Criminal Record on Rick Wakemanin kuudes sooloalbumi. Tai seitsemäs jos hieman epämääräinen julkaisu, cover-biisejä sisältävä Piano Vibrations (1971), lasketaan mukaan. Criminal Record tunnetaan myös vitsikkäällä nimellä Rick Wakeman’s Criminal Record.
Yesiin vuonna 1971 liittyneen Kosketinsoittajavirtuoosi Rick Wakemanin sooloura lähti ryminällä liikkeelle vuoden 1973 The Six Wives Of Henry VIII:llä. Tuo levy sisälsi kuusi riehakkaasti rokkavaa proge-instrumentaalia joissa ei tuntunut olevan sekuntiakaan tyhjäkäyntiä. Yllättäen levystä tuli myös suuri menestys. Wakemanin seuraavat siirrot veivät miehen musiikkia samaan aikaan eeppisempään, mutta toisaalta myös (osin tarkoituksellisesti) koomisempaan suuntaan. Kuoroilla ja orkestereille kuorrutetut Journey to the Centre of the Earth ja The Myths and Legends of King Arthur and the Knights of the Round Table olivat osittain varsin kömpelöitä tekeleitä sisältäen kammottavia laulusuorituksia sekä ei niin erityisen tiukkaa bändisoittoa. Nämä möhköfantit kuitenkin myivät jopa Six Wivesia paremmin. Wakemanin suosio alkoi kuitenkin laskemaan 70-luvun puolivälin jälkeen ja seuraavat levyt No Earthly Connection ja soundtrack-levy White Rock olivat pienimuotoisempia albumeita jo pelkästää siksi että levytysbudjetteja oli saatava pienemmiksi.
Aiemmasta jättimenestyksestään huolimatta Wakemanin taloudellinen tilanne ei ollut vuoteen 1977 tullessa täysin vakaa sillä vaikka hän oli tienannut ruhtinaallisesti oli hän kuluttanut kuninkaallisesti. Kun Yes (josta Wakeman oli eronnut 1973) pyysi häntä palaamaan yhtyeeseen ei päätös ollut vaikea etenkin kun Yesin uusi musiikki miellytti suuresti Wakemania.
Yes äänitti erinomaisen Going For The One -albuminsa Wakemanin kanssa veropakolaisina Sveitsin Montreuxissa Mountain studiolla. Going For The One -sessioiden jälkeen Wakeman päätti jäädä samaan studioon tekemään seuraavan sooloalbuminsa. Häntä auttamaan jäi Going For The Onen äänittänyt John Timperlay sekä Yesin basisti Chris Squire ja rumpali Alan White jotka päätyivät rytmiryhmäksi levyn kolmeen kappaleeseen. Going For The One ja Criminal Record ovatkin etenkin soundiensa puolesta eräänlaiset sisarlevyt. Niissä on samanlaista ilmavuutta ja molemmat levyt tavallaan esittelevät hieman pelkistetymmän version tekijöidensä soinnista. Toisaalta molemmat kärsivät myös hieman turhan diskanttisesta soundista. Korkeat äänet soivat Criminal Recordilla välillä korvia riipivästi.
Kuten Rick Wakemanin levyt useimmiten on myös Criminal Record konseptialbumi. Ja kuten usein, myös tälläkin kertaa, Wakemanin konsepti on varsin löyhä. Criminal Recordin kappaleet ovat käsittelevinään rikoksia ja rikollisuutta, mutta koska musiikki on pääosin varsin reipasta ja jopa iloista on musiikkia (levy on 90% instrumentaalinen) varsin vaikea yhdistää teemaan. Mutta ehkä Wakemanista rikos kannattaa! Ja myönnettäköön että muutama kappaleista toimii kohtuu hyvin suhteessa teemaan.
Levy on kaksijakoinen. A-puoli sisältää kolme reipasta instrumentaalia jotka Wakeman soittaa yhdessä Alan Whiten ja Chris Squiren kanssa. Frank Ricotti soittaa myös siellä täällä perkussioita, mutta muuten nämä kolme kappaletta ovat lähimmäs mitä Wakeman on tullut ELP-tyyppistä kosketinsoitintrioa.
Criminal Recordin A-puoli tehtiin suunnittelmallisesti ikään kuin Six Wivesin jatkoksi jopa tuotantomenetelmiä myöten. Suurin osa Wakemanin levyistä oli tehty tähän mennessä niin että Wakemanin koskettimet äänitettiin aivan lopuksi muiden raitojen sekaan, mutta Criminal Recordilla Wakeman äänitti Six Wivesin tyyliin ensimmäisenä koskettimet ja vasta sitten kaiken muun. Wakeman teki homman kokonaan ilman klikki-raitaa minkä johdosta Whitella ja Squirella oli vaikea tehtävä sopeutua hieman ailahteleviin tempoihin, mutta komeastihan kaksikko haasteeesta selviää sillä heistä oli tässä vaiheessa muodostunut lähes telepaattisen saumattomasti yhteen pelaava rytmiryhmä.
White ja Squire tuovat levylle rytmistä voimaa ja ketteryyttä jota monilta Wakemanin aiemmilta levyiltä pahasti uupuu. Wakeman antoikin kaksikolle täyden vapauden soittaa osuutensa kuten tahtovat eikä edes ollut paikalla äänityksissä. Squire ja White ei kuitenkaan paahda mukana kaiken aikaa vaan esimerkiksi ”Crime Of Passionissa” he iskevät sisään moukarin lailla vasta kahden minuutin kohdilla antaen Wakemanin fiilistelllä koskettimillaan ennen sitä.
”The drums and bass were recorded after the keyboards and they did such an excellent job that I wanted to redo some of the keyboards again and change a few things I’d played….but there were no tracks left and no money either.”
– Rick Wakeman
A-puolen tehokkaasti aloittava kuusi minuuttinen ”Statue Of Liberty” on ikään kuin päivitetty versio Six Wivesin vauhdikkaista mutta kompakteista instrumentaaleista (toki mm. sillä erolla että nyt ei kitaroita ole mukana lainkaan). Kappale alkaa kepeästi ja jopa leikkisästi pääosin Wakemanin pianon johdattelemana pompahdellen muuttuen sitten tuhdimmin soivaksi rytmiryhmän tullessa mukaan parin minuutin kieppeillä. Etenkin kahden ja puolen minuutin kohdilla käynnistyvä mahtipontinen jakso on kerrassaan upea.
A-puolen kaksi muuta kappaletta ”Crime Of Passion” ja ”Chamber Of Horrors” ovat toimiva biisejä nekin ja hyödyntävät ensimmäisen raidan lailla tehokkaasti Squire ja Whitea. Jotain personallisuutta tai erityisen vahvoja teemoja A-puolen kappaleista jää kuitenkin uupumaan sillä aina kun levy päättyy olen jo tavallaan unohtanut että mikä kappaleista oli mikäkin. Kaikki kolme ovat periaatteessa oikein hyviä kappaleita, mutta ne jotenkin syövät hieman tehoja toisiltaan.
Tyylillisesti hajanaisemman B-puolen aloittaa neljä minuuttinen ”Birdman of Alcatraz”. Se on kaunis ja lennokas kappale jonka Wakeman soittaa yksin pianolla. Kappaleessa ei kuitenkaan ole mitään minimalistista sillä sen verran ”ylimääräisiä” koristeluita Wakeman punoo juoksutuksiinsa. Ylisoitosta olisi helppo syyttää, mutta kyllähän Wakemanin elvistely on kuitekin todella viihdyttävää kuultavaa. Ja levyn muun varsin mahtipontisesti soivan musiikin seassa kappale tervetullut hengähdystauko. ”Birdman of Alcatraz” olisi tosin olisi hyötynyt huolellisemmasta äänityksestä. Nyt koko kappaleen soundi on jotenkin kaoottinen. Levyn tähän astisesta musiikista ”Birdman of Alcatraz” kuvaa onnistuneimmin aihettaan. Se kuvailee lintuihin mieltyneen 1900-luvun alusssa eläneen murhaaja Robert Stroudin tarinaa. Stroud kiinnostui sattumalta linnuista vangilassa ja lopulta hänellä oli sellissään jopa satojen lintujen parvi joita hän hoivasi ja tutki kunnes tuli siirretyksi Alcatrazin vankilasaarelle joutuen eroon linnuistaan ja menettäen lopulta järkensä. ”Birdman of Alcatraz” kappale tavoittaa jotain ainakin tarinan kepeämmästä puolesta vaikkei niinkään onnistu tarinan traagisten aspektien esiin tuomisessa.
Wakemanin pianosoolosta siirrytään levyn heikoimpaan antiin eli huumoripala ”The Breathalyseriin” jossa koomikko Bill Oddie tekee cameo-roolin liioitelllusti vanhan polven blues-miesten laulutyyliä imitoiden. Wakemanin kirjoittamat lyriikat valitellen kännissä autonratissa kärähtämistä ja puhallustestin mokaamista. Oddien vokaalisuoritus on itseasiassa suht vaikuttava, mutta kokonaisuutena kappale typerine sanoituksineen ja tarkoituksellisen korneine syntetisaattorisoundeineen jättää hieman kitkerän sivumaun levyyn enkä olisi ollut pahoillani jos se olisi jätetty kokonaan pois.
Wakeman oli päässyt kirkkourkujen makuun Going For The Onen -sessioissa ja hän käyttää niitä tehokkaasti myös levyn päättävässä ”Judas Iscariotissa”. Kappaleessa soi samat St Martin -kirkon suuret urut kuin GFTO:n kappaleissa ”Parallels” ja ”Awaken”. 12 minuuttinen eeppinen ”Judas Iscariot” on ikään kuin kantaatti sanattomalle kuorolle, kirkkouruille, pianolle ja syntetisaattoreille.
”Judas Iscariot” on ehdottomasti yksi Wakemanin parhaista sävellyksistä. Teemojen kehittely kappaleessa on paljon sofistikoituneempaa ja pitkäjänteisempää kuin mihin Wakemanilla yleensä tuntuu olevan kärsivällisyyttä. Kappale on upeasti kehittyvä ja varioi teemojaan luontavasti.
Kuten Wakemanilta voi odottaa on kappale myös äärettömän mahtipontinen ja dramaattinen, mutta ei tällä kertaa naurettavalla ja lapsellisella tavalla vaan siinä on jotain aidosti vaikuttavaa. ”Judas Iscariot” on jylhä ja vaikuttava teos joka luo mielikuvia uhkaavan synkkää taivasta vasten kaartuvista goottilaisista katedraaleista ja lunastamattomista synneistä.
Wakemanin syntetisaattorisoundit pitkin levyä ovat välillä hieman kyseenalaisella maulla valittuja, mutta ”Judas Iscariotissa” ne ovat kohdillaan ja toimivat hienosti yhdessä kirkkourkujen kanssa toisiaan täydentäen. Syntetisaattorin ja urkujen dialogia täydentää siellä täällä pitkin kappaletta hienosti sovitettu (sovittajana itse Wakeman) kuoro. Wakemanin työskentely urkujen parissa on todella vaikuttavaa työtä. Minkä kanttorin maailma hänessä menettikään! Erityisesti urkujen ja Moog-syntetisaattorin kontrapunktinen hetki hieman ennen yhdeksää minuuttia on mahtavaa kuultavaa.
On sääli että Wakeman ei ole toistamiseen urallaan pystynyt luomaan yhtä vaikuttavaa musiikkia kuin ”Judas Iscariot”. Itseasiassa kappale on niin hyvä että sen rinnalla Criminal Recordin sinänsä miellyttävä muu materiaali joutuu hieman huonoon valoon. Ne yksikertaisesti eivät ole samaa kaliiberia.
Lue myös: Levyarvostelu: Yes –Close To The Edge
Rick Wakeman on vuosikymmenien myötä tehnyt lähes sata sooloalbumia joiden taso on hyvin kirjavaa luokkaa. Kamalien epäonnistumisten tai vaan yhden tekevien kyhäelmien joukossa on helmiä siellä täällä. Kirkkain niistä on Criminal Record joka mielestäni The Six Wives Of Henry VII:n jälkeen Rick Wakemanin paras sooloalbumi.
Parhaat biisit: ”Statue Of Justice”,v”Chamber Of Horrors”, ”Birdman of Alcatraz”, ”Judas Iscariot”
Kirjoittaja: JANNE YLIRUUSI
Kappaleet
- Statue of Justice (6:20)
- Crime of Passion (5:46)
- Chamber of Horrors (6:40)
- Birdman of Alcatraz (4:12)
- The Breathalyser (3:51)
- Judas Iscariot (12:15)
Muusikot
Rick Wakeman: Steinway flyygeli, Fender Rhodes sähköpiano, Moog & PolyMoog syntetisaattorit, urut (Hammond C3, Mander kirkkourut), Birotron, cembalo, elektroninen cembalo, Hohner klavinetti, RMI computer keyboard Chris Squire: bassokitara (1-3) Alan White: rummut (1-3) Frank Ricotti: percussion Bill Oddie: vokaalit (5) Ars Læta Choir of Lausanne: kuoro Robert Mernoud: kuoronjohtaja
Tuottaja: Rick Wakeman
Levy-yhtiö: A&M
Pienemmät Purot 
Jätä kommentti