille. Masonin ja Wyattin suhde ulottuu silti vielä kauemmas sillä Mason tuotti Wyattin vuoden 1974 mestarillisen sooloalbumin Rock Bottomin. Mason on silloin tällöin kutsunut tuota levyä uransa suurimmaksi saavutukseksi.

“Carla Bley made me work when I wasn’t working. She said: ‘Come on, who do you think you are? Some fucking pop star? You’ve never had a hit record, you’re not good-looking enough. You’re just a musician like  the rest of us, so get on with it!’ So she shamed me back into the studio and I enjoyed it.” 

Robert Wyatt

Myös muuten Fictitious Sportsin muusikot tulevat lähinnä Bleyn ja Mantlerin lähipiiristä. Basistina toimii heidän luottobasistinsa Steve Swallow ja britti-kitaristi Chris Spedding puolestaan oli soittanut Mantlerin levyllä Silence (1977). Englannin avantgarde-jazz skenessä yleensä enimmäkseen liikkunut puhallinsoittaja Gary Windo taasen oli ollut mukana Bleyn levyllä European Tour 1977 (1978). Tuuban soittaja Howard Johnso oli tuttu Gary Burtonin levyltä A Genuine Tong Funeral (1967) jonka musiikin Bley sävelsi. Pasunisti Gary Valente oli tuore hahmo kuvioissa, mutta hänestä tuli jatkossa vakiokasvo Bleyn levyillä. Edellä mainuttujen muusikoiden lisäksi mukana on kolme taustavokalistia sekä Karen Kraft joka laulaa päävokaalit levyn aloitusraidassa. 

Fictitious Sports äänitettiin Bleyn ja Mantlerin Grog Kills studiossa lokakuussa 1979. Tämä oli otollinen aika Masonille sillä samoihin aikoihin Pink Floydin Roger Waters ja David Gilmour painiskelivat yhdessä tuottaja Bob Ezrinin kanssa mammuttimaisen The Wall -levyn miksauksen kanssa eivätkä he kaivanneet rumpaliaan mukaan näihin karkeloihin.

Entä millaista musiikkia Fictitious Sports on? Carla Bley on kertonut että häntä kiehtoi levyn teon aikaan punk-skene ja hän on kertonut sen inspiroineen Fictitious Sportsin sävellyksiä. Hän onkin itse kutsunut levyä punk-jazziksi. Mielestäni Fictitious Sportsin pääosin varsin hallittu ja enimmäkseen suht hillitty musiikki ei oikein vastaa tuota kuvausta vaan itse miellän sen yhdistelmäksi jazzia, new wavea ja progressiivista rockia josta lopputuloksena syntyi varsin omalaatuinen art rock -levy.

”Those songs on the Fictitious Sports album were heavily influenced by the whole punk-rock thing. I was infatuated with it, and you know what people do under the influence of infatuation – crazy things. But I’m no longer infatuated with it; I’m bored to tears by the whole thing. My new songs aren’t influenced at all by that scene.” 

Carla Bley vuonna 1981

Fictitious Sports sointi on napakka ja pelkistetty. Kappaleet ovat pääosin melko nopeita ja niissä on räväkät hetkensä mitkä hieman osaltaan selittää Bleyn ”punk-jazz” määritelmää. Kuten myös ehkä että kappaleet suht yksinkertaisia. Ainakin Bleyn tuotannon yleisillä standardeilla. Bleylle tyypillisesti puhallinsoittimilla on varsin suuri rooli. Toisaalta Bleylle epätyypillisemmin kaikissa levyn kahdeksassa lyhyehkössä (3-6 min.) kappaleessa on vokaaleja. Ja vieläpä kertosäkeitä! Bleyn kirjoittamat sanoitukset ovat varsin kummallisia ja humoristisia. Ja niiden sisältämä huumori on erittäin kuivaa. Fictitious Sports on itaeasiassa hulvattoman hauska albumi. Sanoitukset ovat sekoitus nokkelia (välillä myös vähemmän nokkelia) sanaleikkejä ja muutamia suoranaisia WTF?-hetkiä.

Erityisen hilpeä kappale on Philip Glassin musiikkia parodioiva ”I Am Mineralist” (ju nou minimalist? *tirsk*) jossa kappaleen protagonisti painiskelee kiviin ja mineraalehin kohdistuvan seksuaalisen fetissinsä kanssa. Hallusinatorisesti soiva kappale on myös musiikillisesti kiinnostava ja sisältää muutaman selkeän hatun noston Glassin suuntaan syklisen urku-ostinaton ja katkonaisten aaaaaa-aaaaa-vokaalien muodossa.

Erik Satie gets my rocks off, Cage is a dream
Phillip Glass is Mineralist to the extreme
I like tickling ivories and fingering stones
When my mercury goes up I play with my bone

”I Am Mineralist” ohella myös ”Hot River” on osoitus musiikillisesta huumorista jota Fictitious Sports viljelee. ”Hot River” on selvä Pink Floyd -pastissi joka sisältää monia floydmaisuuksia. Selkeimmät näistä on Speddingin hyvin gilmourmainen kitarointi,  ”Great Gig in the Skyn” mieleen tuovat naisvokaalit sekä tietenkin Masonin oma rumpalointi joka tuntuu tarkoituksellisesti kanavoivan hänen tyyliään Dark Side Of The Moonin ajoilta. Tyylillisesti ”Hot River” lieneekin levyn ainoa raita joka tarjoaa jotain tyydytystä niille Masonin seuraajille jotka kuuntelevat levyä siinä toivossa että se kuulisivat jotain Pink Floydilta kuulostavaa.

Yksittäinen suosikkini kaikista levyn biiseistä on ”I Was Wrong” joka on levyllä Wyattin debyytti sen käynnistävän ”Can’t Get My Motor to Startin” jälkeen jonka Karen Kraft laulaa. Loput kappaleista on Wyattin laulamia ja juuri UFO-skeptikon erehdyksestä tarinoivassa ”I Was Wrongissa” hän on parhaimmillaan. Wyatt laulaa rytmikkäästi hengästyneen vilpittömän oloisesti ja hänen vokaalinsa yhdistettynä villisti ja riitasointuisesti tuuttaileviin puhaltimiin sekä Masonin simppeliin, mutta tiukkaan rumpalointiin muodostavat todella viehättävän ja omaperäisen sekoituksen.


Lue myös: Levyarvio: Pink Floyd – Animals (1977)

Nick Masonin nimi ei lopulta tainnut tehdä suurta vaikutusta Fictitious Sportsin myyntiin. Levy ei noussut listoille eikä aiheuttanut muutenkaan juuri aaltoja muusiikkimaailmassa ilmestyessään. Nykyään lähinnä varovaisesta kulttimaineesta nauttiva Fictitious Sports on kuitenkin allekirjoittaneen mielestä ehdottomasti yksi parhaista Pink Floyd -leirin aikaan saamista soololevyistä (kutsutaan sitä nyt sellaiseksi). 

Fictitious Sportsin jälkeen Carla Bley palasi jazzin pariin (vuonna 1981 ilmestyi mainio levy Social Studies) ja Nick Mason Roger Watersin vallan alle Pink Floydiin. The Wall -kiertueen jälkeen Pink Floyd eli hetken aikaa epätietoisuuden vallassa kunnes julkaisi Watersin johtamana vuonna 1983 yhtyeen viimeiseksi tarkoitetun albumin The Final Cut. David Gilmour ja Nick Mason elvyttivät kuitenkin nimen vuonna 1986 A Momentary Lapse Of Reason -levyn ja valtavan kiertueen merkeissä. Hieman ennen tätä Mason oli tehnyt lisää soolomusiikkia yhdessä 10cc:ssä ja Mike Oldfieldin yhtyeessä soittaneen kitaristi Rick Fennin kanssa. Valitettavasti duon kliseiseen kasari-soundiin uppoava levy Profiles (1985) jää kauaksi Fictitious Sportsin kiinnostavuudesta. Profilesin jälkeen Mason ei ole muutamaa soundtrackia lukuunottamatta yrittänyt luoda omaa musiikillista uraa Pink Floydin ulkopuolella.

Parhaat biisit: ”I Was Wrong”, ”Siam”, ”Do Ya?”, ”I Am Mineralist”, ”Wervin’”


Rating: 4 out of 5.
Kirjoittaja: JANNE YLIRUUSI

Kappaleet

  1. Can’t Get My Motor To Start (3:35)
  2. I Was Wrong (4:10)
  3. Siam (4:46)
  4. Hot River (5:11)
  5. Boo To You Too (3:24)
  6. Do Ya? (4:29)
  7. Wervin’ (3:55)
  8. I’m A Mineralist (6:14)

Muusikot

Nick Mason: rummut, perkussiot Robert Wyatt: vokaalit Karen Kraft: vokaalit (1-lead) Chris Spedding: kitarat Carla Bley: koskettimet Terry Adams: huuliharppu & klavinetti (1), piano (5) Gary Windo: tenorisaksofoni, bassoklarinetti, huilu, taustavokaalit Gary Valente: pasuuna, taustavokaalit Michael Mantler: trumpetti Howard Johnson: tuuba Steve Swallow: bassokitara Carlos Ward: taustavokaalit D. Sharpe: taustavokaalit Vincent Chancey: taustavokaalit Earl McIntyre: taustavokaalit

Tuottajat: Carla Bley & Nick Mason
Levy-yhtiö: Harvest / Columbia

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

Website Built with WordPress.com.

Ylös ↑

%d bloggaajaa tykkää tästä: