“We live on a placid island of ignorance in the midst of black seas of infinity, and it was not meant that we should voyage far.”
H.P. Lovecraft
Norjasta tulee aika ajoin kiinnostavia uusia projekteja. Pixie Ninja on Jostein Haugenin (kitara, basso, kiipparit) ja Marius Leirånesin (kitara, basso, kiipparit) yhtyeja perustettu 2015. Sittemmin tiimin täydentää vielä Änglagårdista ja White Willowista tuttu Mattias Olsson (rummut ja mellotron) sekä Anima Mortesta tuttu Fredrik Klingwall. Soitinreperuaalissa löytyy syntetisaattoritaivas niitä arvostavalle. (Korg MS10, Korg M50Workstation, Korg Krome 61, Korg Volca Keys, Korg Monotribe, Korg M50 Workstation, Korg Krome 61, Korg microKORG, Grand Piano, Mellotron 400, Vako Orchestron, Pump Organ, Fender Rhodes, Hammond L100, Cello, French Horn, Ondes Martenot, Maestrovox, Clavioline, Persephone, Mandocello, Glockenspiel, Bells, Moog Taurus..ja lista jatkuu)
Nopeaälyinen saattaisi jo ynnäillä, että kyseessä on retroprogea, mutta se ei nyt ihan pidä paikkaansa sillä moderni syntetisaattoritäyteinen proge lyö etevästi kättä 70-lukuisen soundimaailman kanssa. Eikä biiseissä ole suuremmin moittimista. Metalliset, hieman stonerimaiset kitarat antavat mukavasti vastapainoa elektroniselle äänimaisemalle ja kappaleissa on sen verran kimuranttia otetta, että kiinnostus kestää levyn loppuun saakka. Kosminen kauhu on romanttisessa ja melodisessa valossa mukavuusalueella, mutta kiireettömyyden tuntu kappaleiden kehittelyissä saa matkan tuntumaan seikkailulta.
Mistään ihan ennalta-arvattua musiikki ei ole. Kuten levyn nimikin jo sanoo, perustuu inspiraatio H.P. Lovecraftin samannimiseen novelliin. Tadaa ja arvatenkin klassinen kauhukuoro-soundi ilmaantuu, mutta onneksi vain mausteena.
Musiikki aaltoilee jossakin kultaisen 70-luvun ja post-rockin akselilla, mutta siinä on sen verran omalaatuisia juttuja ettei suoraa vertailua löydy. Kitaran agressiivisuudesta voisi vetää juurioireet King Crimsonin suuntaan, mutta KC nyt muutenkin on vaikuttanut niin moneen yhtyeeseen, että sen ääneen sanominen tuntuu täysin turhalta. Kauhugenren puolella Anima morte ja Goblin hienokseen käy fiiliksen ja elektronisten soundien puolesta mielessä, mutta muutoin musiikillisia yhtymäkohtia ei löydy.
”Colours Of Space” lataa seikkeiluhengen heti korkealle. Alun elektroniskosminen intro hyväilee korvia kunnes pahaenteinen teräväksi hiottu kitara halkoo äänimaisemaa. Ondes Martenot soi kauniin aavemaisesti kitaravallin päällä antaen kontrastia musiikille. Kappaleen puoliväli taittuu elektronisin kokeiluin kunnes päädytään kirkasotsaiseen kosmiseen seikkailun melodiseen ja melankoliseen sekä elokuvallisimpaan osioon joka toimii eräänlaisena outrona.
Lue myös: Vuoden parhaat levyt 2020
”Leng Plateau” alkaakin sitten täydellä myrskyllä jälleen täytenä kontrastina edellisen biisin hempeälle lopulle. Myrsky taittuu muutaman minuutin jälkeen rytmikkääksi basson komennuksella. Junnaava keskiosa tuo mieleen krautrokin mutta muutaman minuutin päästä kosmiset elektroniset soundit vie rytmin tilan mutta vai siksi että grande finaaln kuulostaa sen jälkeen tehokkaalta.
”Cosmik” alkaa taan päinvastoin kuin edeltäjänsä. Hitaasti kehittyvä kappale alkaa vasta kahden minuutin kohdilla ja on levyn kepeintä antia pitäen fiilistä yllä.
”Hutchinson Cipher” on levyn progressiivisin kappale ja eräänlainen huipentuma ennen ”Strange Daysiä” joka ikään kuin lopputekstibiisinä antaa loppusilauksen. ”Hutchinson Cipherilla” dissonaatiot ja melodiat vuorottelevat maukkaasti varsinkin alussa ja postrockmaiset kitaroinnit pääsevät valloilleen.
Mukavasti rullaa 38 minuuttinen rieska. Ei niin haastavaa kuin aiemmin lovecraftista inspiroituneet Shub Niggurath tai Univers Zero, mutta miellyttävän rouhean kosmisen matkan Pixie Ninja antaa.
Kirjoittaja: OLLI SALO
Tuottaja: Mattias Olsson
Levy-yhtiö: Itsenäisesti julkaistu
Pienemmät Purot 
Vastaa