Levyarvio: Deep Purple – Gemini Suite Live (1970/1993)

Deep Purplen faneille yhtyeen kosketinsoittaja Jon Lordin kiinnostus orkesterimusiikkia kohtaan lienee tiedossa. Useimmat tietävät Deep Purplen esittäneen Lordin säveltämän Concerto For Group And Orchestran orkesterin kanssa, vaikka itse teos ei olisikaan tuttu. Myös Jon Lordin ensimmäisen sooloalbumin Gemini Suiten nimi saattaa olla tuttu, mutta aika harva taitaa tietää, että kyseinen teos tehtiin alun perin Deep Purplen ja orkesterin esitettäväksi. 

Kun Concerto For Group And Orchestra esitettiin syyskuussa 1969 Royal Albert Hallissa, halusivat managerit sen herättävän mielenkiintoa yhtyettä kohtaan. Esitystä mainostettiin etukäteen, lipputulot luvattiin lahjoittaa hyväntekeväisyyteen ja siitä tulikin näkyvä tapahtuma, joka samalla hämärsi ihmisten mielikuvaa Deep Purplesta. Kun BBC ”Concertosta” innostuneena tilasi Lordilta uuden rockia ja orkesterimusiikkia yhdistelevän teoksen, eivät yhtyeen jäsenet olleet innostuneita. Yhtyehän oli samaan aikaan äänittämässä läpimurtolevyään Deep Purple In Rock, eikä muilla ollut halua edistää Lordin tekotaiteellisiksi miellettyjä ambitioita. Lopulta muut suostuivat soittamaan tulevalla teoksella, kunhan se esitettäisiin mahdollisimman matalalla profiililla, eikä vastaavia esiintymisiä enää sen jälkeen olisi luvassa.

Vuonna 1970 Deep Purplen suosio ja kysyntä kasvoi melkoisesti. Ian Gillanin ja Roger Gloverin liityttyä yhtyeeseen viisikko oli keikkaillut ahkerasti kotikonnuillaan ja Manner-Euroopassa. Sen vuoksi Lord joutui tekemään tilatun teoksen kiertueiden aikana hotelleissa. Lordin lähestymistapa teokseen oli erilainen kuin Concerton kohdalla. Jokainen yhtyeen jäsen sai oman osan, jonka musiikkiin Lord otti palasia soittajien keikoilla esittämistä improvisoinneista. Sen lisäksi hän ymppäsi osiin Gillanin, Gloverin, Ritchie Blackmoren ja Ian Paicen horoskooppimerkkien ominaisuuksia – eihän 1960-luvun lopun hippiajoista ollut kulunut vielä kovinkaan pitkää aikaa… Kesäkuussa syntyneen Lordin tähtimerkki oli kaksoset, joka selittääkin teokselle annetun nimen Gemini Suite.

Lontoon Royal Festival Hallissa 19. syyskuuta 1970 esitetty Gemini Suite onnistuttiin esittämään matalalla profiililla. Malcolm Arnoldin johtama The Orchestra Of The Light Music Society ei ajalle tyypilliseen tapaan ollut tiettävästi erityisen innokas esittämään popmuusikon sävellystä. Esitys arvosteltiin ilmeisesti ainoastaan kahdessa lehdessä ja BBC:n lisäksi ainoastaan Tanskan radio lähetti nauhoitetun esityksen. Yhtyeellä ei ollut aikomustakaan julkaista esitystä ja niinpä Deep Purplen esittämä Gemini Suite käytännössä unohdettiin. Jon Lordkin ilmoitti pian esityksen jälkeen keskittyvänsä Deep Purpleen. 

Deep Purplen esittämän Gemini Suiten nauhat unohdettiin kahdeksikymmeneksi vuodeksi. Jostain syystä Ritchie Blackmoren osuus päätyi vuonna 1991 ilmestyneelle kokoelmalevylle Connoisseur Rock Profile Collection Volume Two, jolle oli koottu sekalainen setti Blackmoren tuotantoa 1960-luvulta lähtien. Koko Gemini Suite julkaistiin kahta vuotta myöhemmin.

Ensimmäisenä kuultava ”First Movement: Guitar, Organ” sisältää Ritchie Blackmoren ja Jon Lordin osuudet. ”Guitar” alkaa orkesterin alkusoitolla, Blackmore alkaa soittaa vielä tuolloin käyttämäänsä Gibson 335 -kitaraa noin minuuttia myöhemmin. Myöhemmin kuultava Deep Purplen soittama bluesahtava kohta kuulostaa melko vaatimattomalta, mutta ehkä se edusti Lordin näkemystä tällaiseen teokseen sopivasta rockmusiikista. Blackmoren myöhemmin soittama soolo kuulostaa lähinnä siltä kuin Lord olisi kirjoittanut nuotteihin ohjeeksi ad-lib ja tahtien lukumäärän. Lord oli toiminut siten myös Concertoa kirjoittaessaan, joten ei vapaiden käsien antaminen kitaristille ole mitenkään mahdoton ajatus. Blackmoren osuutta seuraava ”Organ” tuntuu sekavammalta. Lord soittaa ja huudattaa Hammondejaan kuten Deep Purplen keikoillakin ja väliin on lisäilty osuuksia orkesterille. Kun orkesterin soitto ja Hammondien rääkkäys vuorottelevat, ei idea eikä sen toteutus vaikuta erityisen onnistuneilta. Olisi voinut kuvitella, että Lord olisi ollut inspiroituneempi oman osuutensa suhteen. Mahdollisesti kiireinen aikataulu oli pakottanut hänet kirjoittamaan ensin muiden osuudet ja oma Hammondsoolo jäi lähinnä hahmotelman tasolle.

”Second Movement: Voice, Bass” alkaa Ian Gillanin osuudella. Lord tuntuu nähneen enemmän vaivaa tämän melko lyhyen osan säveltämisessä, mutta ei tämäkään mitenkään ikimuistoiseksi osaksi jää. Gillan ei tiettävästi ollut erityisen innokas tästäkään orkesterin ja Deep Purplen musiikin yhdistelystä, joten sanoitusten tekeminen jäi Concerton tapaan aivan viime tippaan. Roger Gloverin soittoon keskittyvä ”Bass” tuntuu olevan Gemini Suiten humoristisimmalta kuulostava osa. Jossain onkin väitetty, että Glover koetti lähestyä osuuttaan Lordin sävellyksen hengessä, mutta silti kieli poskessa. Basson ja orkesterin call and response -tyylinen kisailu ei välttämättä ole sävellyksenä kummoinen, mutta toteutuksen ansiosta oikeastaan ihan viihdyttävää kuultavaa.


Lue myös:

”Third Movement: Drums, Finale” alkaa orkesterin soitolla, johon Ian Paice myöhemmin liittyy. Paice pääsee luonnollisesti soittamaan sen aikana rumpusoolon – tai oikeammin mittelemään voimiaan orkesterin perkussioryhmän kanssa. Kun ”Drums” lopulta päättyy, kuullaan raikuvat aplodit. Esityksestä kirjoitetussa arvostelussa kerrottiin, että yleisön lisäksi suosiotaan osoittivat myös muut Deep Purplen jäsenet, orkesterin jäsenet sekä kapellimestarina toiminut Malcolm Arnold. Ehkäpä ihmisten on tällaisen musiikin ollessa kyseessä helpointa suhtautua rumpusooloihin – mahdollisesti haastavien sävelkulkujen jälkeen pelkkä rummuttaminen saattaa kuulostaa huojentavan alkukantaiselta. Gemini Suiten päättävä ”Finale” tuntuu jälleen haparoivammalta yritykseltä saada orkesteri ja rockyhtye soittamaan yhdessä. Paikoitellen esitys tuntuu lähinnä kaoottiselta. Deep Purple ja orkesteri eivät tunnu soittavan yhdessä, vaikka ovatkin samaan aikaan samalla lavalla. Deep Purplen soittaessa rankemmin tuntuu jopa siltä, että Jon Lord on halunnut palkita esitystä kuuntelemaan tulleet rockfanit. Vaikka ”Finalessa” onkin energiaa, se ei silti tunnu musiikillisesti miltään odotetulta orgastiselta loppuhuipennukselta.

Gemini Suiten alkuperäiselta cd-painokselle on painettu myös kaksi aikalaisarvostelua. Toisessa niistä Gemini Suiten kerrottiin olevan ”Lordin viimeisin ja luultavasti myös viimeinen yritys yhdistää rockia ja klassista musiikkia”. Sama arvostelija kertoi, että kumpikin osapuoli kärsi kompromisseista ja että varsinkin Deep Purple menetti paljon joutuessaan soittamaan tavallista hiljempaa ja nuottien mukaan. Kumpikin arvio oli kuitenkin varovaisen positiivinen.

Millaisen jälkimaun Gemini Suite Live jättää? On myönnettävä, että Jon Lord on onnistunut yhdistämään orkesterin ja Deep Purplen soittoa paremmin kuin Concerto For Group And Orchestralla. Toisaalta Gemini Suitella ei kuitenkaan ole samaan tapaan mieleenjääviä melodioita kuin ”Concertolla”, joskin joudun myöntämään, että Concerto For Group And Orchestra on minulle monestakin syystä näistä kahdesta huomattavasti tutumpi. Oikeastaan olen myös hieman pettynyt cd:n äänenlaatuun. Johtuiko se Royal Festival Hallin akustiikasta vai olivatko nauhat kärsineet 20 vuoden varastoinnin aikana? Tällaisten arkistojulkaisujen kohdalla ei tietenkään kannata olla turhan kranttu, mutta olisihan BBC:n nauhoitusten olettanut olevan laadultaan kiitettäviä.

Kun Lord myöhemmin levytti muokatun version Gemini Suitesta, eivät Blackmore ja Gillan halunneet olla mukana tekemässä sitä. Eikä myöskään mukana ollut orkesteri vaikuttanut Lordin mukaan innokkaalta soittamaan jonkin pitkätukkaisen rockmuusikon tekelettä. Gemini Suiten studioversio julkaistiin vuonna 1971 Jon Lordin soololevynä. Se oli myös Purple Recordsin ensimmäinen julkaisu. 

Concerto For Group And Orchestra ja Gemini Suite eivät olleet Jon Lordin toiveista huolimatta teoksia, joiden avulla kuilua populaarimusiikin ja orkesterimusiikin välillä olisi saatu kurottua sanottavasti pienemmäksi. Lord jatkoi kuitenkin eri musiikkityylien yhdistelyä. Tulevat työt – Windows (1974) ja Sarabande (1976) – olivat kuitenkin hänen omia projektejaan, joihin muut Deep Purplen jäsenet osallistuivat vain halutessaan. 

Kirjoittaja: HEIKKI HEINO

Rating: 2.5 out of 5.

Lue myös: Vuosi vuodelta: Parhaat levyt 2021

Kappaleet
  1. ”First Movement: Guitar, Organ” 17:23
  2. ”Second Movement: Voice, Bass” 10:19
  3. ”Third Movement: Drums, Finale” 16:52
Tuottaja: Ei tiedossa
Levy-yhtiö: RPM, Purple Records

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

WordPress.com.

Ylös ↑

%d bloggaajaa tykkää tästä: