Saksalainen jazz on kulttuurisen stereotypian tasolla sisäisesti ristiriitainen ajatus. Saksalaiseen musiikkiin liittyvä rytminen raskaus on jonkinlainen antiteesi jazz-musiikin groove-ihanteelle. Marssimusiikki aksentoi ensimmäisiä iskuja kun taas afroamerikkalainen keinahtelu lähtee seuraavien, painottomien nuottien aksentoinnista ja synkopoinnista. Kulttuuriset stereotypiat ovat onneksi taas virheellisiä, sillä rikas saksalainen jazz-elämä on tuottanut yhden koko kulttuurimuodon hienoimmista instituutioista: kontrabasisti Manfred Eicherin perustaman ECM-levy-yhtiön.
Amerikkalaiset voivat jurputtaa mitä haluavat Blue Noten puolesta, mutta minä olen sitä mieltä, että ECM on kaikkein merkittävin levy-yhtiö jazzin saralla. Se on tehnyt improvisoidusta musiikista globaalin ilmiön, joka hyödyntää maailman musiikkiperinteitä afro-amerikkalaista, kreoli/klezmer/blues-pohjaista perinnettä huomioiden, mutta myös paljon laajemmin.
Halusin tarkastella saksalaista jazzia siis saksalaisen ECM-artistin levyn näkökulmasta. Päädyin valitsemaan tämän melko tuntemattoman levyn vuodelta 1981 paitsi siksi, että se on hyvä, myös siksi, että kappaleiden nimet ovat komean saksalaiset. Ja onhan se mukavaa kuunnella välillä musiikkia, joka ei ole edes kaikille kantapeikoille tuttua. Lisäksi, yksi ECM:n ansioita oli, että se piti jazzia hengissä halki 1980-luvun rappiovuosien. Joe Hendersonin State of the Tenorin lisäksi on vaikea muistaa klassisia 80-luvun jazz-levyjä joita ECM ei olisi julkaissut.
Freigeweht tarkoittaa ”vapaasti puhallettu”. Levy on monella tapaa tyylipuhdas esimerkki ECM-soundista. Brüninghaus onkin yhtiön vakiopianisteja, joka on soittanut mm. Eberhard Weberin Colors of Chloëlla ja Jan Garbarekin Twelve Moonsilla. Kappaleet tasapainoilevat abstraktin vapauden ja lyyrisen melodisuuden välillä. Efekti on minusta vähän sama kuin mikä erottaa todellisen maisemavalokuvan postikorttikuvasta: makeuden ja realistisuuden välinen tasapaino. Soundissa lyyrisyys ja teräksisyys lyövät kättä hiukan samalla tavalla kuin David Tornin Cloud About Mercury –levyllä.
Kappaleet ovat pitkiä ja melodiat melko viitteellisiä. Soolot ovat pääasiassa harmonian ”sisällä”, eli varsinaisia dissonansseja ei kuulla valtavasti, mutta kappaleiden harmoniat ovat melko monimutkaisia; ne nojautuvat melodisen mollin moodien tarjoamaan impressionistiseen väripalettiin.
Upeinta levyllä ovat minusta instrumenttisuoritukset. Kenny Wheeler soittaa häikäisevän kauniisti flyygelitorvellaan. Oboisti Bjynjar Hoff soittaa miellyttävästi, myös suuremmalla englannintorvella. Keith Jarrettin pohjoismaisessa kvartetissa soittanut Jon Christensen pääsee loistamaan basistittomassa ympäristössä. Bassorumpu toimii paljon aktiivisemmin kuin normaalissa jazz-soitossa, mutta soitossa on paljon dynaamista herkkyyttä. Erityisesti huomiota herättää avausraita ”Stufen” (Vaiheet) 7/8 jakoineen.
Levy on mielestäni tyylipuhdas ECM-pläjäys, jonka soisi muistettavan paremmin. Ehkei suoranainen mestariteos (pitkät kappaleet eivät paikoin pidä otteessaan), mutta laatuvalio.
Kirjoittaja: SAKU MANTERE
Muut Viikon teos -sarjan osat löydät täältä.
Pienemmät Purot 
Vastaa