Levyarvio: Deep Purple – Made In Europe (1976)

Deep Purplen hajottua keväällä 1976 yhtyeen materiaalille oli edelleen kysyntää. Loppuvuodesta 1976 lähtien EMI Euroopassa ja Warner Bros. Amerikassa ja Japanissa julkaisivat levyjä, joiden taso vaihteli mielikuvituksettomista kokoelmista tuon ajan mittapuun mukaan laadukkaisiin arkistojulkaisuihin. Ensimmäinen julkaisu oli nimeltään Made In Europe.

Tuntuu ehkä yllättävältä, että vuosien 1969 ja 1976 välillä vain muutamia Deep Purplen keikkoja oli äänitetty ammattimaisesti. Edes Made In Japanin suosio ei ollut muuttanut tilannetta, managerit eivät edelleenkään järjestäneet äänityskalustoa keikkapaikoille. Yleensä äänitys oli paikallisten toimijoiden kuten radioasemien ideoima ja toteuttama. Made In Europen kohdalla tilanne oli kuitenkin toinen.

Ritchie Blackmore oli ilmoittanut managereille jättävänsä Deep Purplen vuoden 1975 kevätkiertueen päätyttyä. Hän ei ollut pitänyt siitä suunnasta, jonka yhtyeen musiikki oli ottanut Stormbringer-albumilla. Turhautumistaan purkaakseen Blackmore päätti äänittää soolosinglen, mutta päätyikin säveltämään albumin verran materiaalia Ronnie Dion kanssa. Blackmore äänitti sooloalbuminsa Dion Elf-yhtyeen jäsenien kanssa Deep Purplen kiertueen ollessa kevättalvella 1975 tauolla. Ritchie Blackmore’s Rainbow’n tekeminen oli mustiin pukeutuneen kitaristin mielestä huomattavasti mukavampi kokemus kuin edellisen Deep Purplen albumin äänittäminen, joten hän päätti jatkaa yhteistyötä Dion kanssa uudessa yhtyeessä.

Blackmoren ilmoitus oli John Colettalle ja Tony Edwardsille yllätys. Jotain piti kuitenkin keksiä, jotta uusia Purplejulkaisuja saataisiin jatkossakin kauppoihin. Niinpä managerit kysyivät Blackmorelta lupaa kiertueen viimeisten keikkojen äänittämiseen. Blackmore suostui ja niin keikat Itävallassa Grazissa, Saksassa Saarbrückenissä sekä Pariisissa äänitettiin huhtikuussa 1975.

Alkuperäisenä tarkoituksena oli koota kolmen keikan materiaalista tupla-albumi Made In Japanin tapaan. Suunnitelmat kuitenkin muuttuivat, kun Deep Purple jatkoikin loppukesästä toimintaansa uuden kitaristin Tommy Bolinin kanssa. Suunnitellun livelevyn julkaisua päätettiin siirtää johonkin myöhempään ajankohtaan. Sopiva hetki tulikin yllättävän nopeasti, kun uusi kokoonpano hajosi keväällä 1976. Tuolloin nauhoista päätettiin kuitenkin tehdä vain yhden lp:n mittainen kooste. Albumista tuli viiden kappaleen mittainen näyte kolmoskokoonpanon keikkakunnosta. Sille valittiin vain alunperin Burnilla tai Stormbringerillä olleita kappaleita, minkä ansiosta kyseessä taitaa olla Deep Purplen ainoa vuoden 1972 jälkeen äänitetty livelevy, jolla ei kuulla ”Smoke On The Wateria”. Albumin kappalejärjestys ei noudattanut keikkojen todellista settilistaa, eikä pieniltä kosmeettisilta kauneusleikkauksiltakaan täysin vältytty. 

Syksyllä 1973 Burnin säveltämisen yhteydessä Deep Purplen jäsenet olivat päättäneet uusia keikkaohjelmistonsa perinpohjaisesti ja uuden albumin materiaali tehtiinkin keikoille sopivaksi. Stormbringerin materiaali oli tyyliltään selvästi kevyempää ja ainoastaan kolmea albumin kappaleista soitettiin livenä. 

Albumi alkaa tyylikkäästi, kun Ian Paicen rumpujen, koko yhtyeen soittaman soinnun ja Blackmoren leikittelyn jälkeen ilmoille kajahtaa ilmeisesti kaikki kolmoskokoonpanon keikat käynnistäneen ”Burnin” riffi. Versio kyllä kulkee, mutta ei se aivan samoihin sfääreihin nouse kuin edellisen kiertueen keikoilla. Jon Lord ja Ian Paice soittavat ammattimaisen tarkasti sen mitä heiltä voi odottaakin ja David Coverdalesta on reilussa vuodessa kasvanut aito rokkikukko. Glenn Hughes huutaa kuten edellisen kiertueen keikoillakin. Varsinkin keikkaäänitysten kohdalla Hughesin laulutyyli tuntuu jakavan faneja – yhdelle hänen maneerinsa ovat sietämättömiä, toiselle kolmoskokoonpanon parasta antia. Sen sijaan Blackmoren temppuilut riffin kanssa eivät kaikin ajoin tunnu kovin inspiroituneilta. Lavalla saattaa soittaa mies, joka laskeskelee aamukamman piikkejä. 

Seuraavana kuullaan selvästi studioversiota pidempi ”Mistreated”. Edellisellä kiertueella Blackmoren näytösnumeroksi noussut blues on edelleen hieno osa keikkaa, vaikka siltäkin on kadonnut osa aiemmasta loistosta. Kitarasoolo toimii, mutta kipinät eivät lentele. Kappaleeseen mukaan ympätty ”Rock Me Baby” ei oikeastaan tuo mitään lisäarvoa, enkä ole koskaan pitänyt Hughesin kiljumisesta kappaleen lopussa.

Stormbringerillä piristänyt ”Lady Double Dealer” toimii hyvin myös liveversiona. Kappalehan on periaatteessa vain reipas perusrock, mutta keikkatilanteessa se tuntuu saaneen vielä lisäannoksen energiaa lähinnä Jon Lordin Hammondien ansiosta. 

Vinyylialbumin kakkospuolella kuullaan ”You Fool No One”, toinen keikkojen pitkistä kappaleista. Ennen kappaleen alkua Jon Lord sooloilee ja soittaa yleisön riemuksi mm. ”Hava Nagilaa”. Lopulta Ian Paice polkaisee kappaleen vauhtiin ja Ritchie Blackmore alkaa soittaa kappaleen riffiä. Säkeistöissä Coverdalen ja Hughesin stemmalaulu jaksaa sykähdyttää. Hieman reilun varttitunnin mittaisen version aikana ehditään kuulla myös Blackmoren soolo, joka vuonna 1977 oli saanut Rainbow’n On Stage -albumilla nimen ”Blues”. Ian Paicen rumpusoolo toimii kuten aina.

Albumin päättää todellisuudessa heti setin toisena kappaleena soitettu ”Stormbringer”. Se antaa kyllä tälle levylle hyvän jälkimaun, eikä se oikeastaan olisi ollut yhtään hullumpi päätös keikalle. Kappale toimii livenä jopa studioversiota paremmin. Studioversiosta poiketen myös Jon Lord pääsee soittamaan kappaleella soolon. Kappaleen lopussa kuullaan pitkään kestävää yleisön hurrausta, joka ilmeisesti on nauhalooppi. 


Lue myös: Levyarvio: The Alan Parsons Project: – Tales of Mystery and Imagination (1976)


Made In Europe oli ensimmäinen Deep Purplen kolmoskokoonpanon livemateriaalia sisältänyt levy. Niin ihmeelliseltä kuin se nykyään tuntuukin, se oli vasta yhtyeen toinen livelevy. Siltä kuulee selvästi, että keikkatilanteessa yhtye oli Stormbringerin jälkeiselläkin kiertueella rohkeasti improvisoiva ja ammattitaitoinen. Toisaalta varsinkin kitaristin soitosta tuntuu puuttuvan totuttua energiaa, vaikkei Blackmore ammattimiehenä varsinaisesti lepsuilekaan. On kuitenkin pakko todeta, että Blackmoren lähtöaikeet tuntuvat varjostavan koko yhtyettä. Senkin takia Made In Europea ei ole reilua lähteä vertaamaan Made In Japaniin.

Albumin vastaanotto oli aikoinaan suopea. Levy toikin ainakin briteille lohdutusta amerikkalaisen Tommy Bolinin kanssa tehdyn Come Taste The Bandin jälkeen – vielä tuolloinhan Blackmorea pidettiin korvaamattomana osana Deep Purplea. Made In Europen avulla fanit pääsivät vielä kuuntelemaan vastikään hajonnutta Deep Purplea ja erityisesti Ritchie Blackmoren soittoa yhtyeen riveissä. Albuminousi brittien listalla peräti kahdenneksitoista, minkä levy-yhtiöt ja managerit varmasti tulkitsivat hyväksi merkiksi tulevia julkaisuja ajatellen. Jatkossa erilaisia live- ja kokoelmalevyjä sitten ilmestyikin suunnilleen vuosittain, eli Deep Purplen hajoaminen ei juurikaan vaikuttanut yhtyeen levyjen julkaisutahtiin. Ja kun otetaan huomioon myös Deep Purplen jäsenten soolotuotanto, ei tarjonnasta ollut tulevina vuosina pulaa. Loppuvuodesta 1976 yhdessä ja samassa Record Mirror -lehden numerossa arvosteltiin Made In Europen kanssa Tommy Bolinin toinen sooloalbumi Private Eyes ja Jon Lordin Sarabande. Arvostelija jopa pohti oliko yhtyeen hajoaminen itse asiassa juoni, jolla Deep Purplen jäsenet lisäävät levyjensä myyntiä.

Julkaisuna Made In Europe oli oman aikansa lapsi. Nykyään useat artistit pyrkivät antamaan keikkajulkaisuillaan kohtuullisen totuudenmukaisen kuvan kokonaisesta konsertista, vaikka se sitten toteutettaisiinkin eri iltojen taltiointeja yhdistelemällä. Kolmen vartin mittainen Made In Europe sen sijaan sisälsi vain vajaat puolet normaalin illan setistä. Mitä vuonna 1976 julkaisematta jääneille nauhoille sitten tapahtui? Vuonna 1996 niistä koostettiin tupla-cd Mk III • The Final Concerts, jolta pääsee kuulemaan myös Made In Europelta karsiutuneet kappaleet ”Gypsy”, ”Smoke On The Water”, ”Space Truckin’” sekä encoret ”Going Down” ja ”Highway Star”. Pariisin keikka julkaistiin kokonaisena vuonna 2003 nimellä Live In Paris 1975 – La Dernière Seance ja Grazin konsertti vuonna 2014 nimellä Graz 1975. Huhuja kaikki kolme keikkaa sisältävän boksin julkaisusta on liikkunut jo vuosien ajan, mutta sitä saanee odotella vielä vuosien ajan. 

Kirjoittaja: HEIKKI HEINO

Rating: 3 out of 5.

Lue myös: Vuosi vuodelta: Parhaat levyt 1976

Kappaleet
  1. ”Burn” (Blackmore, Coverdale, Glenn Hughes, Jon Lord, Ian Paice) Burn (1974) 7:32
  2. ”Mistreated” (interpolating ”Rock Me Baby)” (Joe Josea, B.B. King) Burn (1974) 11:32
  3. ”Lady Double Dealer” Stormbringer (1974) 4:15
  4. ”You Fool No One” (Blackmore, Coverdale, Hughes, Lord, Paice) Burn (1974) 16:42
  5. ”Stormbringer” Stormbringer (1974) 5:38
Tuottaja: Deep Purple & Martin Birch
Levy-yhtiö: EMI/Purple

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

WordPress.com.

Ylös ↑

%d bloggaajaa tykkää tästä: