Levyarvio: U.K. – Danger Money (1979)

Danger Money on U.K.:n toinen studioalbumi.

Supergroup U.K.:n alkuperäinen kokoonpano hajosi musiikillisiin erimielisyyksiin pian vuonna 1978 ilmestyneen debyyttialbumin jälkeen. Rumpali Bill Bruford ja kitaristi Allan Holdsworth tahtoivat tehdä jazzahtavampaa musiikkia kun taas kosketinsoittaja/viulisti Eddie Jobson ja basisti/vokalisti John Wetton suosivat rockimpaa linjaa. Yhtyeen pääasiallisina säveltäjinä Jobson ja Wetton jäivät voitolle ja Bruford sekä Holdsworth lähtivät yhtyeestä. 

Brufordin ja Holdsworthin siirryttyä takavasemmalle (työstämään Brufordin levyä One Of A Kind) Jobsonilla ja Wettonilla oli edessään hankala tehtävä etsiä korvaajat näille mestarimuusikoille. 

Rumpupallille värvättiin lopulta Jobsonin kanssa aikoinaan samaan aikaan Frank Zappan bändissä soittanut Terry Bozzio. Bozzio oli rumpalina etenkin vielä tähän aikaan Brufordia raskaskätisempi rumpali ja vaikka hän oli teknisesti erittäin taitava soittaja ei hänen suorituksensa Danger Moneylla ole yhtä personaallisen kuuloisia ja kiinnostavia kuin Brufordin. Jos vertailut Brufordiin unohdetaan on Bozzion soitto kuitenkin Danger Moneylla väkevää työtä .

Entäpä kitaristi? Virtuoosimainen ja äärimmäisen omaperäinen kitaristi Holdworth oli vaikea pala korvattavaksi. Kitaristin roolia tarjottiin Jethro Tullin(U.K. oli juuri äskettäin soittanut Tullin lämmittelijänä kiertueella)pitkäaikaiselle kitaristille Martin Barrelle. Hieman päivätyöhönsä leipiintynyt Barre harkitsi tarjousta hyvin vakavasti, mutta lopulta totesi imarreltuna ettei hänestä olisi taitojen puolesta paikkaamaan Holdsworthin jättämää aukkoa vaikka Jobson ja Wetton vakuuttelivat kaipaavansa aivan uutta otetta kitaraan. Toisaalta tilalle harkittiin myös hieman holdworthmaisempia kitaristeja sillä myös nuori Eric Johnsonia sekä Steve Vai kävivät koesoitoissa. Lopulta U.K. päätti jatkaa triona. Jobson saisi rehkiä koskettimissa ja viuluissa oikein kunnolla paikatakseen Holdsworthin jättämän aukon ja sehän sopi hänelle oikein hyvin.

Danger Moneyn yleisilme on raskaampi ja rokkaavampi kuin debyytin. Jazz-rock -vaikutteet ovat pitkälti karsiutuneet pois ja tilalle on ”sinfonisempi” ote joka viittaa vahvasti 70-luvun progressiivisen rockin ytimeen. Hetkittäin tuntuu kuin U.K. suorastaan pyrkisi Danger Moneylla poimimaan Emerson Lake & Palmerin manttelin joki tuhraantunut edellisenä vuonna yhtyeen katastrofaalisen Love Beach -levyn myötä. Danger Money tuntuu sanovan: ”Kaipaatko ELP:n kulta-aikojen virtuoosimaista kosketinsoitin-progea tarttuvilla melodioilla maustettuna? Tässäpä sitä!” Toisaalta kuten debyytti-levyllä on Danger Moneylla kaikuja edelleen myös Red-aikakauden King Crimsonista. Yhdistelmä ELP:iä ja Crimsonia ei ole lopulta kovin suuri yllätys: Jobson oli suuri Keith Emersonin ihailija ja Wetton näytteli tietenkin keskeistä roolia King Crimsonissa vuosina 1973-1974.

Siinä missä U.K.:n vuotta aiemmin ilmestynyt debyytti-levy soi futuristisen kylmästi on Danger Moneyn sointi lämpimämpi ja retro-henkisempi. Jobson soittaa aiempaa enemmän Hammond-urkuja Yamaha CS80 syntetetisaattorin rinnalla joka oli yksi edellisen levyn tavaramerkistä (ja on toki yhä vahvasti mukana). Lopputuloksena on huomattavasti paksumpi ja rikkaampi soundi-maailma joka on omiaan paikkaamaan Holdworthin jättämää tyhjiötä. 

Danger Moneyn kohokohta on sen päätosraita ”Carrying No Cross”. Eeppinen  12 minuuttinen ”Carrying No Cross” etenee ja kehittyy koko kestonsa ajan tyydyttävän luontevasti ja se tuntuu kaikessa sinfonisessa luontevuudessa jonkinlaiselta joutsenlaululta 70-luvun klassiselle progressiiviselle rockille. ”Carrying No Cross” on U.K.:n ”Starless”. ”Carrying No Crossissa” on jotain samanlaista majesteettista vakavuutta ja lopullisuuden tuntua kuin tuossa King Crimsonin 70-luvun päättäneessä mestariteoksessa. ”Carrying No Cross” kuvaa yleisemminkin Danger Moneyn musiikkia siinä mielessä että se on samaan aikaan hyvin sofistikoitunutta ja kompleksia, mutta aina helposti kuunneltavaa. Jobsonin sävellyksien monimutkaisuutta kuvaa hyvin se että King Crimsonissa soittanut Trey Gunn joka soitti U.K.:n 2000-luvun kiertueille kertoi kokeneensa niiden soittamisen huomattavasti Crimsonin musiikkia haastavammaksi.

Toisaalta Jobsonin hienostuneiden sävellysten lisäksi Danger Moneylla kuullaan myös esimakua John Wettonin tulevaisuudesta koska basistin pääosin yksin säveltämä kappale ”Nothing To Lose” haiskahtaa jo enemmän kuin vähemmän hänen 80-luvun AOR-superbändiltä Asialta

”Nothing To Lose” on kelpo kappale, mutta ei varsinaisesti edusta tyyliä johon itse olisin tahtonut U.K.:n jatkossa suuntaavaan. Jobson oli ilmeisesti samaa mieltä sillä Danger Money -kiertueen (jolta julkaistiin erinomainen Night After Night -livelevy) yhtye pistettiin pakettiin. Kolmannesta studiolevystä oli kyllä suunnitelmia, mutta Wettonin ja Jobsonin kiinnostuksen kohteet alkoivat suuntautumaan eri suuntiin eikä levy-yhtiökään enää varsinaisesti vaatinut lisää U.K. -musiikkia sillä yhtyeen kumpikaan levy ei ollut pystynyt uudessa musiikillisessa ilmastossa vastaamaan niille asetettuihin myyntiodotuksiin. 


Lue myös: Levyarvio: King Crimson – Red (1974)

Jobson puhui uudesta U.K.:n paluusta uuden studiolevyn kera 90-luvun loppupuolella ja levy tehtiinkin melkein valmiiksi bulgarialaisen naiskuoron, Bill Brufordin, Tony Levinin ja Steve Hackettin kera, mutta syystä tai toisesta levyä ei koskaan tehty valmiiksi. 2000-luvulla U.K. palasi Jobsonin ja Wettonin kera jälleen kiertämään. Hienoja keikkoja soittanut (itsekin koin yhden keikan Amsterdamissa vuonna 2014) U.K. esiintyi vaihtelevilla kokoonpanoilla. Danger Moneyn triokin soitti yhdessä hetken aikaa, mutta rumpupallilla nähtiin ja kuultiin myös sellaisia virtuooseja kuin Marco Minneman, Virgil Dunati ja Gary Husband. Live-paluun tehneessä U.K.:ssa kitaristin roolia hoiti yleensä itävaltalainne virtuoosi Alex Machacek. Machacek soitti myös Jobsonin vuonna 2009 studio-EP:llä Radiation joka julkaisiin U.K:seen viittaavalla nimellä UKZ. UKZ:n valitettavasti ainokaiseksi jäänyt Radiation ei kuitenkaan kuulostanut juurikaan U.K.:lta vaan sen musiikki oli enemmänkin kiinnostava sekoitus 2000-luvun King Crimsonia ja Nine Inch Nailsia.

Danger Money oli U.K.:lta tyylillisesti askel perinteisempään progressiiviseen rockiin joka kuitenkin onnistui yllättävän hyvin uudesta trio-formaatista huolimatta vahvan biisimateriaalinsa ja loistavien soittosuorituksiena ansiosta. On harmi että U.K. ei jatkanut sillä olisi ollut kiinnostavaa nähdä miten yhtye olisi selvinnyt 80-luvun entistä kaupallisemmaksi muuttuneen musiikillisen ilmaston paineissa. Parhaassa tapauksessa U.K.:sta olisi voinut tulla kiinnostava haastaja toiselle progressiivista poppia menestyksekkäästi 80-luvulla soittaneelle triolle eli kanadalaiselle Rushille.

Parhaat biisit: ”Rendezvous 6:02”, ”The Only Thing She Needs”, ”Carrying No Cross”


Rating: 4.5 out of 5.
Kirjoittaja: JANNE YLIRUUSI

Kappaleet

  1. ”Danger Money” 8:12
  2. ”Rendezvous 6:02” 5:00
  3. ”The Only Thing She Needs” 7:53
  4. ”Caesar’s Palace Blues” 4:42
  5. ”Nothing to Lose” 3:57
  6. ”Carrying No Cross” 12:20

U.K.

Eddie Jobson: koskettimet, sähköviulu John Wetton: bassokitara, vokaalit Terry Bozzio: rummut, perkussiot

Tuottajat

Eddie Jobson ja John Wetton

Levy-yhtiö

E.G. / Polydor Records

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

WordPress.com.

Ylös ↑

%d bloggaajaa tykkää tästä: