Levyarvio: The Alan Parsons Project – I Robot (1977)

I Robot on The Alan Parsons Projectin toinen studioalbumi.

Yksittäiseksi projektiksi alunperin ajateltu levy, Edgar Allan Poen tarinoista innoitusta hakenut, Tales Of Mystery And Imagination menestyi sen verran mukavasti että tuottaja Alan Parsons ja lauluntekijä Eric Woolfson päättivät jatkaa yhteistyötä.

Edeltäjänsä lailla myös I Robot on konseptialbumi, mutta siinä missä Tales Of Mystery And Imaginationin konsepti oli hyvin kirjaimellinen on I Robotissa teema vain viitteellinen. Levyn piti perustua alunperin sci-fi -kirjailija Isaac Asimovin Robotti-sarjaan ja erityisesti kirjaan I, Robot (1950), mutta oikeuksia ei saatu jolloin Parsons ja Woolfson nokkelina poikina tiputtivat levynsä nimestä pilkun pois. Robotiikkaa ja keinoälyä filosofisesti pohdiskeleva teema on kuulema yhä mukana levyllä, mutta varsin ohuesti.

”I Robot… The story of the rise of the machine and the decline of man, which paradoxically coincided with his discovery of the wheel… and a warning that his brief dominance of this planet will probably end, because man tried to create robot in his own image.”

Noin mahtipontisesti julistetetaan levyn alkuperäisen julkaisun sisäkansissa, mutta minun on kyllä vaikea yhdistää suurinta osaa sanoituksista tuohon julkilausumaan. Toki hyvällä tahdolla esimerkiksi esimerkiksi ”I Wouldn’t Want To Be Like Youn” sanoitukset voi tulkita niin että siinä tietoisuuden saavuttanut kone tilittää pettymystään ihmistä, luojaansa, kohtaan.

Teemansa kannalta I Robot ei siis ole erityisen kiinnostava, mutta entäpä musiikillisesti, kuinka levy eroaa erinomaisesta edeltäjästään? The Alan Parsons Projectin debyytti Tales Of Mystery And Imagination yhdisteli onnistuneesti progea ja suoraviivaisempaa rockia taidemusiikin vaikutteisiin ja I Robot jatkaa pitkälti samalla linjalla. Musiikki on kuitenkin selvästi aiempaa pehmeämpää ja popahtavampaa. Mukana on uusina sävyinä myös funk ja jopa soul-sävyjä. Yleissointi on aiempaa elektronisempi. Talesilla kuultiin hyvin vähän synterisaattoreita, mutta I Robotilla niiden rooli on vahvassa kasvussa. Noita vempeleitä soittamaan pestattiin Parsonsin ja Woolfsonin tueksi rickwakemanmaisia soololevyjä tehnyt kosketinsoittaja Duncan Mackay. Vaikka syntetisaattorit ottavatkin keskeisen roolin levyllä on sovitukset onneksi yhä monipuolisia ja tarkkaan laadittuja. Ja kuten debyytillä on tämänkin levyn, ei niin salainen ase, Andrew Powell, klassisesti koulutettu säveltäjä jonka dynaamiset orkestraatiot tuovat musiikkiin mukavasti paatosta ja dramatiikkaa.


Levy alkaa komeasti itsepintaisesti pumppaavan sekvenssoidun rytmin kuljettamalla instrumentaalisella nimikappaleella ”I Robot”. Potentiaalisesti monotonista rytmiraitaa koristellaan tyylikkäästi helisevillä koskettimien lisäksi cimbalomilla, kanteleella ja aavemaisella kuorolla. Hieno aloitus levylle vaikkei kappaleelle oikein olekaan onnistuttu keksimään kunnollista loppua. 

”I Robotin”  feidautuessa alkaa levyn yksi kohokohdista eli funkahtava ”I Wouldn’t Want To Be Like You”. Jopa disco-sävyjä sisältävä, Lenny Zakatekin väkevän sielukkaasti laulama, kappale on simppeli mutta todella tehokas pop-raita. Zakatekista tulikin yksi TAPP:n vakiovokalisteista tulevilla levyillä. En ihmettelisi jos ”I Wouldn’t Want To Be Like You” ja moni muukin raita olisi toiminut inspiraationa Daft Punkin erinomaiselle retro-levylle Random Access Memories (2013).

I Robot jatkaa voittokulkuaan Peter Strakerin laulamalla kappaleella ”Some Other Time” joka vaikuttaa aluksi haikealta balladilta, mutta muuttuukin pian tanakasti soivien bändiosuuksien ja Andrew Powellin tehokkaiden orkestraatioiden ansiosta varsin dynaamiseksi ja suureelliseksi biisiksi. Jo edelliseltä TAPP:n levyltä tutun kitaristi Ian Bairnsonin lyhyt, mutta kipakka kitarasoolo on myös onnistunut. 

”Some Other Timea” seuraa ”Breakdown” joka on sinänsä ihan kelpo kappale, mutta muuttuu todella innostavaksi oikeastaan vasta loppupuolen paisutteluissa. Kuoro manaa mahtipontisesti ja orkesterisovituksen pärisevine pasuunoineen tuntuvat imitoivan Ron Geesinin sovitusta Parsonsin entisen työnantajan Pink Floydin kappaleessa ”Atom Heart Mother”. Vaikutteet ovat liian selviä, mutta lopputulos on silti tehokas. Tämä ei ole todellakaan viimeinen kerta kun levyllä kuullaan Pink Floyd -vaikutteita…

A-puolen päättävä Dave Townsendin laulama ”Don’t Let It Show” on lopulta se levyn haikea balladi jollaista ”Some Other Time” aiemmin lupaili. ”Don’t Let Showkin” tosin kasvatetaan lopussa orkesterin ja bändin voimin melkoiseksi proge-hölkäksi. ”Don’t Let It Show” luokin tavallaan sapluunan The Alan Parson Project -balladille: aluksi melankolinen, lähes itkuisesti laulettu, vähäeleinen osuus ja sitten kunnon orkestraalinen nostatus loppuun. Samaa kaavaa noudatettiin monessa myöhemmässä TAPP:in kappaleessa. Ehkä onnistuneimmin Eye In The Skyn (1981) huikeassa mini-eepoksessa ”Silence And I”.

I Robotin b-puoli on huomattavasti ensimmäistä puoliskoa epätasaisempi mikä on sääli sillä jos levy olisi jatkanut loppuun asti ensimmäisen puoliskon tasoisena käsissä olisi lähes projektin debyytin veroinen albumi.

B-puolen aloittavan ja funkahtavan dekkari-orkestraation (Shaft ja vastaavat leffat tulevat mieleen) sisältävän ja junnaavan basso-ostinaton kannatteleman ”The Voicen” jälkeen kuullaan levyn vähäpätöisin kappale. Instrumentaalinen ”Nucleus” on rakennettu tylsän rumpukonekompin ympärille jonka päälle sommitellaan eteerisiä ja kevyen avantgardistisia syntetisaattorihelinöitä. Biisi tuo etäisesti mieleen Pink Floydin ”On The Run” biisin, mutta ollen kaikin puolin huomattavasti epäkiinnostavampi tapaus. 

Myös seuraava kappale ”Day After Day (The Show Must Go On)” tuo mieleen Floydin ja tällä kertaa myös lyriikoidensa takia. ”Day After Dayn” sanoituksellinen idea tuntuu nimimittäin suoraan Floydin klassikosta ”Time” pöllityltä. Biisi murehtii lähes samoin sanoin ajan armotonta kulkua ja menetettyjä mahdollisuuksia. Musiikillisesti lap-steel-kitaraa floydmaisesti (taas!) hyödyntävä kappale on kyllä ihan nätti, mutta myös hieman yhdentekevä ja itseään toistava.


Andrew Powell sai säveltäjänä tilaa Talesin pitkässä suitessa ”The Fall Of The House Of Usherissa” ja hänelle on heitettiin tälläkin kerta luu. Powellin nimittäin pääsi säveltämään yksinään levylle yhden kolmiminuuttisen instrumentaalin. Powellin sävellys ”Total Eclipse” on toteutettu kokonaan orkesterin ja kuoron voimin. Uhkaavassa ja dramaattisessa kappaleessa Powellin oppi-isän György Ligetin (Powell opiskeli Ligetin alaisuudessa 60-luvulla) vaikutteet ovat ilmiselvät. ”Total Eclipse” on kaikessa pahaenteisessä ja avantgarde-taidemusiikkia sivuavassa hyytävässä dissonanssissaan kiinnostava kappale. Osittain pelkästään siksi että se tuntuu kummallisemmalta kuin onkaan jo pelkästää siksi että se on sijoitettu osaksi I Robotin kaltaista hempeää progepop-levyä. Pidän ”Total Eclipsen” kuuntelemisesta, mutta kappale ei tee hyvää albumin yhteneväisyydelle. Se ei tunnu kuuluvan joukkoon. Mielelläni olisin kuullut Powellin tekevän kokonaisen levyllisen tälläistä materiaalia oman nimensä alla. Toisaalta… voin kuunnella myös Ligetiä. 

”Total Eclipse” jatkuu suoraan levyn päättävään raitaan, hieman Vangeliksen mieleen tuovaan instrumentaaliin ”Genesis Ch. 1 V. 32”. Päätosraita alkaa lupaavasti uhkaavana velloen (Powellin sovittama kuoro huokailee taas mukana komeasti), mutta ei lopulta oikein kehity minnekään. Kyseessä on hieno alkupala ilman kunnon pihviä.

I Robot ei pärjää särmikkäälle edeltäjälleen Tales Of Mystery And Imaginationille. Kappalemateriaali on pääosin laadukasta ja toteutus ensiluokkaista tasoa, mutta musiikki jää silti usein aavistuksen pliisuksi eikä sille aivan timanttisimmalle tasolle ylletä riittävän usein. Useiden pinkfloydmaisten hetkien ansiosta levy ei myöskään tunnu samalla tavalla ainutlaatuiselta teokselta kuin Tales. Vioistaan huolimatta I Robot on kuitenkin nautittavaa kuunneltavaa ja kaikin puolin laadukkaasti ja huolelle työstettyä musiikkia.

I Robot menestyi erinomaisesti myyden yksistään USA:ssa yli miljoona kappaletta. Menestys sinetöi Alan Parsonsin ja Eric Woolfsonin suunnan. Projektin musiikki jatkoi matkaansa kohti valtavirtaa ja luvassa oli tasainen virta huolellisesti tuotettuja, mutta usein hieman itseäään toistavia ja riskittömän kuuloisia progepop-levyjä. Tales Of Mystery And Imagination ja I Robot jäivät The Alan Parsons Projectin parhaiksi levyiksi vaikka muutamia kohokohtia löytyy myös myöhemmästä tuotannosta.

Parhaat biisit: ”I Wouldn’t Want To Be Like You”, ”Some Other Time”, ”I Robot”, ”Total Eclipse”

Rating: 4 out of 5.
Kirjoittaja: JANNE YLIRUUSI

Kappaleet
  1. ”I Robot” 6:02
  2. ”I Wouldn’t Want to Be Like You” 3:22
  3. ”Some Other Time” 4:06
  4. ”Breakdown” 3:50
  5. ”Don’t Let It Show” 4:24
  6. ”The Voice” 5:24
  7. ”Nucleus” 3:31
  8. ”Day After Day (The Show Must Go On)” 3:49
  9. ”Total Eclipse” 3:09
  10. ”Genesis Ch. 1 V. 32”
Muusikot:

David Paton: bassokitara, akustinen kitara, taustavokaalit Stuart Tosh: rummut, perkussiot, taustavokaalit Ian Bairnson: sähkökitara, akustinen kitara, taustavokaalit Eric Woolfson: koskettimet, vocoder, taustavokaalit Alan Parsons: koskettimet, vocoder, taustavokaalit, akustinen kitara Duncan Mackay: koskettimet B.J. Cole: steel guitar John Leach: cimbalom, kantele Lenny Zakatek: vokaalit Allan Clarke: vokaalit Steve Harley: vokaalit Jack Harris: vokaalit Peter Straker: vokaalit Jaki Whitren: vokaalit Dave Townsend: vokaalit The English Chorale: vokaalit The New Philharmonia Chorus: vokaalit Hilary Western: taustavokaalit Smokey Parsons: taustavokaalit Tony Rivers: taustavokaalit John Perry: taustavokaalit Stu Calver: taustavokaalit Andrew Powell: orkesteri – ja kuorosovitukset- ja johto, koskettimet

Tuottaja: Alan Parsons
Levy-yhtiö: Arista

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

WordPress.com.

Ylös ↑

%d bloggaajaa tykkää tästä: