Levyarvio: Jack O’ The Clock – Leaving California (2021)

Leaving California on amerikkalaisen Jack O’ The Clockin kahdeksas studioalbumi.

Vuonna 2019 ilmestyneen Witness -livelevyn yhteydessä Jack O’ The Clockin johtohahmo säveltäjä/multi-instrumentalisti Damon Waitkus kertoi että kyseinen levy jäisi yhtyeen pitkäaikaisen kvintentti-kokoonpanon viimeiseksi. Minä monien muiden Jack O’ The Clock -fanien lailla kuvittelin että yhtye kokisi seuraavaan studiolevyyn mennessä täydellisen muodonmuutoksen, mutta itseasiassa Leaving Californialla vain yksi on joukosta poissa. Puhallinsoittaja Kate McLoughlin nimittäin muutti USA:n itärannikolle tehden yhteistyön mahdottomaksi Kaliforniassa asuvan muun yhtyeen kanssa. Waitkusin rinnalle jäi siis edelleen yhtyeen timanttinen rytmiryhmä Jason Hoopes (bassokitara) ja Jordan Glenn (rummut) sekä viulisti Emily Packard (joka on myös Waitkusin kumppani). Lisäksi Leaving Californialla soittaa myös vierailijoina puhallinsoittaja Ivor Holloway, sellisti Josh Packard (Emilyn veli) sekä pedal steel -kitaristi Myles Boisen. Aiemminkin Jack O’ The Clockin levyillä vieraillut vokalisti Thea Kelley on virallisesti liittynyt myös yhtyeen jäseneksi.

Ironisesti yhtye saattaa olla lähitulevaisuudessa jälleen uusien muutosten edessä. McLoughlin joutui jättämään yhtyeen muutettuaan toiselle puolelle Yhdysvaltoja ja nyt sittemmin myös Waitkus ja Packard ovat muuttaneet itärannikolle Vermontiin. Tästä käänteestä levy sai myös nimensä Leaving California. Jatkossa onkin siis mahdollista että McLoughlin palaa yhtyeeseen, mutta voi olla että Kaliforniaan jääneet Hoopes ja Glenn eivät enää ole mukana seuraavalla levyllä jonka musiikkia aina ahkera Waitkus on alkanut jo säveltämään.

Vaikka Leaving California sai nimensä pariskunta Waitkus ja Packardin muutosta pois Kaliforniasta on suurin osa levyn materiaalista itseasiassa sävelletty jo vuosia aiemmin ja Waitkus on kaivanut esiin myös yhden sävellyksen joka on peräisin vuodelta 2000. Osittain materiaalin vanhuutta selittää yksinkertaisesti se että merkittävä osa Jack O’ The Clockin musiikista sävelletään taidemusiikin tapaan nuoteille ja esitetään sitten lähes valmiina muulle yhtyeelle Waitkusin toimesta. Waitkus siis säveltää huomattavan määrän musiikkia ja hän kaivaa reservistään sopivat kappaleet kulloisellekin levylle. Työtapa johtaa siihen että välillä sinänsä päteviä sävellyksiä jää vuosikausiksi odottamaan juuri niille oikeaa levykokonaisuutta.

Lue myös: Levyarvio: Jack O’ The Clock: How Are We Doing And Who Will Tell Us? (2011)

Jack O’ The Clockin musiikki on aina tasapainoillut jossain hyvin kompleksisen avant-progen ja suoraviivaisempien americana-henkisten folk-tunnelmien välimaastossa. Tällä kertaa folk-puoli pääsee aiempaa enemmän niskan päällle ja vaikka musiikki on yhä hetkittäin varsin kimuranttia, on se keskimäärin selvästi aiempaa helpommin lähestyttävää. Leaving Californiaa kuunnellessa Henry Cow’n sijasta entistä useammin tulee mieleen folk-rock -legenda Fairport Convention. Fairport Convention stereoideissa, mutta kuitenkin.

Instrumentaation tasolla merkittävin ero tulee tietenkin fagotin pois jäämisestä. Instrumentaatio on muutenkin hieman pelkistetympää kuin Jack O’ The Clockilla värikkäämmillään. McLoughlin fagottia tulee hetkittäin levyllä ikävä (olen instrumentin suuri ystävä rock-kontekstissa), mutta Packardin lisääntyneet viulu-osuudet paikkaavat tilannetta kuten myös Hollowayn klarinetti ja saksofonit muutamassa kappaleessa.

Uusia tuuli musiikkiin tuo myös se että Leaving Californialla naisvokalisti nostetaan ensimmäistä kertaa hetkittäin keskeiseen rooliin. Vaikka itse pidänkin Damon Waitkusin laulusta on hänen nuhaisa lauluäänensä kuitenkin ollut yhtyeen selkein heikkous. Kokonaisten albumien mitassa hänen äänensä käy hieman puuduttavaksi. Leaving Californialla tilannetta paikkaa mukavati Thea Kelley. Kelley laulaa useassa kappaleessa taustavokaaleja, mutta ilahduttavasti jakaa Waitkusin kanssa myös päävokaalit muutamassa sävellyksessä ja yhden kipaleen hän pääsee laulamaan jopa aivan yksinään.

Levyn aloittava ”Jubilation” esittelee yhtyeen uuden, hieman suoraviivaisemman, tyylin. Rempeästi soivalla akustisella kitaralla käynnistyvä kappale tuo hetkeksi mieleen jopa The Who:n kun rytmiryhmä rymistelee sisään. ”Jubilation” kiihdyttää ja hidastaa notkeasti tempojaan ja osoittaa jälleen kuinka tiukka ja taitava rytmiryhmä yhtyeellä on. Waitkusin sähkökitara särisee aggressiivisemmin kuin mihin bändin musiikissa on tottunut. Suurimman vaikutuksen tekee kuitenkin Hoopesin pantterimaisesti murahteleva basso ja Glennin sähäkästi ja arvaamattomasti iskevä rumpalointi. Napakka kappale on alle kolmessa minuutissa ohi.

Seuraava kappale ”You Let Me Down” nostaa Packardin pelimannimaisesti soivan viulun ja Waitkusin mandoliinin keskeiseen rooliin ja melodinen kappale sisältää varsin tarttuvaa meininkiä. Suht synkeistä sanoituksistaan huolimatta kappale poreilee iloisesti ja kuvaa yleisemminkin Leaving Californian henkeä: tunnelma on aiempia levyjä kevyempi ja valoisampi. Silti jopa hilpeimpien kohdalla jossain taustalla tuntuu vaanivan synkät varjot. Jack O’ The Clockin maailmassa kaikki ei ole ikinä täysin hyvin.

Levyn kolmas kappale ”The Butcher” tuo tiskiin yhtyeelle tyypillistä kompleksisuutta ja värikästä sointipalettia. Kappale alkaa nykivällä hieman funkahtavalla groovella jonka päällä Waitkusin baritoni-sähkökitara nuljuttelee kummallisen kuuloisesti. Hollowayn klarinetti paikkaa maukkaasti McLoughlinin fagotin jättämää aukkoa ja Packardin viulu ujeltaa syvällä taustalla atonaalisesti. Kumimaisesti pomppiva ja kupliva bassoriffi ja sitä vastaan taisteleva kipakka viulu tuo mieleen Gentle Giantin. Kappale sisältää todella maukkaan vanhahtavalla tavalla jazzahtavan instrumentaalisen väliosan.

”The Butcher” esittelee myös Thea Kellyn päävokalistin roolissa. Kelley hoitaa kappaleen vokaalit yksinään aivan finaalia lukuunottamatta jossa Waitkus tulee tehokkaasti mukaan. Kelley tuo paitsi mukavaa vaihtelua Waitkusin äänelle niin myös viehättävää teatraalisuutta joka luo kiinnostavan vastakohdan sanoitusten suorastaan absurdille toteavuudelle. ”The Butcherin” sanoitukset kertovat faktamaiseen tyyliin metsästämisen eri vaiheista (tappo, nylkeminen, ruhon teurastajalle vienti). Melko harvinainen aihe progebiisille! Loppua kohden sanoitukset tosin muuttuvat arvoituksellisemmiksi mm. Raamatun Abrahamin tullessa mukaan kuvioihin veitsineen.

Point the gun at the X above the eyes
pull the trigger, pull the trigger.
slit the throat of the carcass where it lies
pump the foreleg, get the blood out
cut the head and the balls and then the feet,
keep a sharp blade, keep a sharp blade
peel the hide, top to the bottom, from the meat
clear the offal: this God’s work
Ote ”The Butcherin” sanoituksista

”The Butcher” on kerrassaan upea sävellys ja yksi yhtyeen hienoimmista kappaleista.

”The Butcherin” jälkeen kuullaan kamarimusiikkimainen lähinnä jousisoittimien ja Kelleyn yksinään hoitamien vokaalien varaan rakennettu ”A Quarter-Page Ad” joka muistuttaa levyn kappaleista selkeiten Waitkusin klassisen musiikin koulutuksesta.

Nimibiisi on melankolisen nostalginen ja melodinen kappale jossa Waitkus laulaa ehkä paremmin kuin koskaan aiemmin. Packard loistaa myös viuluosuuksissaan.

Levyn kaksi viimeistä kappaletta ”Fascination”, ja lähes 12 minuuttinen päätösraita, ”Narrow Gate” ovat jääneet minulle toistaiseksi vielä hieman etäisiksi. Eteerisesti leijaileva ”Fascination” on sinänsä miellyttävä, mutta hieman yhdentekevä kappale (ja kahdeksan minuuttisena ylipitkä). ”Narrow Gate” puolestaan kurkottelee ”The Butcherin” lailla yhtyeen kompleksisemman kontrapunktaalisemman tyylin suuntaan. Kappale on täynnä maukkaita yksittäisiä hetkiä kuten Waitkusin kilpaa helisevä piccolo-kitara ja kilkutteleva dulcimer, muutama yllättävän rujo sähkökitara-riffi sekä Hollowayn soittama komea mutta liian lyhyt saksofonisoolo. Ihastuttavista yksittäisistä hetkistä, ja siitä huolimatta että kappale etenee kyllä luontevan oloisesti, kokonaisuus jää jotenkin osiensa summaa vähäisemmäksi. Olen kuitenkin optimistinen sen suhteen että ”Narrow Gate” tulee aukenemaan minulle jatkossa lisäkuunteluiden myötä.

Lue myös: Levyarvio: Jack O’ The Clock – Repetitions of the Old City II (2018)

Leaving California on 45 minuuttisena yhtyeen toistaiseksi lyhyin albumi (jos jätetään vain puolisen tuntia kestävä cover-levy Outsider Songs huomioimatta) mikä yhdessä aiempaa ”kevyemmän” musiikin kanssa tuo lievää vaikutelmaa välityöstä. Yleisestä korkeasta laadustaan huolimatta Leaving California ei ylläkään Jack O’ The Clockin katalogin kirkkaimpaan kärkeen. Itseasiassa se sijoittuu vain jonnekin keskitasoon. Tämä ei kuitenkaan ole missään nimessä heikko suoritus kun huomioidaan että yhtyeen kahdeksan studiolevyn ja yhden livelevyn mittaiseen uraan ei mahdu yhtäkään hutia. Leaving Californian voimin Jack O’ The Clock säilyttää vaivatta paikkansa tämän hetken kiinnostavimpana modernina proge-yhtyeenä.

Parhaat biisit: ”Jubilation”, ”The Butcher”, ”Leaving California”

Kirjoittaja: JANNE YLIRUUSI

Kappaleet

Jubilation 02:49
You Let Me Down 03:32
The Butcher 08:39
A Quarter Page Ad 03:17
Leaving California 06:57
Fascination 08:13
Narrow Gate 11:49

Jack O’ The Clock:

Damon Waitkus: vokaalit, akustiset kitarat, sähkökitarat, mandoliini, koskettimet, dulcimer Emily Packard: viulu Jason Hoopes: bassokitara Jordan Glenn: rummut Thea Kelley: vokaalit

Muut muusikot:

Ivor Holloway: klarinetti (3), saksofonit (7) Josh Packard: sello (4) Myles Boisen: pedal steel -kitara (5)

Tuottaja:

Damon Waitkus

Levy-yhtiö:

Cuneiform