Cavalcade on englantilaisen Black Midin toinen studioalbumi.
Geordie Greep (vokaalit, kitara) Matt Kwasniewski-Kelvin (vokaalit, kitara) ja Morgan Simpson tutustuivat arvostetussa teknologiaan ja esittäviin taiteisiin keskittyvässä lontoolaisessa BRIT -koulussa. Kolmikko treenasi ja kokeili erilaisia musiikkityylejä ahkerasti yhdessä kouluaikoina ja rakensi vankan pohjan tulevalle. Kolmikko perusti lopulta Black Midin (yhtye itse suosii kirjoitusasua ”black midi”) vuonna 2017.
Basisti/vokalisti Cameron Pictonilla täydennetty Black Midi julkaisi ensimmäisen studiolevynsä Schlagenheimin vuonna 2019. Spontaani ja rujo Schlagenheim oli rakennettu pitkälti improvisaation ja tyypillisen rock-kvartetti -kokoonpanon varaan.
Toisella levyllään Cavalcadella alle kolmikymppisistä muusikoista koostuva Black Midi ottaa aimo askeleen eteenpäin. Cavalcadella sointipalettia laajennetaan mm. pianoa, pasuunaa, viulua ja saksofoneja soittavilla vierailijoilla. Toisaalta Black Midin itse on kutistunut trioksi Kwasniewski-Kelvin jäätyä bändihommista sapattivapaalle (hänellä on tosin Cavalcadella pari sävellyskrediittiä). Black Midin jäsenet soittavat myös itse tällä kertaa useita ylimääräisiä instrumentteja omien pääsoittimiensa lisäksi ja mukana on mm. huilu, optigon, harmonikka ja laaja valikoima erilaisia kosketinsoittimia.
Black Midi on myös Cavalcadella jättänyt improvisaatiot pitkälti syrjään ja levyn musiikki on tällä kertaa huolellisesti sävellettyä vaikka yhtye säilyttääkin Schlagenheimilta tutun tietynlaisen hällä-väliä -asenteen ja yleisen rujouden.
Kuinka kuvailla Black Midin musiikillista tyyliä? Yhtyeen musiikki ammentaa niin monesta suunnasta että sitä on hyvin vaikea määritellä yksiselitteisesti. Progressiivista rockia se ainakin on ilmiselvästi ja kyseisen genren lukemattomista ala-genreistä se luontevimmin sujahtanee avantprogen laariin vaikkei se kovin selkeästi yleensä kyseiseen lajityyppiin liitettyjä modernin taidemusiikin vaikutteita sisälläkään. Ilmiselvien proge-taipumusten lisäksi Black Midi on ottanut selvästi vaikutteita mm. jazzista, noisesta ja art rockista. Yhtyeen käyttää hyväkseen runsaasti epäsäännöllisiä tahtilajeja ja riitasointuisuutta ja musiikki on varsin raskasta ilman että se kuitenkaan muuttuisi varsinaisesti metalliksi mistä pitää huolen etenkin usein jazzahtavasti soittava rumpali Simpson joka pysyy kaukana kaikenlaisista heavy-kliseistä. Black Midin raskaus onkin sukua enemmän King Crimsonin Red-levylle kuin Led Zeppelinille puhumattakaan myöhemmistä hevibändeistä.
Black Midin itsensä ja John ”Spud” Murphyn sekö Marta Salognin tuottaman levyn soundit eivät tähtää maksimaaliseen erottelevuuteen vaan Cavalcaden soundi on enemmänkin kuin kaoottinen äänivalli. Hetkittäin se maalaa äänikuvia miljoonan surisevan kärpäsen mustasta pilvestä joka ympäröi kuulijansa suorastaan pelottavalla, mutta kiehtovalla tavalla.
Cavalcade alkaa kaoottisesti jytisevällä raskaalla avantgarde-rockilla joka suorastaan vyöryy kuulijan päälle hyökyaallon lailla. Kaoottinen ja suorastaan maaninen ”John L” stop-start- rytmeineen ja avantgardisesti soivine pianoineen sekä väkivaltaisesti tuuttailevine saksofoneineen saattelee mainiosti kuuntelijan Black Midin maailmaan. ”John L” tekee selväksi että nämä muusikot ovat nuoresta iästään huolimatta varteenotettavia tekijöitä.
Toinen kappale ”Marlene Dietrich” on levyn rauhallisinta antia ja tarjoo korville hieman lepoa ”Slown” massiivisen jylinän jälkeen. ”Marlene Dietrichin” kieliposkessa(?) rakennetut lounge-tunnelmat jousineen tuovat mieleen Mike Pattonin ja hänen yhtyeensä Mr. Bunglen.
Kolmas biisi ”Chondromalacia Patella” flirttailee monimutkaisine rytmittelyineen math rockin kanssa, mutta sen syvimmät juuret taitavat ulottua jonnekin King Crimsonin 80-luvun trilogian suuntaan. Vokalisti Geordie Greepin epämääräinen laulu ja raa’asti surisevat ja rääkyvät saksofonit kuitenkin tekevät kokonaisuudesta erittäin omalaatuisen. Intensiivinen ja ihanaa musiikkia!
Neljäs kappale on nimeltään ”Slow”, mutta nimestään huolimatta Black Midi ei tuolla kappaleella todellakaan ryhdy jarruttelemaan vaan tunnelmat pysyvät edelleen varsin vauhdikkaina. Simpsonin sähäkkä rumpalointi potkii vauhdikasta kappaletta eteenpäin ja kitaristi Greep tikkaa toistuvaa syklistä kuviota kitarallaan jälleen hieman 80-luvun Crimsonin mieleen tuoden. Black Midi ei juuri harrasta pitkiä sooloja, mutta ”Slowssa” Greep revittelee lyhyen labyrinttimaisen kitarasoolon miksattuna keskelle Simpsonin massiivisia rumpufillejä. Keskivaiheilla ”Slow” vihdoinkin hidastuu nimensä mukaisesti lähes paikalleen pysähtyen. Simpson bassorumpu sykkii kuin sydämenlyönnit Greepin kuiskaillessa vokaaleja kunnes yhtye jälleen kiihdyttää menoaan luontevasti Kaidi Akinnibin saksofonin saapuessa estradille sooloilemaan. Kitarasoolon lailla myös saksofonisoolo on haudattu kiinnostavasti keskelle musiikkia.
Busukin näppäilyllä alkava leijaileva ja helisevä ”Diamond Stuff” jota siellä täällä värittää Simpsonin tanakat rumpufillit tarjoaa jälleen hieman kontrastia levyn muuten kovin intensiiviselle musiikille. Tosin myös kauniisti soiva ”Diamond Stuff” kiihdyttää loppuaan kohden tempoaan.
”Dethroned” nappaa pallon ”Diamond Stuffin” temposta ja kiihdyttää homman vielä seuraavalle tasolle. Simpsonin villi rumpalointi on huikeaa kuultavaa kappaleessa joka muuttuu loppua kohden suoraiseksi meteliksi. Simpson on selvästi yhtyeen ns. most-valuable-player. Bill Brufordia, Phil Collinsia ja jazz-rumpaleita ihaileva Simpson keksii rumpalointiinsa aina jotain yllättävää ja onnistuu yleensä välttämään soitossaan itsestäänselvyydet.
Toiseksi viimeinen biisi, vain hieman yli pari minuuttinen, ”Hogwash and Balderdash” on nopea, raskas ja hauska biisi jossa yhtye leikittelee nopeilla juoksutuksilla ja raskailla riffeillä.
Cavalcade päättyy tehokkaasti kymmenen minuuttiseen lähes orkestraalisesti soivaan ”Ascending Forthiin” joka nimensä mukaisesti tuntuu kasvavan ja kohoavan uusiin sfääreihin jatkuvasti koko kestonsa ajan. ”Ascending Forthista” olisi voinut tulla melkeinpä Black Midin oma ”Starless” (King Crimsonin melankolinen eepos levyltä Red), mutta siihen olisi vaadittu kyllä Greepiä huomattavasti taitavampi vokalisti.
Lue myös: Levyarvostelu: Black Midi: Hellfire (2022)
42 minuuttisen Cavalcaden biisimateriaali on kauttaaltaan vahvaa ja laajalle levittäytyvistä vaikuttteistaan huolimatta se tuntuu luontevalta kokonaisuudelta. Levyn keskeisin heikkous on vokalisti Geordie Greepin älämölö-vokaalit jotka parhaimmillaankin kuulostavat lähinnä humalaiselta Scott Walkerilta. Basisti Picton laulaa kappaleista kaksi, mutta erottuu yllättävän vähän mumisevasta Greepistä.
On ilahduttavaa että kaikesta kokeellisuudesta ja progressiivisuudestaan huolimatta Cavalcade on saanut erinomaisen vastaanoton jopa mainstream-musiikkilehdistössä ja levyä on ilmeisesti myös myyty varsin hyvin (albumi nousi USA:n albumi-listalla parhaimmillaan peräti 16. sijalle. Tätä kirjoittaessa Cavalcade on myös vuoden 2021 toiseksi parhaaksi rankattu levy suositulla Rate Your Music-sivustolla. Black Midin nuoret muusikot antavat toivoa siitä että vielä vuonna 2021 on mahdollista tunkeutua valtavirtaan täysin tinkimättömällä musiikilla.
Cavalcade on herkullisen vimmainen ja kaleidoskooppisen eklektinen albumi jolla Black Midi loikkaa kerta heitolla modernin progressiivisen rockin kärkikahinoihin. Tältä yhtyeeltä on lupa odottaa jatkossa paljon!
Parhaat biisit: ”John L”, ”Slow”, ”Chondromalacia Patella”, ”Diamond Stuff”
Kirjoittaja: JANNE YLIRUUSI
Kappaleet
- ”John L” 5:13
- ”Marlene Dietrich” 2:53
- ”Chondromalacia Patella” 4:49
- ”Slow” 5:37
- ”Diamond Stuff” 6:20
- ”Dethroned” 5:02
- ”Hogwash and Balderdash” 2:32
- ”Ascending Forth” 9:53
Black Midi
Geordie Greep: Surfboard Lapsteel (2, 6, 7), Roland Jupiter-8 (2-4, 6, 8), Reverend Descent (1, 3), Fret King Elise (1), piano (1), Minimoog Voyager (1), vokaalit (1-3, 6-8), Yamaha SA60 (2, 4-8), Epiphone Masterbilt nylonkielinen kitara (2, 4, 6-8), National Resophonic kitara (2, 4, 8), Danelectro Vincent Bell Bellzouki (2, 5, 6, 7), harmonikka (2, 7, 8), Washburn Parlor kitara (2, 8), Optigan (2, 5), Fender Mustang (3, 4, 6, 7), Gibson SG (3, 4, 6, 7), Roland Juno-60 (3), flyygeli (3), Rhodes (3), Hammond urut (4, 5), Supro Lapsteel (5), Moog Grandmother (7) Cameron Picton: huilu (2, 3, 5, 8), Rickenbacker 4003 (1, 3-6, 8), Fender Jazz Bass (2), Marxophone (2, 5), Kay-5970J (2, 8), Elektron Digitone (3), Moog Grandmother (3), tinapilli (3), Kramer 650B (3, 7), kontrabasso(4, 5), Fender Jazzmaster (4), vokaalit (4, 5), Guild M-120 (5), Arturia Pigments (5), Arturia Buchla Music Easel (5, Pendulate (5), irlantilainne busuki (5), kreikkalainen busuki (5), Gibson ES-150D (6), äänitehosteet (7) Morgan Simpson: Ludwig Pro Beat Versatile rummut (1), Ludwig Club Date SE rummut (2, 5, 8), cabasa (2), pöytäsuolasirotin (2, 8), güiro (2), puinen agogo (2), Maxwell Funky 405 rummut (3, 4, 6, 7), viritetty tom-rumpu (3, 7), tamburiini (3, 4, 6, 7), helistin (3, 4), rainmaker (3), metalliset kastanjetit (3), bongo-rummut (4), tuned kick (4, 7, 8), Roto-tomit (4, 6, 7), jousella soitettu symbaali(5), jousella soitettu wokki-pannu (5), congat (5), egg shaker (5), hi-hat (6), china-symbaali (6), puukala (7), doumbek (7), crash-symbaali (7), pinotut symbaalit (7), jingle shaker (8)
Vierailijat
Kaidi Akinnibi: tenorisaksofoni (1, 3, 4, 6-8), sopraanosaksofoni (1-5, 7, 8) Seth Evans: flyygeli (2-5, 7, 8), sähköpiano (2, 8), Nord Electro 5D harpsichord (2, 3, 8), urut (8) Jerskin Fendrix: violin (1, 8) Blossom Caldarone: sello (2, 5, 8), vokaalit (5) Joe Bristow: pasuuna (3, 4, 8) Rosie Alena: vokaalit (5)
Tuottajat: Black Midi, John ”Spud” Murphy, Marta Salogn
Levy-yhtiö: Rough Trade
Pienemmät Purot 
Jätä kommentti