Deep Purplen debyyttisingle “Hushin” ja debyyttialbumi Shades Of Deep Purplen menestys kesällä 1968 Yhdysvalloissa yllätti varmasti kaikki. Myös levy-yhtiö Tetragrammatonin seuraavat liikkeet olivat varmasti melkoinen yllätys. Miltähän Deep Purplen kokemattomista managereista on mahtanut tuntua, kun Kaliforniasta otettiin yhteyttä ja kerrottiin, että heidän listoille noussut suojattinsa on järjestetty lokakuussa alkavalle Creamin jäähyväiskiertueelle lämmittelybändiksi? Tai kun Tetragrammatonin edustajat ilmoittivat, että Deep Purplella kannattaisi olla uusi levy kaupoissa ennen tuota kiertuetta?
Vaikka Tetragrammatonilta tulleiden ennakkojen ansiosta studiolla oli tällä kertaa varaa olla pidempään, ei aikaa uuden materiaalin valmisteluun ja levyn äänittämiseen lopultakaan ollut kovin paljon. Ei siis ollut mikään ihme, että The Book Of Taliesyn tehtiin tuottaja Derek Lawrencen kanssa suunnilleen samalla reseptillä kuin debyyttialbumikin. Muutamien omien kappaleiden lisäksi albumilla kuultiin jälleen lainamateriaalia, jota tälläkin kertaa pitkitettiin klassisesta orkesterimusiikista napatuilla lainauksilla. Oli kuitenkin hämmästyttävää, kuinka paljon Deep Purple oli kehittynyt parissa kuukaudessa.
Avausraita ”Listen, Learn, Read On” käynnistää levyn aika kulmikkaalla riffillä. Kun kappale sitten alkaa, tuntuvat kaikki soittajat piiskaavan itsensä melkoiseen vauhtiin. Rumpali Ian Paice pitää tahtia yllä, kun laulaja Rod Evans alkaa lausua sanoituksia kaiken päälle.
”In ages past when spells were cast, in a time of men in steel.
When a man was taught no special thing, it was all done by feel.”
Laulun sanat tuntuvat vievän kuulijan johonkin muinaiseen aikaan, jota kuuluisan lastenkirjojen kuvittaja John Vernon Lordin tekemä albumin kansikuvakin tuntuu kuvaavan. Laulun kertosäkeessä mainitaan myös 500-luvulla eläneen bardi Taliesinin kirja, joka siis antoi levylle nimen. Itse kappale tuntuu sekoittavan erilaisia tyylejä sellaiseksi keitokseksi, jota on vaikea lokeroida. Kitaristi Ritchie Blackmore ja urkuri Jon Lord soittavat näppärät soolot ja Nick Simperin bassotyöskentely pitää kokonaisuutta kasassa.
”Wring That Neck” on tämän albumin instrumentaali-ilottelu. Kappaleen nimi tuli Blackmoren ja basisti Nick Simperinkäyttämästä ilmaisusta, joka tarkoitti vain rankasti soittamista – väännetetään sitä kitaran tai basson kaulaa. Rauhaa rakastavia amerikkalaisia ei kuitenkaan haluttu järkyttää noin aggressiiviselta kuulostavalla nimellä, joten amerikkalaisissa painoksissa sille oli annettu nimeksi ”Hard Road”. Lord ja Blackmore sooloilevat jazzahtavalla kappaleella sydämensä kyllyydestä Paicen ja Simperin pitäessä komppipuolen kunnossa. Kappaleen riffiä kuunnellessa on helppoa uskoa Deep Purplen nykyisen kitaristi Steve Morsen kehut Jon Lordin kyvystä soittaa mikä tahansa sävelkulku korvakuulolta perässä ja löytää sille välittömästi harmoninen melodia. Wring That Neck pysyi Deep Purplen keikkojen vakionumerona 1970-luvun alkupuolelle saakka, ja keikoilla se piteni yleensä yli 20-minuuttiseksi. Kappale teki yllättävän mutta tervetulleen paluun settiin vuonna 1999, kun Deep Purple esitti Concerto For Group And Orchestran ensin Royal Albert Hallissa ja myöhemmin Concerto-kiertueella muuallakin. Sitä kuultiin myös orkesterin kanssa esitettynä The Songs That Built Rock -kiertueella vuonna 2011. Ison orkesterin puhaltimet lisäsivät mukavasti kappaleen jazzhenkisyyttä.
Tetragrammatonin toivomuksesta Deep Purple pyrki saamaan uuden hittisinglen. Kappaleeksi valittiin Neil Diamondin kirjoittama ”Kentucky Woman”. Sopivasti kaupalliselta kuulostava popbiisi ei menestynyt aivan ”Hushin” tapaan, mutta soi kuitenkin radiossa ja päätyi Billboardin listalla sjalle 38. Tässä kuullaan jälleen hyvä näyte Rod Evansin turhaan parjatuista laulajanlahjoista. Raskaammassa rockissa hänen äänensä ei oikein toiminut, mutta tällainen materiaali luonnistui häneltä erinomaisesti. Kappaleella pääsee myös ihailemaan Blackmoren ja Lordin yhteensoittoa. Kummallakin on paikkansa ja kumpikin kuuntelee toista ja reagoi toisen soittoon.
”Exposition” on Tšaikovskilta ja Beethovenilta melodioitaan napannut instrumentaali. Sitä kuunnellessa tulee väkisinkin mieleen, että toisaalta sillä on varmaankin haluttu näyttää kuulijoille yhtyeen musiikillista sivistystä, mutta toisaalta myös saada albumi pidemmäksi. Se toimii pelkkänä introna seuraavalle kappaleelle.
Välillä tuntuu siltä, että vähintään 90 prosenttia 1960-luvun lopussa aloittaneista yhtyeistä levytti oman versionsa jostain The Beatlesin kappaleesta. Shades Of Deep Purplella ollut ”Help” oli yksi levyn kohokohdista, mutta tälle levylle valittu ”We Can Work It Out” ei onnistunut läheskään yhtä hyvin. Blackmoren kitarafillit eivät oikein sovi kappaleelle, eikä myöskään Lordin urkuosuus tunnu istuvan kappaleelle. Ettei nyt menisi pelkäksi haukkumiseksi, niin kertosäe stemmalauluineen kuulostaa minusta hienolta.
Albumin kakkospuoli alkaa yhdellä Deep Purplen ykköskokoonpanon hienoimmista saavutuksista. Kappaleen psykedeliaan ja miksei progeenkin vihjaava tunnelma on mystinen ja painostava. Blackmore ja Lord soittavat jälleen upeasti toisiaan täydentäen. Samaan tapaan toimii myös Ian Paicen ja Nick Simperin yhteistyö. Myös Rod Evans tekee vahvan suorituksen, vaikka sanoitusten utuinen mystisyys tuntuukin hieman itsetarkoitukselliselta.
”Mama plays a queen on a hill built on a dream
While the children play in the field.
Papa smokes the pipe of a sweet and better life
But how strong is the shield?”
Mielestäni yksi Shieldin vahvuuksista on se, että sen jokainen sävel tuntuu tarkkaan harkitulta. Ritchie Blackmoren vähäeleinen työskentely säkeistöjen aikana, Nick Simperin selkeä bassokulku, Jon Lordin piano ja Ian Paicen perkussiot – kaikella tällä onnistutaan luomaan hieno tunnelma.
Myös seuraava ”Anthem” on upea kappale. Jon Lordin Hammondeilla soittama intro on luultavasti saanut innoitusta Johann Sebastian Bachin sävellyksistä. Kappale muuttuu kuitenkin nopeasti kevyeksi popbiisiksi, kun Ritchie Blackmore alkaa soittaa akustista kitaraa ja Rod Evans aloittaa kaihoisten sanoitustensa laulamisen.
”When the night wind softly blows through my open window
Then I start to remember the girl that brought me joy.”
Kappale jatkuu kevyenä, kunnes Lord aloittaa Bach-tyylisen soolonsa. Hetken kuluttua siihen liittyy jousisektio ja kappale muuttuu barokkityyliseksi. Tämän yllättävän käänteen vuoksi tätä kappaletta pidetään monessa lähteessä ensimmäisenä viittauksena noin vuotta myöhemmin kantaesityksensä saaneelle Concerto For Group And Orchestralle. Jouset katoavat kuitenkin melko pian, Blackmore soittaa sähkökitaralla soolon ja kappale palaa kertosäkeeseen ja poptunnelmiin. Kappale päättyy Jon Lordin Hammondeihin.
Anthemilla barokkityylinen musiikki ja pop tuntuvat vuorottelevan. Evansin laulumelodia on varsin miellyttävä ja tarttuva. En olisi lainkaan yllättynyt, jos joku olisi tehnyt aikoinaan Anthemista coverversion, jolta nuo barokkiosat olisi jätetty pois. Jostain syystä Anthem julkaistiin Italiassa jukebox-singlenä, jolla tämä kuusiminuuttinen teos oli jaettu kahdeksi kolmeminuuttiseksi puolikkaaksi.
Levyn päättää kymmenminuuttiseksi paisutettu ”River Deep, Mountain High”. Dramatiikkaa on lisätty Richard Straussin ”Also sprach Zarathustraa” käyttämällä. Zarathustra olikin varmasti 1960-luvun lopun nuorisolle tuttu, olihan sitä käytetty Stanley Kubrickin huhtikuussa 1968 ensi-iltansa saaneessa elokuvassa 2001: Avaruusseikkailu (2001: A Space Odyssey). Straussin musiikin käyttö tuntuu tässä kovin teennäiseltä. On kuitenkin pakko todeta, että Rod Evans kuulostaa todella vaikuttavalta alkaessaan laulaa matalalla äänellä kappaleen ensimmäisiä sanoja. Kappale muuttuu pian nopeaksi rockiksi, jolloin Evansin teatraalinen laulutyyli menee lähes campin puolelle. Ei tällä kappaleella sellaista Phil Spectorin ”Wall of Soundia” kuulla kuin Ike ja Tina Turnerin klassikkoversiolla, mutta kyllä soittajat tässäkin piiskaavat itsensä hyvään vauhtiin. Kappale julkaistiin Amerikassa myös reippaasti lyhennettynä, alle kolmeminuuttisena singlenä, jolta Zarathustra-osuus on leikattu lähes kokonaan. Single menestyi heikommin kuin Kentucky Woman, mutta joidenkin tietojen mukaan sitä myytiin kuitenkin enemmän kuin Ike ja Tina Turnerin alkuperäisversiota.
The Book Of Taliesyn julkaistiin Yhdysvalloissa juuri ennen Deep Purplen lokakuun puolivälissä alkanutta kiertuetta. Briteissä albumi oli EMIn uuden, progressiivisen rockin julkaisemiseen keskittyneen Harvest-merkin ensimmäinen albumijulkaisu. Sen julkaisua saatiin kuitenkin odottaa vuoden 1969 kesäkuulle asti, jolloin Yhdysvalloissa julkaistiin jo yhtyeen kolmas albumi Deep Purple. Tuolloin Deep Purple oli jo äänittänyt yhden kappaleen uudella kokoonpanolla, johon kuuluivat Ian Gillan ja Roger Glover.
The Book Of Taliesyn on selvästi debyyttialbumia parempi kokonaisuus. Ajalle tyypillisesti sillä sekoittuu useita musiikkityylejä, selkeimmin psykedelia, klassinen musiikki sekä tuolloin vielä nupuillaan ollut progressiivinen rock. Jon Lordin kosketintyöskentely hallitsee albumia, mutta myös Ritchie Blackmore alkaa löytää oman tyylinsä. Tämän levyn jälkeen ei Deep Purplen studioalbumeilla enää juurikaan kuultu lainauksia klassisesta musiikista – keikoilla niillä sen sijaan ilahdutetaan yleisöä edelleen.
Kirjoittaja: HEIKKI HEINO
Kappaleet
- ”Listen, Learn, Read On” Ritchie Blackmore, Rod Evans, Jon Lord, Ian Paice 4:05
- ”Wring That Neck” Blackmore, Nick Simper, Lord, Paice 5:13
- ”Kentucky Woman” Neil Diamond 4:44
- ”(a) Exposition”
”(b) We Can Work It Out” (The Beatles cover) Blackmore, Simper, Lord, Paice, John Lennon, Paul McCartney 7:06 - ”Shield” Blackmore, Evans, Lord 6:06
- ”Anthem” Lord, Evans 6:31
- ”River Deep, Mountain High” Jeff Barry, Ellie Greenwich, Phil Spector 10:12
Tuottaja: Derek Lawrence
Levy-yhtiö: Tetragrammaton
Pienemmät Purot 
Vastaa