Allekirjoittaneen valinnat vuoden1974 parhaiksi levyiksi sijoituksilla 21-36. Vuoden kirkkain kärki julkistetaan seuraavien viikkojen aikana.
21. Renaissance: Turn Of The Cards (UK) ****
22. Samla Mammas Manna: Klossa knapitatet (SE) ****
23. Pekka Pohjola: Harakka Bialoipokku (FI) ****
24. Stan Getz: Captain Marvel (US) ****
25. Le Orme: Contrappunti (IT) ****
26. Quella Vecchia Locanda: Il tempo della gioia (IT) ****
27. Roxy Music: Country Life (UK) ****
28. Ange: Au-delà du délire (FR) ****
29. Brian Eno: Here Come the Warm Jets (UK) ****
30. Caravan: Caravan & The New Symphonia (UK) ****
31. Egg: The Civil Surface (UK) ****
32. Il Volo: s/t (IT) ****
32. Weather Report: Mysterious Traveller (US) ****
34. Arti & Mestieri: Tilt (Immagini per un orecchio) (IT) ****
35. Cluster: Zuckerzeit (DE) ****
36. Tasavallan Presidentti : Milky Way Moses (FI) ****
37. Premiata Forneria Marconi: L’isola di niente (IT) ****
21. Renaissance: Turn of the Cards
Turn Of The Cards on vuonna 1969 perustetun Renaissancen viides studioalbumi.
Hipgnosiksen suunnittelemaan komeaan tarot-aiheiseen kanteen käärityllä Turn Of The Cardsilla Renaissance jatkaa edellisen levyn Ashes Are Burningin kokoonpanolla Annie Haslam (vokaalit), Jon Camp (basso, akustinen kitara), John Tout (koskettimet) ja Terrence Sullivan (rummut). Lisäksi bändin perustajajäsen Michael Dunford (akustinen kitara) palasi bändin jäseneksi oltuaan välillä vain biisintekijänä. Sanoitukset ovat yhtä runoilija Betty Thatcherin käsialaa.
Kokoonpano on siis stabiili, entäpä musiikki?
****
22. Samla Mammas Manna: Klossa knapitatet
Klossa Knapitatet on vuonna 1969 perustetun ruotsalaisen Samla Mammas Mannasin kolmas studiolevy.
Samla Mammas Manna petraa kolmannella levyllään jonkin verran edellisiin levyihin verrattuna. Sävellykset ovat aiempaa monimutkaisempia ja yhtyeen sointi terävämpi. Samla Mammas Manna asemoituu Klossa Knapitatet levyllä aiempaakin selvemmin osaksi progressiivisen rockin kompleksista ala-haara eli avantprogea.
Klossa Knapitatet onkin suht helppo nähdä jonkinlaisena pohjoissmaalaisena sisarversiona Henry Cow’n vuoden 1973 levystä Leg End. Toki Samla Mammas Mannasilla on oma paljon lystikkäämpi ja humoristisempi tyylinsä. Ja mukana on edelleen roimasti vaikutteita ruotsalaisesta kansanmusiikista. Kaiken kaikkiaan Klossa Knapitatetin teknisesti taitava musiikki on myös hyvin iloluontoista ja hilpeää.
Klossa Knapitatet on instrumentaalista musiikkia tosin musiikin seassa kuullaan jonkin verran varsin outoa sanatonta vokalisointia. Myös jodlausta. Nelihenkinen (hanuristi Brynn Settels vierailee yhdessä kappaleessa) yhtye soittaa soittaa äärimmäisen taitavasti. Erityisen vaikutuksen tekee bändin pääkihon Lars Hollmerin sähköpianovyörytykset (Holmer soittaa myös harmonikkaa josta myöhemmin tulikin hänelle pääasiallinen instrumentti) mutta myös kitaristi Coste Apetrea tekee hyvää työtä välillä vikkelästi ja tarkasti puhtaalla soundilla näppäillen ja välillä todella raastaen ja rämistellen kitaraansa säröt täysillä. Sähköisyyden vastapainona levyllä kuullaan myös runsaasti akustista pianoa, akustista kitaraa ja jo edellä mainittua harmonikkaa. Muutamat lyhyemmät välimäiset kappaleet ovat jopa täysin akustisia istrumentaatioltaan.
Vauhti on kova on lähes kaikissa kappaleissa. Hengästyttävän kova. Ehkä levy olisi kokonaisuutena hyötynyt jos mukana olisi ollut hieman enemmän seesteisiä jaksoja.
Klossa Knapitatet on hyvä osoitus siitä että myös hilpeä ja iloinen musiikki voi olla intensiivistä, energistä ja tinkimätöntä. Harvaan levyyn sopii yhtä hyvin hieman kliseinen luonnehdinta ”musiikillista ilotulitusta” kuin Klossa Knapitatetiin. Harva progelevy on myöskään yhtä ruotsalaisen kuuloinen kuin tämä. Heja Sverige!
Parhaat biisit: “Liten dialektik”, ”Långt ned i ett kaninhål”, ”Musmjölkningsmaskinen”, ”Ramlösa kvällar”
****
23. Pekka Pohjola: Harakka Bialoipokku
Harakka Bialoipokku on Pekka Pohjolan toinen sooloalbumi.
Tukholmassa äänitetty Harakka Bialoipokku jatkaa pitkälti pari vuotta aiemmin ilmestyneen edeltäjänsä Pihkasilmä kaarnakorvan linjoilla ollen kuitenkin kaikin puolin hiotumpi tapaus. Niin soitoltaan kuin tuotannoltaan.
Pohjolan musiikki on edelleen tyyliltään melodista ja vauhdikasta jazzilla maustettu progressiivista rockia jossa on tarmokkaan suorittamisen ohella on myös pastoraalisempia sävyjä. Levyn ensimmäinen puoliskolla tuntuu olevan hieman tarkemmin sävellettyjä progebiisejä ja toisella puoliskolla jazz-vaikutteet ovat vahvempia touhun mennessä enemmän jazz-rockin suuntaan. Osittain tähän liittyen puhaltimet ovat jopa aiempaa enemmän solistisessa pääosassa ja niitä tuuttaamassa onkin suomen jazz-skenen parhaimmisto eli Eero Koivistoinen, Paroni Paakkunainen ja Pekka Pöyry.
Pohjolan oma basson soitto on edelleen yltäkylläistä (etenkin ”Hereilläkin uni jatkuu”-biisissä bassottelu on upeaa ja liidaa koko kappaletta), mutta mies ei sorru enää missään vaiheessa ylisoittoon kuten debyytillä muutamaan otteeseen. Pohjola soittaa levyllä myös muutaman ihan tyylikkään piano-osuuden. Samla Mammas Mannan kitaristi Coste Apetrean kitarointia kuullaan kappaleessa ”Sekoilu seestyy”. Apetrean tunnelmallinen kitarointi tuo minulle aina mieleen Mike Oldfieldin Tubular Bellsin (1973) toisen puoliskon loppuosan pitkän kitarajäähdyttelyn. Pohjolan oma bassosoolo kappaleen päätteeksi menee ehkä hieman liioittelu puolelle vaikka onhan se tavallaan viihdyttävää kuultavaa.
Harakka Bialoipokkun sovitukset ovat kompaktimpia eivätkä niin rönsyileviä kuin aiemmin. Tämä on tavallaan sekä hyvä että huono puoli. Tuntuu että jotain Pihkasilmä kaarnakorvan rempseästä viattomuudesta on menetetty ja ensimmäisen puolen proge-biiseissä on aavistuksen verran jotain jähmeää. Toisaalta Harakan aiempaa hallitummat sävellykset ja sovitukset ovat parhaimmillaan niin herkullisia ettei ole todellakaan syytä valittaa ja toisaalta b-puolen jazzahtavammissa kappaleissa on rennompi tunnelma ja enemmän soittamisen iloa.
Harakka Bialoipokku on vahvaa jatkoa Pohjolan soolouralle. Levy sai ilmestyessään hyvän vastaanoton Suomessa ja YLE valitsi sen vuoden levyksi. Wigwam-yhteyksien kautta levy tuli myös Richard Bransonin Virgin -levy-yhtiön tietoisuuteen ja se julkaistiin kansainvälisesti nimellä B The Magpie. B The Magpie ei juuri maailmalla huomiota lopulta herättänyt, mutta Virgin kontaktien kautta tuli ehdotus työskennellä yhtiön suurimman staran eli Mike Oldfieldin kanssa. Tämä kuvio tuotti hedelmää lähivuosina Oldfieldin tuottaman Keesojen lehto -levyn muodossa ja Pohjola liittyi myös Oldfieldin bändiin tämän lähtiessä ensimmäiselle kiertueelleen 70-luvun lopulla.
Parhaat biisit: ”Ensimmäinen aamu”, ”Huono sää / Se tanssii…” ”Hereilläkin uni jatkuu”
****
24. Stan Getz: Captain Marvel
Captain Marvel -levyllä aiemmin jo kymmeniä albumeita bändinjohtajana tehnyt Stan Getz (1927-1991) liittoutuu kosketinsoittaja Chick Corean johtaman Return To Forever yhtyeen kanssa.
Vuonna 1962 tehty levy Jazz Samba teki Getzistä lähes pop-tähden ja hän jumiutuikin vuosikausiksi tekemään bossa nova-levyjä samaan aikaan jazzin muuttuessa nopeaan tahtiin Miles Davisin, John Coltranen, Ornette Colemanin ja muiden innovaattorien eteen päin potkimana. 70-luvun alussa Getz oli, jos ei nyt sentään has-been, niin ainakin suht pahasti jazzin kärkijoukoista pois tipahtanut alemman keskisarjan kehäraakki. Päihdeongelmista huolimatta soittotaidot Getzillä olivat kuitenkin yhä tallella mikä kuuluu hyvin tälläkin levyllä jossa Getz viisasti liittoutui nuorien kykyjen kanssa.
Kosketinsoittajataituri Corea (joka oli soittanut Getzin kanssa jo vuonna 1966) olikin luonteva yhteistyökumppani Getzille koska kuten vanhempi kollegansa myös hän oli alkanut äskettäin ammentamaan vaikutteita lattari-musiikista hieman ennen Captain Marvelin sessioita startanneessa yhtyeessään Return To Forever…
****
25. Le Orme: Contrappunti
Contrappunti on Italiassa vuonna 1966 perustetun Le Ormen viides studioalbumi.
Levy alkaa Tony Pagliugan jylhän tummasti soivalla urkuintrolla minkä jälkeen basisti Aldo Taglipietra ja rumpali Michi Dei Rossi tulevat mukaan ja koko kolmikko soittaa intensiivisen rytmisesti läpi kuusi minuuttisen instrumentaalisen nimibiisin joka tuo mieleen vahvasti Emerson Lake & Palmerin. ”Contrapuntti” on sykähdyttävä ja pulssia nostattavan vahva aloitus levylle vaikka ELP-vaikutteiden palaaminen näin selkeinä hieman yllättää koska ne olivat pitkäkti karsiutuneet yhtyeeen soinnista edellisellä levyllä, mestarillisella, Felona e Soronalla (1973).
Le Ormea onkin kuvailtu usein ”Italian ELP:ksi”. Se on osittain liioittelua mutta Contrapuppuntilla väite osuu ehkä lähimmäksi maalia.
Contrappunti on hieman instrumentaalipainotteisempi kuin moni muu Le Ormen levy ja basisti/laulaja Taglipietra pääsee ääneen vain muutamassa kappaleessa kuten melko akustisesti soivassa balladissa ”Frutto acerbossa” jonka levydynamiikan kannalta voisi ilkeästi väittää olevan vastine ELP:n Lucky Manille. Sävellykseltään kyse ei kuitenkaan ole mistään plagiaatista. Ja juuri se Contrappuntin pelastaakin: vaikka yhtyeen dna:ssa ELP-vaikutteet vahvoina elääkin ei se missään vaiheessa sorru samalla tavalla suoraan kopiointiin kuin vaikkapa saksalainen Triumvirat. Pelkästään italialainen tunteellisuus erottaa yhtyettä esikuvastaan.
Levyn komein laulusuoritus Taglipietralta kuullaan hienossa kappaleessa ”La fabbricante d’angeli” johon hänen surumielinen lauluäänensä sopii täydellisesti. Kappale tasapainoilee kiinnostavasti alakuloisen ja lähes riemukkaan tunnelman välillä ja Dei Rossin kiihkeä rumpalointi ajaa kappaletta eteenpäin vaikuttavasti.
Contrappuntin päättää vaikuttavasti 9 minuuttinen mini-eepos ”Maggio” joka lienee yksi Le Ormen kompleksisimmista kappaleista. Erityisesti siinä kuitenkin viehättää parin minuutin kohdalla kuultava majesteettinen jakso kilahtelevine putkikelloineen. ”Maggion” syntetisaattori-melodiassa on myös jotain perinpohjaisesti leormemaista ja tuntuu että yhtye palasi tulevaisuudessa liiaankin usein hyvin samankaltaisiin teemoihin.
Contrappuntti ei yllä omaperäisyydessä aivan Felona e Soronan tasolle, mutta erittäin vahva Le Orme -levy se kuitenkin on.
Parhaat biisit: ”Contrappunti”, ”Allante”, ”La fabbricante d’angeli”, ”Maggio”
****
26. Quella Vecchia Locanda: Il tempo della gioia
l tempo della gioia on Roomassa 1970 perustetun Quella Vecchia Locanda (”vanha taverna”) toinen ja viimeinen studioalbumi.
Quella Vecchia Locanda lähestyy progressiivista rockia jopa keskimääräistä enemmmän klassisen musiikin suunnasta. Romanttisen aikakauden klassinen musiikki on selvästi Quella Vecchia Locandan väellä hallussa eivätkä he pelkää hyödyntää oppeja oman musiikkinsa puitteissa. Vaikutelmaa korostaa yhtyeen puoliakustinen soundi sekä huilun ja viulun suuri rooli musiikissa. Il tempo della gioialla yhtyeen sointi on hyvin kamarimusiikkimainen jota maustetaan vain satunnaisesti rockilla.
Siinä missä yhtyeen debyytti kuulosti hetkittäin liikaa pastisseilta Vivaldin ja muiden vanhojen mestareiden musiikista Il tempo della gioia on omaäänisempi ja tuntuu ujuttavan vaikutteet luontevammin osaksi omaa musiikkiaan.. Ensimmäisen levyn rasittava viulun vinguttelija Donald Lax on tällä levyllä korvattu hienovaraisemmin soittavalla viulisti Claudio Filicella. Tämä muuttaa kokonaissoundia miellyttävämpään suuntaan. Il tempo della gioia onkin esikoisalbumia huomattavasti kauniimpi ja rauhallisemmin soiva. Myös sävellykset ovat harkitumpia ja aiempaa hienovaraisempia. Tuttua italialaista draamaa löytyy kuitenkin etenkin vokaalisuorituksista. Turhaan paisutteluun ei kuitenkaan sorruta ja vokalisti Giorgio Giorgi laulaa taitavasti vaikkei ehkä ikimuistoisen persoonallisesti.
Il tempo della gioia on italoprogen yksi hieman vähemmän tunnetuista helmistä joka on turhaan jäänyt PFM:n ja Bancon tunnetumpien levyjen varjoon, mutta on ehdottomasti haltuun ottamisen arvoinen kaikille sinfonisen progen ystäville.
Parhaat biisit: ”A forma di…”, ”Il tempo della gioia”, ”È accaduto una notte”
****
27. Roxy Music: Country Life
Country Life on vuonna 1970 perustetun Roxy Musicin neljäs studioalbumi.
Country Life on mainiota jatkoa samalta kokoonpanolta joka teki Roxy Musicin edellisen levyn, mestarillisen Strandedin (1973). Tyylillisesti Country Life jatkaa melko pitkälti edeltäjänsä linjoilla, mutta on laadullisesti kuitenkin epätasaisempi ja toisaalta musiikillisesti suoraviivaisempi.
Levy alkaa raivoisan intensiivisesti pauhaavalla eeppiselle rock-raidalla ”The Thrill Of It All”. Sovitukseltaan pieniä yksityiskohtia täyteen ahdettu kappale jyrää eteenpäin Johnny Gustafsonin upean bassottelun eteenpäin potkimana hetkeksikään hellittämättä kuin rekka ilman jarruja. ”The Thrill Of It All” onkin nimensä mukaisesti sykähdyttävää ja jännittävää kuunneltavaa…
****
28. Ange: Au-delà du délire
Au-delà du délire on ranskalaisen Angen kolmas studiolevy.
Siinä missä ranskalaiset progebändit liikkuvat usein varsin jazzahtavissa tunnelmissa on kahden veljeksen, laulaja Christian Décampsin ja kosketinsoittaja Francis Décampsin, vuonna 1969 perustama Ange selkeämmin osa sinfonisen progen koulukuntaa. Angen musiikissa tuntuu (vaikka en ranskaa osaakaan) yleensä olevan aina vahva kerronnallinen ote ja ilmeisesti bändin sanoitukset ovatkin hyvin runollisia.
Au-delà du délire on konseptialbumi 1300-luvulla syntyneen maanviljelijän omalaatuisesta seikkailusta läpi ajan ja universumin. (Lisää levyn tarinasta voi lukea täältä >)
Usein vokaalit ja sanoitukset tuntuvat dominoivan Angen musiikkia liikaakin, mutta Au-delà du délirella yhtye saavuttaa hienon tasapainon musiikin ja tarinankerronnan välillä. Hieman lammasmaisesti, mutta vaikuttavasti määkivän Décampsin lauluäänessä on voimaa ja kyllä hän tällä tavanomaista musikaalisemmalla Au-delà du délirellakin on kuitenkin levyn ehdoton tähti. Décamps laulaa suurella tunteella, mutta hänen äänessään on mukana myös ihastuttavasti silkkaa raivoa eikä hänen eläytymisensä ole samalla tavalla imelän tai falskin kuuloista kuin vaikkapa joillain italoprogen ”suurilla tunteiden tulkeilla”.
Christian Décampsin omalaatuiset rouheat ja hekittäin hieman tivolimaiset kosketinsoitin-soundit hallitsevat enimmäkseen musiikkia, mutta myös kitaristi Jean Michel Brézova pääsee soittamaan muutaman todella messevän ja hauskan kuuloisen vonkusoolon joista hienoin kuullaan levyn päättävässä yhdeksän minuuttisessa nimiraidassa. Teknisesti Ange ei ole erityisen taitava yhtye, mutta onnistuu silti luomaan musiikillaan vaikuttavaa draamaa. Aseina Angella on läjä hienoja melodioita, omintakeinen soundi sekä riittävästi kontrasteja joita yhtye luo törmäyttämällä onnistuneesti pehmeitä osiota rankempaan runttaukseen.
Angen rouheassa sinfonisessa progessa yhdistyy kiinnostavasti Genesiksen mieleen tuova sinfoninen tarinan kerronta ja hyvin ranskalainen hieman boheemi Jacques Brel -henkinen runollisuus. Ja kaikista parhaiten tämä kaikki toimii juuri Au-delà du délire -levyllä.
Parhaat biisit: ”Exode”, ”Fils de Lumiere”, ”Au-delà du délire”
****
29. Brian Eno: Here Come the Warm Jets
Here Come The Warm Jets on Roxy Musicissa pinnalle nousseen ”epämuusikko” Brian Enon ensimmäinen soololevy. Levynnimi on viittaus Enolle niin rakkaaseen pornografiaan.
Levy on ensimmäinen jossa Eno ottaa vastuulleen päävokaalit ja hän pärjääkin hommassa hyvin siitä huolimatta että musiikkikriitikko Chrissie Hynde (ja myöhemmin Pretendersin vokalisti) kuvaili Enon ääntä näin: ”not unlike the shriek of a hare that’s just caught an air-gun pellet up the ass.” Ihan kuvaavaahan tuo on enkä Itseasiassa en usko että Hynde tarkoitti lausuntoaan ainakaan pelkästään negatiiviseksi. Enon sanoitukset ovat dadaistista höpöhöpöä, kummallisia irrallisia fraaseja joille kuulija voi assosioida vaikka mitä omia merkityksiä. Tai olla assosioimatta, mutta osana musiikkia ne kuitenkin toimivat mainiosti.
Eno soittaa itse levyllä syntetisaattoreita ja joitakin kitaraosuuksia. Apuna Enolla levyllä on Roxy Musicista muutamissa kappaleissa kitaristi Phil Manzanera, puhallinsoittaja Andy Mackay ja rumpali Paul Thompson. King Crimsonin basisti ja tuleva Roxy Musicin jäsen John Wetton soittaa bassoa muutamassa parissa kappaleessa ja kitaristi-ässä Chris Spedding kahdella raidalla. Levyn merkittävin yksittäinen muusiikko on kuitenkin kolmessa kappaleessa soittava Robert Fripp jonka kanssa Eno oli aloittanut hedelmällisen yhteistyön jo edellisenä vuonna proto-ambient -levyn (No Pussyfooting) myötä.
Robert Frippin sinne tänne kiemurteleva tulinen ja lähes kaksi minuuttia pitkä kitarasoolo ”Baby’s On Firessa” (jossa siis tosiaan lauletaan palavasta vauvasta…) on levyn yksittäinen kohokohta. Todella huimaava suoritus ja yksi Frippin hienoimmista kitarasooloista ikinä. Ja ollaan rehellisiä: yksi hienoimmista kitarasooloista ikinä ylipäätänsä! Toki itsepintaisesti naputtava kappale, jossa Eno laulaa ylimielisevän narisevasti, on kiinnostava muutenkin, mutta sitä on aivan mahdotonta ajatella ilman Frippin sooloa. Fripp sai sävellyskrediitin levyn kappaleesta ”Blank Frank”.
Toinen erityisen vaikuttava raita levyllä on marssimaisen rummutuksen eteenpäin potkiva ”Dead Finks Don’t Talk”. Hienosti toimiva pop-kappale tuo hetkittäin mieleen Kevin Ayersin musiikin ja sisältää perinteisessä mielessä vakuuttavinta laulua Enolta (puheosuuksien ja muiden outojen äänetelyiden välissä). Todella herkullinen kappale.
Jossain esipunkin ja kompaktiin mittaan puristetun progen välissä pyristelevä Here Come The Warm Jets on pääosin riettaasti ja simppelisti runttaavaa rokkia jota Enon omaperäinen tuotantomaailma ja vielä omaperäisemmät vokalisoinnit koristelevat. Omintakeisen balladin “On Some Faraway Beachin” ambient-katkelma enteilee kuitenkin jo muutamaa vuotta myöhemmin ilmestyvän mestarillisen Another Green World -levyn kuulaita toismaailmallisia tunnelmia.
Parhaat biisit: ”Baby’s On Fire”, ”Driving Me Backwards”, ”On Some Faraway Beach”, ”Dead Finks Don’t Talk”
****
30. Caravan: Caravan & The New Symphonia
Caravan & The New Symphonia on vuonna 1968 Canterburyssa perustetun Caravanin ensimmäinen livealbumi.
Caravan & The New Symphonia ei ole mikä tahansa hätäinen rahastusmielessä koottu livejulkaisu vaan edellislevynsä, For Girls Who Grow Plump in the Night (1973), orkestraatioista innostuneena Caravan päätti soittaa myös livenä sinfoniaorkesterin kera. Yhtyeen unelma toteutui 50 henkisen orkesterin ja kuoron kera Theatre Royal, Druly Lane lokakuussa 1973.
****
31. Egg: The Civil Surface
The Civil Surface on vuonna 1968 perustetun brittiläisen Eggin kolmas studiolevy.
Dave Stewartin (urut), Mont Campbellin(basso/vokaalit) ja Clive Brooks (rummut) muodostama trio on yksi progressiivisen rockin pioneeriyhtyeistä jonka kaksi ensimmäistä levyä Egg (1970) ja The Polite Force (1971) veivät omalta osaltaan genreä entistä monimutkaisempaan suuntaan. Klassisen musiikin vaikutteet ja vaihtojakoinen rytmikka olivat olennainen osa bändin tyyliä. Eggin haastavat ja hieman kummalliset levyt eivät kuitenkaan olleet menestyksiä ja bändi sai potkut levy-yhtiöltään 1972 ja päätti toimintansa pian tämän jälkeen.
Vuonna 1974 kolmikko sai kuitenkin yllättäen tarjouksen uudesta levysopimuksesta Virginin alamerkiltä Carolinelta. Eggin liverepertuaariin oli kuulunut muutamia levyttämättömiä ja faneilta mainion vastaanoton saaneita kappaleita joten bändi päätti tarttua tähän mahdollisuuteen levyttää ne.
****
32. Il Volo: s/t
Il Volo on samannimisen, 1974 perustetun ja vain kaksi vuotta toimineen ja kaksi levyä tehneen, italialaisen yhtyeen esikoislevy.
Il Volo oli eräänlainen italo-progen ”supergroup” sillä kaikki yhtyeen jäsenet olivat soittaneet aiemmin jonkinlaista nimeä jo aiemmin saavuttaneissa bändeissä. Näistä tunnetuin on ehkä Il Volon kitaristi Alberto Radiusin ja kosketinsoittaja Gabriele Lorenzin aiempi bändi Formula Tre.
Levyn aloitusraita ”Come una zanzara” on tyrmäävän kova! Korkealta pimputtelevan sähköpianon ja matalalta tyydyttävästi murisevan basson vastaikkainasettelu on mahtavaa kuultavaa. Kyseessä ei ole hassumpi levy muutenkaan, mutta valitettavasti muu levy ei missään vaiheessa nousee aivan aloitusraidan tasolle. Il Volo -levy on keskimääräistä italoprogea groovaavampaa matskua ja se on luonteva yhdistelmä italo-progelle tyypillistä sinfonisuutta ja jazz-rockia.
Il Volon musiikki on melodista ja suht simppeliä eikä sen sovitukset ole yhtä kukkean koristeellisia kuin italoprogessa tyypillisesti. Tämä kuitenkin kääntyy pääasiassa levyn eduksi. Instrumentalisteista erityisesti edukseen nousee jo edellä mainittu kosketinsoittaja Gabriele Lorenzi ja muhavan aggressiivisesti hyvin pintaan miksattua lämpimästi soivaa bassoa soittava Roberto Callero. Muutkin bändin jäsenet tekevät hyvää työtä ja rumpali Gianni Dall’Aglio pääsee loistamaan levyn viimeisessä leikkisässä kappaleessa ”Sinfonia delle scarpe da tennis” jonka hän soittaa lähes täysin pelkästään tom-tomeilla tussautellen. Bändin kaksi kitaristia hoitavat vokaalit ja homma suoriutuukin ihan miellyttävän kuuloisesti, vaikkakin hieman persoonottomasti.
Il Volon debyytti on vähän tunnettu helmi jonka jokaisen italialaisesta progesta kiinnostuneen kannattaa ehdottomasti ottaa haltuun. Se tarjoilee hieman kompaktimpaa ja simppelimpää, mutta ei yhtään vähäarvoisempaa, näkemystä italialaisesta progesta kuin genren suuret nimet.
Il Volon toinen albumi, vuonna 1975 ilmestynyt, Essere o non essere? Essere, essere, essere! on suurin piirtein tasoltaan ja tyyliltään vastaava albumi tosin toisin kuin debyytti se on lähes kokonaan instrumentaalinen albumi.
Parhaat biisit: ”Come una zanzara”, ”Il calore umano”, ”La canzone del nostro tempo”, ”Sinfonia delle scarpe da tennis”
****
32. Mysterious Traveller
Mysterious Traveller on vuonna 1970 perustetun jazz-rock bändi Weather Reportin neljäs studiolevy.
Mysterious Travellerilla Weather Report koki dramaattisia muutoksia. Kosketinsoittaja Joe Zawinul ja puhallinsoittaja Wayne Shorter eivät enää tulleet toimeen kolmannen perustajajäsen basisti/säveltäjä Miroslav Vitousin kanssa. Vitous sai lähteä ja hänet korvatiin Alphonso Johnsonilla. Siinä missä Vitous oli soittanut lähes pelkästään akustista bassoa keskittyi Johnson nimenomaan sähköbassoon. Vitousia kuullaan Mysterious Travellerilla vain yhdessä lyhyessä kappaleessa.
Mysterious Traveller vie yhtyeen sointia lihaksikkaampaan ja tavallaan myös hieman tavanomaisempaan jazz-rock -tyyliin. Musiikki ei ole enää aivan yhtä leijailevaa, abstraktia ja kokeellista kuin bändin aiemmilla levyillä. Voi olla että Mahavishnu Orchestran menestys vaikutti Weather Reportin suuntaan, mutta eivät he missään nimessä vielä valtavirtaan Mysterious Travellerilla uineet.
Sointia tukevoittaa paitsi Johnsonin sähköbasso niin myös aiempaa huomattavasti keskeisemmässä roolissa olevat syntetisaattorit. Zawinul käyttää syntetisaattoreita luontevasti ja luovasti sähköpianon tukena ja loihtii soittimista varsin kiinnostavia ääniä. Yhtenä esimerkkinä mainittakoon erittäin pistävä syntetisaattori-soundi ”American Tangossa”. Shorterin saksofonit jäävät useissa kappaleissa hieman Zawinulin syntetisaattorien varjoon. Toisaalta Mysterious Traveller ei olekaan varsinainen yksilösuoritusten levy vaan kyse on enemmän tiukasti yhteen soittavasta kokonaisuudesta joka toteuttaa tehokkaaasti Zawinulin kuuluisaa teesiä ”We always solo, we never solo”
Osa Mysterious Travellerin kappaleista hyödyntää kahta rumpalia ja lisäksi vielä perkussionistia joten ei ihmekään että rytmeillä on vahva merkitys levyllä. Tämä on toki luontevaa jatkoa Miles Davisin Bitches Brewlle (1969) jonka levytyksessä Zawinulilla oli merkittävä rooli. Mukana on myös aiempaa enemmän latino-funk -henkeä vaikkei bändi onneksi sukella tuohon latteuteen mitenkään kokonaisvaltaisesti.
Jaco Pastoriuksen tähdittämillä ja valtavirtaa kosiskelevilla myöhemmillä funkahtavilla Weather Report -levyillä on intohimoiset faninsa, mutta minulle Mysterious Traveller edustaa yhtyeen parhaan kauden päätöstä josta suunta oli valitettavasti vain väjäämättömästi alaspäin.
Parhaat biisit: ”Nubian Sundance”, ”Cucumber Slumber”
****
34. Tilt (Immagini per un orecchio)
Tilt (Immagini per un orecchio) on vuonna 1974 perustetun Arti & Mestierin debyyttialbumi.
Arti & Mestieri edustaa italoprogen jazz-rockmaisempaa laitaa. Tyylillisesti kuusihenkinen Arti & Mestieri ei ole valovuosien päässä Mahavisnu Orchestrasta tosin sähkökitaran rooli ei ole Arti & Mestierin musiikissa läheskään yhtä suuri vaan solistista tilaa jaetaan enemmän saksofonille ja etenkin viululle. Ja siinä missä Mahavishnu Orchestra oli ensimmäisillä levyillään täysin instrumentaalinen käyttää Arti & Mestieri tehokkaaasti myös vokaaleja (laulupuolen hoitaa viulisti Giovanni Vigliar) hyväkseen. Tietty rupinen energia ja virtuoosinen soitto kuitenkin yhdistää Arti & Mestieriä ja Mahavishnu Orchestraa. Toisaalta Tilt tarjoilee myös joitakin hyvin italialaisen kuuloisia romanttisia melodioita joita ei voisi kuvitellakaan kuulevan John McLaughlinin bändiltä.
Arti & Mestierin kaikki kuusi soittajaa ovat taitavia, mutta suurimman vaikutuksen heistä tekee rumpali Furio Chirico jonka hyperaktiivinen ja intensiivinen rumpalointi lähentelee ylisoittoa, mutta pysyy nipin napin rajan oikealle puolella ja antaa merkittävästi energiaa yhtyeelle.
Arti & Mestieri teki vielä toisen loistavan levyn vuonna 1975 nimeltä Giro di valzer per domani, mutta sen jälkeen yhtyeen taso sukelsi. Vuoden 2015 paluulevy Universi Paralleli on tosin saanyt myös kehuja, mutta sitä en ole vielä itse päässyt kuulemaan.
Parhaat biisit: ”Gravità 9,81”, ”Articolazion”
****
35. Cluster: Zuckerzeit
Zuckerzeit on vuonna 1971 perustetun Clusterin kolmas studioalbumi.
Hans-Joachim Roedeliusin ja Dieter Moebiusin perustama krautrock-duo otti Zuckerzeitilla aivan uuden suunnan musiikilleen. Kaksikko muutti maaseudulle Forstiin ja hankki läjän halpoja syntetisaattoreita ja rumpukoneita joilla rakentelivat omassa suht alkeellisessa studiossaan kaikessa rauhassa ja hyvän ilmapiirin vallitessa kasaan levyn joka sai hyvin tunnelmia kuvaavan hieman imelän nimen Zuckerzeit (”Sokeriaika”). Zuckerzeitin musiikissa kohtaa kiinnostavalla tavalla tietynlainen futuristinen popmaisuus ja toisaalta hieman romuluinen kokeellinen lo-fi -estetiikka.
Siinä missä Clusterin aiemmat levyt olivat olleet pitkiä ja abstraktin huuruisia kraurock-jumitteluita on Zuckerzeitin kappaleet kompakteja (biisien kestot vaihtelevat kahdesta kuuten minuuttiin) ja rakenteiltaan hallitumpia ja sisältävät jopa selkeitä melodioita. Rumpukoneiden myötä rytmeillä on ensimmäistä kertaa merkittävä rooli Clusterin musiikissa ja ne tuovat Zuckerzeitiin myös tietynlaista popmaisuutta vaikka kaikki kappaleet instrumentaalisia ovatkin.
On mielenkiintoista että Roedelius ja Moebius sävelsivät levyn kappaleet erikseen ja äänittivät ne yksinään sekaantumatta toistensa kappaleisiin. Zuckerzeitia voikin ajatella kahtena yhteen liitettynä soolo-EP:nä. Käytännössä kappaleet muodostavat kuitenkin yllättävänkin koherentin ja luontevan kokonaisuuden. Ja ainakin itselleni on vaikea erottaa ilman levyvihkosen krediittejä kumpi on kumman sävellys. Moebiuksen kappaleet ovat keskimäärin ehkä hieman kokeellisempia ja tunnelmiltaan raastavampia kun taasen Roediliusin sävellykset ovat pehmeämpi ja lempeämpiä. Mutta tämäkään sääntö ei ole vedenpitävä jokaisen yksittäisen biisin kohdalla.
Zuckerzeitin lempeästi eteenpäin puksuttavissa krautrock-miniatyyreissä on jotain kovin sympaattista ja koukuttavaa. Ne ovat positiivisen, suorastaan riemastuttavan, kuuloisia äänikarkkeja. Omana aikanaan Zuckerzeit on varmasti kuulostanut hyvinkin futuristiselta ja eittämättä se on inspiroinut monien muiden artistien ohella ainakin Kraftwerkia ja Brian Enoa. Etenkin Enon hienolla Another Green World (1975) -levyllä on aistittavissa selkeitä vaikutteita nimenomaan tältä Clusterin levyltä. Enon kiinnostuksesta Clusterin musiikkia kohtaan todistaa myös se että muutamaa vuotta myöhemmin hän teki jopa kaksi levyä yhdessä Roedeliuksen ja Moebiusin kanssa.
Zuckerzeit on yksi kaikkien aikojen hienoimmista krautrock-levyistä ja etenkin sen kevyemmän ja popahtavamman haaran valioyksilö.
Parhaat biisit: ”Hollywood”, ”Rote Riki”, ”Caramba”, ”Fotschi Tong”
****
36. Tasavallan Presidentti : Milky Way Moses
Milky Way Moses on kitaristi Jukka Tolosen ja rumpali Vesa Aaltosen vuonna 1969 perustaman Tasavallan Presidentin neljäs studioalbumi.
Vuonna 1972 ilmestynyt Pressan kolmas albumi Lambert Land on yksi suomi-progen arvostetuimmista levyistä ja kyllähän se mainiota musiikkia sisältääkin, mutta itselleni levyn pilaa pitkälti Eero Raittisen kamalat vokaalit. Raittinen laulaa myös Milky Way Mosesilla, mutta syystä tai toisesta homma toimii tällä kertaa paljon paremmin. No parissa vuodessa ehtii oppia tietenkin paljon. Yhtye koki myös yhden kokoonpanomuutoksen matkalla Lambert Landista Milky Way Mosesiin. Basisti ja perustajajäsen Måns Groundstroem on vaihtunut Heikki Virtaseen. Tämä muutos ei kuitenkaan missään nimessä vahingoita bändiä, oikeastaan päin vastoin, sillä Virtanen soittaa kautta levyn todella hyvin. Ja ilmeisesti muu bändi on ollut samaa mieltä sen verran pintaan on Virtasen basso levyllä miksattu.
Levy alkaa letkeästi funkahtavasti rokkaavalla hienolla nimibiisillä, mutta todenteolla touhu muuttuu kiinnostavaksi toisella raidalla, 14 minuuttisella “Caught From The Airilla” joka on uusi tulkinta saksofonisti Eero Koivistoisen sävellyksestä jonka hän levytti alunperin nimellä “Lennosta kii!” omalle levylleen Valtakunta (1968). Pressan sovitus lähtee heti maukkaasti jazz-rock -poluille vauhdikkaan sähköpiano-riffin ryydittämänä. Päräyttävän intron jälkeen kappale poukkoilee sinne tänne erittäin tyydyttävästi ja Pekka Pöyry pääsee sooloilemaan railakkaasti kappaleessa saksofonillaan. Itseasiassa Pöyry onkin koko levyn solistinen tähti kitarasankari Jukka Tolosen jäädessä yllättäen hieman taustalle useissa kappaleissa.
Valitettavasti niin hieno kappale kuin “Caught From The Air” parhaimmillaan onkin on se myös hieman venytetyn oloinen. Ylipitkät kappaleet onkin Milky Way Mosesin suurin ongelma. Myös 14 minuuttinen “How To Start A Day” joka alkaa kiinnostavasti Raittisen kuiskailemilla vokaaleilla ja kasvattaa jännitettä onnistuneesti on lopulta sekin useamman minuutin liian pitkä. Lievästä venyttelystä huolimatta Milky Way Mosesin materiaali on pääosin laadukasta.
Jostain syystä Milky Way Moses ei saanut kovin hyvää vastaanottoa ilmestyessään ja keikoillakin väkeä alkoi olemaan harvalukuisimmin kuin aiemmin joten levy jäi Pressojen viimeiseksi ennen vuoden 2006 paluulevyä Six Complete. Tämä on sääli sillä minusta Milky Way Moses on bändin paras albumi ja kuuluu, jossei nyt aivan kotimaisen progressiivisen rockin eliittiin, niin sinne parhaaseen neljännekseen ainakin.
Parhaat biisit: “Milky Way Moses”, “Caught From The Air”
****
37. Premiata Forneria Marconi: L’isola di niente
L’isola di niente vuonna 1970 Milanossa perustetun Premiata Forneria Marconin kolmas studioalbumi.
L’isola di niente alkaa kymmenen minuutisella nimikappaleella L’isola di niente joka käynnistyy komeasti uljaalla pari minuuttisella Ligeti-vaikutteisella kuoro-osuudella ja jatkaen siitä tyypillisemmän PFM proge-paahdon pariin. Vaikka nimibiisin intro lupailee uusia kuvioita on levy hyvässä ja pahassa hyvin saman kaltainen kuin bändin edelliset levytkin. L’isola di niente -levy tarjoilee dramaattista ja koukeroista sinfonista progea joka on aina vähintään viihdyttävää, mutta toisaalta bändin melodia-korva ei ole ollut aivan herkimmillään ja ne aivan timanttisimmat oivallukset jäävät uupumaan.
Hienoa nimibiisiä lukuunottamatta L’isola di nienten kappaleet eivät ole edeltäjiensä tasoa ja tuntuu että musiikissa on hieman aiempaa enemmän päämäärätöntä kohellusta ja melskaamista. Koukeroita koukeroiden vuoksi. Metelöivää vaikutelmaa korostaa myös melko kumiseva ja tukkoinen miksaus. Biiseistä puuttuu ilmavuutta ja herkkiä hetkiä. Tuota puolta tarjoilee onneksi hieman rauhallisempi ”Dolcissima Maria”, mutta tuonkaan kappaleen pastoraalinen puoli ei oikein pääse kunnolla kukoistamaan liian pintaan kopsahtelevien ja turhan raskaskätisten rumpujen takia.
Jonkinmoisena uutena elementtinä kappale ”Is My Face on Straightin” kyllä tarjoilee englanniksi lauletut vokaalit, mutta tätä käännettä ei voi pitää kovin positiivisena. Vokaalisuoritus ei ole erityisen sykähdyttävä ja italiassa pysytteleminen olisi ollut fiksumpaa, mutta kaipa kansainväliset markkinat houkuttelivat. Seuraavalla levyllään Chocolate Kings (1975) bändi siirtyi kokonaan englannin kieleen mikä oli paha virhe.
Vaikka L’isola di niente turhan tuttujan latuja tallaakin on se kuitenkin ihan mainio päätös Premiata Forneria Marconin alkuperäiselle kultakaudelle.
Parhaat biisit: ”L’isola di niente”, ”Via Lumière”
****
Kirjoittaja: JANNE YLIRUUSI
Muut Vuosi vuodelta -sarjan osat löydät täältä.
Pienemmät Purot 
Vastaa